Jaloilleni

 Ajattelinpa julkaista ajatuksiani  näin 4. merkkipäivänä. Tänään 27.8.2024 tulee neljä vuotta leikkauksesta ja toipumistarinani alkamisesta. Tuo aika tuntuu menneen nopeasti ja toisaalta hitaasti. Tapahtumat ja elämä tuolloin neljä vuotta sitten tuntuvat hyvin kaukaisilta. Elämä on mennyt eteen päin ja voin sanoa toipuneeni entiselleni,  ehkäpä jopa entistä ehommaksi. Silti joskus on hyvä muistella sitä, mikä oli todellisuutta sairasaikana, ennen leikkausta ja pitkään sen jälkeenkin. Ehkä sanat epätietoisuus, epätoivo ja ahdistus kuvaavat sitä, mitä silloin koin ja tunsin. Sen lisäksi olin kipeä ja heikko enkä millään lailla oma itseni. Elämä oli muuttunut, terveestä oli tullut sairas. Oli aika, jolloin minun oli taisteltava itseni sairaaksi. Lääkärit nostivat kädet pystyyn. Olin terve, koska mikään "testi" ei viitannut sairauteen. Vaikka itse tiesin ja tunsin, että jotain on vialla. En voinut olla terve, koska olin niin sairas. Jälkiviisaana on helppo sanoa, että testit...

 On käsillä se aika, jolloin minun on aika käydä vuosittaisessa syynissä. Hommahan alkaa verikokeilla, joissa on, sattuneesta syystä käytävä kahtena eri päivänä. Syy siihen on dexametasonikoe, jossa otan illalla klo 23 dexametasonitabletin ja kiiruhdan aamulla klo 7-9 laboratorioon. Tämä pilleri vaikuttaa usean päivän ajan veriarvoihin, joten muut verikokeet on otettava aikaisemmin. Vuosittain kontrolloitaviin kuuluu myös syljen kortisoliarvo ja testi on otettava kaikkien taiteen sääntöjen mukaan. Ottoaika klo 23, ei raskasta liikuntaa eikä stressiä kolmeen tuntiin. Syöminen ja hampaidenpesu on suoritettava tuntia ennen näytteenottoa tai jälkeen päin. Koska kellonaika on niin myöhäinen ottaen huomioon arkiaikatauluni, minun on laitettava herätyskello soimaan klo 23, koska olen ehtinyt jo nukkumaan kotvasen ennen sitä. Tämä kaikki on minulle tuttua menneiltä vuosilta. Ensikertalaisella saattaisi mennä pää pyörälle ohjeita tavatessa ja yrittäessä soveltaa niitä omaa elämään. Muistiss...

 Olen viimeksi kirjoittanut blogia alkuvuodesta. Nyt eletään jo elokuun ehtoopuolta. Vaikka syksy alkaa olla jo käsillä, minusta tämä vuodenaika syystä tai toisesta tuntuu aina uudelta alulta. Tuohan syksy tullessaan aina niin sanotun normaalin rytmin. Koulut ja työt alkavat lomien jälkeen. Syksyn tullen hakeudutaan taas uusien tai vanhojen harrastusten pariin kesätauon jälkeen. Minulla juuri tällä päivällä 27.8 on suuri merkitys. Silloin kolme vuotta sitten, vuonna 2020 aloin saada elämääni takaisin. Sen mahdollisti Töölössä tehty aivolisäkeleikkaus. Siitä alkoi hidas toipuminen. Ja tänä päivänä, 3 vuotta myöhemmin voin sanoa todella saaneeni elämäni takaisin ja toipuneeni tuosta painajaisesta nimeltä Cushing. Te, jotka olette seuranneet taivaltani tiedätte, että matkani on ollut pitkä ja kiemurainen. Sen tietävät myös kohtalotoverini, saman oudon sairauden kanssa kamppailevat tai kamppailleet. Näin jälkeenpäin voin vain ihmetellä, että miten olen selvinnyt kaikesta tuosta koettel...

 Taas on tovi vierähtänyt, kun olen viimeksi kirjoittanut. Arjen rumba ja työläisen arki ovat vieneet mukanaan eikä kirjoittamiselle tahdo löytyä aikaa tai tilaisuutta. Tekosyitä, kyllä, mutta näin se  vain on mennyt. Aina löytyy jotain muuta tärkeämpää. Ja totta on sekin, että kirjoittamiseen pitää olla oikea moodi. Ja löydäpä se, kun monta nälkäistä suuta huutaa ruokkijaa ja tiski- ja pyykkikasa hipovat kattoa. Nyt kuitenkin päätin löytää aikaa kirjoittamiselle ja joitakin ideoita sen suhteen on muhinut pääkopassa. Vuosi on kääntymässä vääjäämättä kevääseen. Päivän pidentymisen huomaa jo. Joulu meni omalla painollaan. Meillä sitä ei juuri laitettu, koska vietimme joulun mummolassa. Kolme valotähteä lisää ikkunoissa ja joulukukka pöydällä muistuttavat kuitenkin edelleen joulusta. En ole raaskinut laittaa niitä vielä pois. Joulun tienoolla huomasin otsikon, joka kuuluutti jouluvaloilla olevan psykologisen merkityksen. Oli muka kiire, en joutanut lukemaan juttua, pelkän otsikon...

 Alan nähdä itseni toisten kaltaisena. Olen yksi niistä sadoista, tuhansista, miljoonista, jotka suuntaavat aamuisin kohti työmaata palatakseen kotiin taas illansuussa. Ja sama rumba jatkuu viitenä päivänä viikossa, neljänä viikkona kuukaudessa, 11 kuukautta vuodessa. Olen kiitollinen siitä. Mutta  myös siitä tiedosta, ettei tämä kestä loputtomasti.  Olen harmaata massaa, yksi lukemattomista. En koe enää olevani harvinainen, kuten sairastaessani tai toipilasaikana. Olen päässyt taas terveiden kirjoihin. En ajattele itseäni enää ensimmäisenä sairauden kautta eikä se määritä minua enää mitenkään. Toki sairaus on aina jollain tapaa osa minua, muttei se näyttele elämässäni enää pääroolia. Olen tällä hetkellä vain kiitollinen siitä, että sain huippuhoitoa ja paranin. Se kuinka kivisen tien kuljin päästäkseni tähän, on lähes unohtunut. Joku kysyi, olenko katkera? Voin pää pystyssä sanoa, en tippaakaan, olen vain kiitollinen, että kaikki loppujen lopuksi meni hyvin ja saan elää ...

 Mitenkä sitä oikein pitäisi elää, että olisi hyvä. Jo manan maille mennyt rakas mummoni sanoi, että kun toiselle kumartaa niin toiselle pyllistää. Pitäisikö tästä vetää johtopäätös, että suorin selin on paras? Sen enempää kumartamatta kuin pyllistämättäkään mihinkään suuntaan.  Olla "myöllä" joka suuntaan? Pysyä neutraalina ja puolueetomana. Johonkin rajaan asti onnistunee, mutta kaipa sitä joissakin asioissa on osattava kantansa sanoa.  Viime blogin jälkeen on tapahtunut yhtä ja toista. Sota euroopassa on alkanut. Kotimaassa on työtaistelutilanne kuntasektorilla. Mikä toki minuakin hoitotyöntekijänä koskettaa. Koiramme sai pennun ja sain tuntea koronan kosketuksen henkilökohtaisesti. Siinäpä sitä monenlaista tapahtumaa.  Töissä kohtaan sodasta ahdistuneita. Sotaa suolletaan joka tuutista. Kai siinä herkempi sekoaa. Itse tein tietoisen valinnan olla seuraamatta joka uutista. Paljon on tietoa liikkeellä ja saa olla tarkkana, mihin uskoo. Kaikki tyyni, koko sota on ni...

Aika rientää. Pitkästä aikaa löytyi sopiva sauma kirjoittamiselle. Arki kuluu tiivisti töissä. Illat arkiaskareissa tai harrastusten parissa. Viikonloput sujahtavat hetkessä ohi palautuessa työviikon rasituksista. Sellaista se on elämä. Sairaus näyttelee yhä pienempää roolia elämässäni- ja hyvä niin. Koen, että tällä hetkellä haasteeni ja iloni ovat kuin kenen tahansa keskivertokansalaisen. Vaikka työelämässä kohtaamani ihmiskohtalot ovat temmanneet minut mukaansa, joskus löytyy aikaa myös itsepohdiskelulle. Mikä tai kuka olen? Kuulunko enää harvinaissairaisiin? Vai olenko taas tuikitavallinen perusjamppa?  Lienen jotain siltä väliltä. Seuraavat viisi vuotta - ainakin olen endokrinologian poliklinikan seurannassa. Eivät meinaa millään laskea minua hyppysistään Meilahdessa. Edelleen tulee kutsuja postissa tai lääkäri soittelee perään. Eivät usko, vaikka kuinka sanon, että osaavat seurata minua täällä Keski-Suomessa. Eivät usko. Kusta ja verta haluavat minusta säännöllisin väliajoin....

Uudenvuodenpäivänä pihamaa on kuin pommituksen jäljiltä. Itseasiassa se on pommituksen jäljiltä. Esikoisen kanssa sovin, että puhdistamme pihan aamulla. Koiraihmisenä tuskin ilkeän myöntää illan pommituksen. Mutta mitäpä sitä äiti ei lapsensa eteen tekisi. Ja onnea oli katsoa esikoisen (19v.) iloa ja intoa pommihommissa. Poikasten pitää antaa leikkiä. Itsehän toki olisin tyytynyt tähtisädetikkuihin. Ja mainittakoon, että mukana ollut koira voi hyvin, eikä se haavoittunut pommituksessa, ettei kukaan nyt vedä hernettä nenään. Nautinnosta koiran kohdalla en voi mainita, mutta mukana menossa se oli hyvillä mielin. Maalla, omassa pihassa on lääniä ympärillä, tuskin kovasti naapurinkaan karvakorvat paukuttelusta kärsivät. Toivon niin. Kerran vuoteen kestää lähes mitä vaan. Vuoden vaihtuessa voi hetkeksi pysähtyä miettimään mennyttä vuotta. Omalla kohdallani se on ollut täynnä monenlaisia vaiheita, tapahtumia, olotiloja, epätoivoa, toivoa, iloa ja onnea. Melkoinen vuosi siis. Alkuvuosi oli m...

 On ollut surullista kokea, että jutut ovat loppu. Kirjoittamiseenkin tarvitaan voimavaroja. Tällä hetkellä tuntuu, ettei niitä ole juuri mhinkään. Toisaalta koen, että kirjoittaminen tuo minulle hyvää oloa ja sitä kautta antaa voimaa jaksaa myös muuta. Siksipä kampesin itseni näppäimille ja annoin palaa. Päätin kirjoitaa sitä, mitä mielen syövereistä kumpuaa.  Helle koettelee. On toki kiva, kun on kaunis ilma ja lämmintä, mutta liika on liikaa. Kestän toki hellettä viime kesää paremmin. Pieniä askareita pystyn ilman pyörtymisen tunnetta jopa tekemään ulkosalla. Niin, tässä, kun kirjoitan huomaan, että saan päivittäin tehtyä jotain. Kokemukseni on vain se, että en saa mitään aikaan ja ainoa, mitä oikeasti haluaisin tehdä on nukkua. Oma vaatimustaso on niin korkea, että joudun taipumaan sen edessä ja kärsimään syyllisyydestä. Ei hyvä. Ei ollenkaan hyvä. Kaipaan töihin, että saisin kokemuksen siitä, että edes yritän tehdä jotain. Ja kokisin, että tekemiselläni on jotain merkitys...