Keväisiä tarinoita

 On käsillä se aika, jolloin minun on aika käydä vuosittaisessa syynissä. Hommahan alkaa verikokeilla, joissa on, sattuneesta syystä käytävä kahtena eri päivänä. Syy siihen on dexametasonikoe, jossa otan illalla klo 23 dexametasonitabletin ja kiiruhdan aamulla klo 7-9 laboratorioon. Tämä pilleri vaikuttaa usean päivän ajan veriarvoihin, joten muut verikokeet on otettava aikaisemmin. Vuosittain kontrolloitaviin kuuluu myös syljen kortisoliarvo ja testi on otettava kaikkien taiteen sääntöjen mukaan. Ottoaika klo 23, ei raskasta liikuntaa eikä stressiä kolmeen tuntiin. Syöminen ja hampaidenpesu on suoritettava tuntia ennen näytteenottoa tai jälkeen päin. Koska kellonaika on niin myöhäinen ottaen huomioon arkiaikatauluni, minun on laitettava herätyskello soimaan klo 23, koska olen ehtinyt jo nukkumaan kotvasen ennen sitä. Tämä kaikki on minulle tuttua menneiltä vuosilta. Ensikertalaisella saattaisi mennä pää pyörälle ohjeita tavatessa ja yrittäessä soveltaa niitä omaa elämään. Muistissa on itselläkin näihin liittyvä hämmennys.

Joka toinen vuosi on käytävä sellan MRI-kuvauksessa. Tänä vuonna on se vuosi. Aamulla ennen töihin menoa sujuvasti labroratorioon sylkinäyte veskassa käsivarsi ojennettuna. Tällä kertaa riittää yksi putki verta. Töihin välissä ja iltapäivällä takaisin Sairaala Novaan pään kuviin. Joka kerran sama ilmiö, sairaalan ovesta sisään astuessani muutun potilaaksi. Tunnen itseni sairaaksi ja heikoksi, haavoittuvaksi, toistaitoiseksi.

Saan hyvää ja ystävällistä palvelua. Putkeen meneminen jännittää. Selviytymisstrategiani on laittaa silmät kiinni heti, kun asetun makuulleni laitteeseen ja pitää ne visusti suljettuina kunnes kuvaus on ohi. Minua ihmetyttää hoitajan kysymys, haluanko katsoa jotain ohjelmaa putkessa ollessani. En, en todellakaan, haluan kuunnella silmät kiinni radiota, Hitmixi-kanavaa. Hoitaja palaa asiaan, kun on minun vuoroni mennä putkeen. Hän kehottaa minua avaamaan silmäni ja katsomaan "horisonttiin". Kyseessä on uusi MRI-laite, jossa toden totta voi katsoa ikään kuin putken päässä olevaa televisiota. Kokemus on helpottava. Ahdistus, joka minulle helposti pienessä ahtaassa tilassa tulee on poissa. Kasvojen päälle asetettava "rautakehikkokin" on entistä paljon kevytrakenteisempi. Tämäkin helpottaa oloani. Pysyn kuitenkin suunnitelmassani pitää silmät kiinni ja kuunnella radiota. Hoitaja kannustaa kokeilemaan television katselua seuraavalla kerralla.

Tutkimus menee hyvin. Oikeastaan saan pienen lepohetken työpäivän jälkeen putkessa makoillessani. Kuvauksen loppupuolella hoitaja tulee lisäämään varjoaineen ennen kuvausta laittamansa kanyylin kautta. Ihmettelen, miten vähän kanyylin laittaminen sattui. Muistan, kun sairasvuosinani kanyylin laittaminen oli yhtä taistelua. Yleensä ensimmäinen yrittäjä ei siinä onnistunut ja paikalle jouduttiin kutsumaan joku pro-kanyloija. Ja voi kamala, miten tuo kipeästi se kävi ja kämmenselkeä oli jälkeenpäinkin kipeä, sininen ja turvonnut. Nyt tuskin tunsin koko pistoa. Tauti sai minut herkistymään ja rappeutumaan monin tavoin. On helpottavaa huomata toipuminen monenlaisissa asioissa!

 Nyt olen suorittanut oman osuuteni ennen endokrinologin tapaamista. Nyt jään vain odottamaan tuota kohtaamista. Tällä kertaa odotusaika osoittautui haasteelliseksi. Luulen, että MRI-kuvaus jotenkin provosoi ahdistusta ja epävarmuutta, muistutti minua sairausajasta. Lisäksi jostain syystä en päässyt näkemään verikoetuloksia kantapalvelusta ja jouduin menemään ns. sokkona lääkärin vastaanotolle. Vaikeaa ihmiselle, joka aina haluaa olla tietoinen asioista ja jota epätietoisuus kalvaa. Olinpa miten kouliintunut tahansa sietämään epävarmuutta. Silti ihmisen on tärkeää tietää.  Ettei tarvitse alkaa luulla.

Työpäivä ennen vastaanottoa kuluu hitaasti ja toisaalta nopeasti. Väkisin ajatukseni karkaavat itseeni, vaikka pääroolissa töissä ovat muiden asiat. Olen helpottunut, kun kello on pykälässä ja voin lopettaa päivän työt ja lähteä kohti Novaa. Saan ajaa kiireettä. Olen alkanut oppia lähtemään ajoissa. Saan istua kotvasen lääkärin vastaanottohuoneen läheisyydessä. Muutama muukin odottaja on paikalla. Yksi kyllästyy odottamiseen ja lähtee paikalta. Pian lääkäri avaa oven ja kutsuu potilasta nimeltä. Kukaan ei nouse. Arvelen, että kyseessä on juuri paikalta poistunut henkilö. Lääkäri palaa huoneeseensa ja kurkistaa hetken päästä uudestaan odotustilaan- turhaan. Mennyt mikä mennyt. Minä saan odottaa vielä kotvan. 

Minua kutsutaan. Olen odottanut tätä tapaamista. Olen viimeksi nähnyt tämän lääkärin, kun sairauteni oli vielä selvittelyvaiheessa ja olin vanhan keskussairaalan osastolla tarkemmissa tutkimuksissa. Siitä jäi mieleen lääkärin empaattinen ja ymmärtäväinen asenne. Hän sanoi, minulle silloin tärkeät sanat "Sinä olet nyt oikeasti hyvin sairas". Voi kuulostaa jonkun korvaan kauheilta sanoilta, mutta minulle ne olivat silloin kauneimmat sanat.

Ensi töikseen lääkäri sanoo minulle, että onpa mukava nähdä pitkästä aikaa. Hänkin siis muisti  minut.  Jälkeen päin ajattelin, että kai me harvinaiset tapaukset jäämme lääkärin mieleen. Ja monet kerrathan lääkäri kanssani puhelimessa puhui aikana, jolloin kävin kahden viikon välein laboratoriossa. Tämä aika enne leikkaukseen pääsyä oli tuskallinen ja pitkä.  Kai siinä sitten mieliin jäätiin puolin ja toisin. Minulle tällainen tuo turvallisuuden tunnetta. Koen olevani turvallisissa, välittävissä käsissä. 

Sairaala Novassa on kaksi endokrinologia. Aikaisemmat kontrollikäynnit ovat toteutuneet Petterin vastaanotolla. Nyt minua vastassa on Heli.  Keskenään hyvin erilaisia, mutta molemmat mukavia ja asiansa osaavia ammattilaisia. Voin vain ihailla Helin tyyliä hoitaa potilasta. Hän todella tekee yhteistyötä potilaan kanssa ja tulee tunne, että olen mukana päättämässä minua koskevista asioista. Hän on empaattinen ja ymmärtävä, helläkätinen tohtori.

Näin jälkeen päin voin sanoa, että jollain tasolla jotenkin tiesin etukäteen, että kaikki ei ole ihan täysin kunnossa. Kai se on sitä itsensä ja kroppansa tuntemista. Kilpirauhasarvot olivat hiukan pielessä. Kyllä, hieman olen ollut tuntevinani liikatoiminnan oireita. No, tämä on helppo hoitaa Thyroxinin vähentämisellä. Toinen juttu tuli vähän yllätyksenä. Toisaalta on tässä kuluneen vuoden aikana tullut mieleen, että onkohan verivarastot ehtyneet. Nyt selvisi, että näinhän se on. Anemia. Sekä hemoglobiini että ferritiini ovat alhaiset. Siksi siis paleltaa, huimaa ja hengästyttää. Rautakuurille siis. No, sitten se kaikkein jännittävin osuus eli kortisoli. Sylkinäyte ok, veren aamukortisoli ok. Mutta dexametasonin jälkeinen kortisoliarvo on liian korkea. Jälleen oikeaan kohtaan lääkärin tärkeät sanat: " En usko ollenkaan, että tautisi on uusinut, mutta nämä arvot on kontrolloitava parin kuukauden päästä". Nyt repertuaariin tulee myös virtsan vuorokausiseuranta, syljen kortisolin ja dexametsonikokeen lisäksi. Lääkäri kysyy, onko tämä minulle vaikea toteuttaa.? Vastaan, että ei. Hoidan homman sunnuntaina. Kehäkettu.

Lääkäri sanoo varaavansa minulle vastaanottoajan vuoden päähän, niin varma hän on siitä, että tilanne Cushingin suhteen on ok. Toukokuussa siis kontrolliverikokeet ja lääkärin puhelinaika. Kyllä tämä tästä suttaantuu. Rautatablettien ostoon siis. 

Kotimatkalla tulee mietittyä kaikenlaista. Ei voi pitää itsestään selvyytenä, että olen tässä. Muistelen, miten leikkauksen jälkeen toipilaana uskaltauduin ensimmäistä kertaa hiihtämään tai uimaan. Miten pelkäsin ja jännitin ja sitten huomasinkin pystyväni. Miten suuri kiitollisuus ja onnistumisen kokemus siitä nousi! Ja mikä hieno asia, että edelleen jaksan olla kiitollinen. Se kantaa.

Koirien kanssa lenkiltä palatessani kuulen voimakasta mekkalaa rannasta. Pysähdyn kuuntelemaan varmistuakseni asiasta. Joutsenet ovat palanneet. Kevät.