Jaloilleni

Ajatus aivojen sorkkimisesta on ahdistava. Aivot ovat arat ja elintärkeät. Monenlaisia mietteitä risteää mielessäni matkalla HUS:iin, Sinus Petrosukseen. Menomatkalla minulla on vielä aivot, joilla ajatella. Tulomatkasta ei ole takeita. Entäs, jos lääkärin käsi lipsahtaa? Tekee radikaalin virheen? Onneksi en antaudu näiden mietteiden vietäväksi sen enempää. Olen pakkotilanteessa. Mikäli haluan hoitoa ja parantua, tutkimus on tehtävä. Olen saanut muutamalta vertaiselta kuulla kokemuksia ko.toimenpiteestä, sen kulusta ja siitä toipumisesta. Se on hiukan helpottanut oloani ja rauhoittanut mieltäni. Jos joku muu on selvinnyt Sinus Petrosuksesta ilman suurempia vaurioita, miksen minäkin? Matkustan pääkupunkiin miehen ja tyttären kera päivää ennen toimenpidettä. Minun on määrä olla osastolla ennen puolta päivää. Suunnitelmana on ottaa verikokeita ja lääkäri on tulossa tapaamaaan ja tutkimaan minua. Määränpääni on Meilahden Tornisairaala osasto M13, sairaalaan 13.kerroksessa. Onneksi on hi

Lujaa menee, täytyy myöntää. Vaivat sen kuin lisääntyy. Säät suosii. Kesä on melkeinpä kukkeimmillaan. Tai ainakin kukkaan puhkeaminen on käsillä. Pian. Nurkan takana. Parasta aikaa siis monin tavoin. Tutkimuksia ja hoitajakin on tiedossa ja odotettavissa. Paranemisesta ei ole takeita. Se on Herran hallussa. Kun osaisi antaa olla. Pitäköön salaisuutensa. Kunpa en alentuisi kiirehtimään. Osaisin antaa kaiken mennä omalla painollaan. Helpommin sanottu kuin toteutettu. Ihminen on utelias ja kärsimätön. Ei malta pysähtyä nauttimaan siitä, mikä on tässä ja nyt vaan hamuaa jo eteenpäin. Kohti seuraavaa etappia. Olen joutunut - tai saanut tämän vajaan vuoden ajan opetella kärsivällisyyden jaloksikin mainittua taitoa. Monta kertaa on tätä ihmispoloa koeteltu. Eteen on heitetty haastetta oppia ottamaan rauhallisesti, odottamaan, elämään epätietoisuudessa, kokemaan pettymyksiä pettymyksien perään. Kanttia on kysytty monta kertaa ja monella tapaa. Mikä on paras tapaa ottaa vastaan elämän tuomat