Kaunista kesää
Lujaa menee, täytyy myöntää. Vaivat sen kuin lisääntyy. Säät suosii. Kesä on melkeinpä kukkeimmillaan. Tai ainakin kukkaan puhkeaminen on käsillä. Pian. Nurkan takana. Parasta aikaa siis monin tavoin. Tutkimuksia ja hoitajakin on tiedossa ja odotettavissa. Paranemisesta ei ole takeita. Se on Herran hallussa. Kun osaisi antaa olla. Pitäköön salaisuutensa. Kunpa en alentuisi kiirehtimään. Osaisin antaa kaiken mennä omalla painollaan. Helpommin sanottu kuin toteutettu. Ihminen on utelias ja kärsimätön. Ei malta pysähtyä nauttimaan siitä, mikä on tässä ja nyt vaan hamuaa jo eteenpäin. Kohti seuraavaa etappia.
Olen joutunut - tai saanut tämän vajaan vuoden ajan opetella kärsivällisyyden jaloksikin mainittua taitoa. Monta kertaa on tätä ihmispoloa koeteltu. Eteen on heitetty haastetta oppia ottamaan rauhallisesti, odottamaan, elämään epätietoisuudessa, kokemaan pettymyksiä pettymyksien perään. Kanttia on kysytty monta kertaa ja monella tapaa. Mikä on paras tapaa ottaa vastaan elämän tuomat haasteet? Jokaisella lienee omat strategiansa ja selviytymiskeinonsa. Toiset selviävät ja paremmin, toiset heikommin. Itse kuulun siihen ryhmään, joka on aina halunnut pitää langat omissa käsissään, mennyt härkäpäisesti ja omin avuin vaikka läpi sen kuuluisan harmaan kiven. Tähän asti se on toiminut. Nämä ajat ovat opettaneet minulle, ettei aina tarvitse jaksaa itse. Apua voi ja saa pyytää. Se on minulle vaikeaa edelleen. Se tuntuu luovuttamiselta. Se tuntuu oman heikkouden myöntämiseltä. Toisten vaivaaminen hävettää. En halua olla taakka enkä vaiva kenellekään. Teen ja toimitan asiat mieluiten itse. Tästä olen joutunut sairastamisen myötä tinkimään. Se on tuntunut surulliselta ja vaikealta. On täytynyt myöntää etten tällä hetkellä kykene kaikkeen siihen, mihin ennen pystyin. Se pelottaa. En halua ajatella, etten enää kykene. Haluan ajatella, että en toistaiseksi kykene. Usko tähän on välillä koetuksella. Haluan ajatella, että tämä on väliaikaista. Toivun ja paranen. Suunta on ylöspäin. Minulla ei ole muuta vaihtoehtoa.
Toisaalta olen myös nauttinut siitä, että saan levätä eikä minun aina tarvitse olla puikoissa, tekemässä jotakin. Kaiken ei tarvitse olla aina tiptop, täydellistä. Välillä voi hellittää.Olen oppinut delegoimaan tehtäviä. Olen oppinut pysymään paikoillaan ja nauttimaan vain olemisesta. Chillaamaan. Olemaan edes hitusen lempeämpi itselleni. Yhä edelleen takaraivossa ajatus, että nyt minulla on hyvä syy, ikäänkuin lupa hidastaa, levätä, tankata voimia, hoitaa itseäni. En tiedä, mihin tarvitsen lupaa. Luterilaista juurta, kodin perintöä, luulisin. Ajatuksella; "ensin työ, sitten huvi". Ilman syytä tai työtä ei ole lupa nauttia. Matkalla olen siis edelleen. Oppia ikä kaikki! Lohdullista toki tämäkin.
Tiedän, että tilanteessani joku olisi jo luovuttanut. Tiedän olevani herkkyydessäni ja heikkoudessani vahva. Vahvempi kuin moni muu. Minussa on elinvoimaa. Tahtoa yrittää eteenpäin. Tästä olen kiitollinen joka päivä. Minulla on voimavaroja, jotka kantavat. Minulla on monta syytä taistella. Kaikilla ei näin ole. Siksi läheiset ovat sairastuneelle kullan arvoisia. Siksi tarvitaan ymmärrystä ja ammattitaitoa terveydenhuollon ammattilaisten taholta. Siksi vertaiset voivat olla avainasemassa sairastuneen jaksamisen kannalta. Minä olen saanut näiltä kaikilta tahoilta apua ja voimaa päästä eteenpäin. Avainasemassa ovat olleet läheiset ja heidän tukensa sekä vertaisten kanssa kokemusten ja tiedon jakaminen. Näistä kolmesta auttavasta tahosta ainut, joka saa osakseen minulta myös kritiikkiä on, yllätys, yllätys, terveydenhuolto. Kuten olette päässeet blogistani seuraamaan, olen kohdannut monenmoista palvelua matkani varrella. Huono kohtelu, tylyys, välinpitämättömyys ovat valitettavasti kokemukseni mukaan arkipäivää terveydenhuollossa. Se on surullista. Se saa vihaiseksi. Se lisää potilaan/asiakkaan epätoivoa. Siinäpä sitten ihmetellään, miksi asiakkaat ovat ärsyyntyneitä ja vihaisia. Miksi terveydenhuoltoon ollaan kovin usein tyytymättömiä? Metsä vastaa niin kuin sinne huudetaan.
Sain hyvän tilaisuuden keskustella aiheesta terveysaseman lääkärin kanssa, kun rohkenin kertoa hänelle tarinaani. Sanoin kohdanneeni epäasiallista kohtelua ja aliarviointia. Lääkäri myönsi, että ammattilaisia vaivaa usein kyynistyminen ja väsymys. Raskas työ vaatii veronsa. Ammattilaisena ymmärrän sen. En itsekään aina jaksa loistaa. Ei kukaan jaksa. Mutta oman huonon olon purkaminen asiakkaisiin tai työtovereihin on väärin. Työpaineet, hankalat asiat ja tilanteet on voitava käydä läpi työyhteisössä. Useissa työpaikoissa tämä on järjestetty hyvin. Toki ihmisillä on myös erilainen kyky käsitellä ja selvitellä tämänkaltaisia asioita. Omassa työssäni, Luojan kiitos, tämä kuuluu työhön olennaisena osana. Ilman sitä en voisi tehdä työtäni. Ehkä tämän vuoksi minun on hieman vaikea ymmärtää asiakkaille "kiukuttelua" ja pidän sitä ammattitaidottomuutena. Toki tällaiseen olen myös itse syyllistynyt. Synnitön heittäköön viimeisen kiven! Mutta anteeksi pitää osata pyytää, pahoitella käytöstään ja sanomisiaan. Sillä pelastaa paljon. Ja ainakin minut potilaana se saisi tuntemaan itseni arvostetuksi ja samalla viivalla ammattilaisen kanssa olevaksi. Tärkeitä asioita. A ja o hyvässä potilas-ammattilaissuhteessa kuten muissakin ihmissuhteissa.
Aiemmin olen jo todennut, että kaksoisroolissa oleminen ei ole helppoa. Asettuminen potilaaksi ei ole ollut kivutonta. Enkä ole siinä kovin hyvä edelleenkään. On etu tietää asioista, mutta tieto lisää myös tuskaa. Sen olen saanut tuta usein matkani varrella. Henkinen tuska, ahdistus nostaa päätään, kun tietää, muttei kuitenkaan tiedä. Epävarmuus kalvaa. Joskus tuntuu, että olisi helpointa, kun ei tietäisi mitään. Tai osaisi olla ajattelematta. Pystyisi jättämään kaiken ammatilaisten huoleksi. Tämä edellyttäisi luottamusta ammattihenkilöihin. Siihen en sataprosenttisesti kykene kokemuksieni perusteella. Niin moni asia on mennyt pieleen. Tämän taudin edessä moni ammattilainenkin on ymmällään. Siksi olen varpaillani. Siksi olen aktiivinen omassa hoidossani. Otan selvää asioista, kysyn, kyseenalaistan. Aina en saa tyydyttäviä vastauksia kysymyksiini. Kukaan ei oikein tunnu tietävän. Asiat etenevät hitaasti. Kaikki tämä lisää epävarmuutta.
Huomaan fyysisen kivun vaikutuksen henkiseen jaksamiseen. Kipu lisää ahdistusta, tekee hermostuneeksi ja väsyneeksi. Ärsytyskynnys madaltuu. Tulee epätoivoinen olo. Loppuuko tämä koskaan? Murtuneen nilkan aiheuttaman kivun kanssa pärjään. Se ei juurikaan "syö" minua. Kylkiluiden kanssa on toisin. Murtuneiden kylkiluiden kipu on jäytävää, ärsyttävää kipua. Se herkistää ja tekee ärsyyntyneeksi. Se ei taltu edes tropeilla. Murtumien kanssa on pitänyt opetella mahdollisimman kivuttomat liikkeet, edetä varovasti, ettei aiheuttaisi lisää tuhoa kropalle ja, että liikkuminen olisi mahdollisimman kivutonta. Hyväksi keinoksi sietää kipua, olen havainnut ajatusten suuntaamisen muihin asioihin, keskittymisen johonkin tekemiseen, musiikkiin, lukemiseen, dekkareiden seuraamiseen, koirien ja lasten kanssa touhuamiseen, luonnon tutkailuun. Jokainen kivuista kärsivä löytänee omat keinonsa. Pahinta on keskittyä kipuun, kuulostella sitä. Se kokemukseni mukaan vain lisää kipua, siihen jää ikään kuin vellomaan. Monenmoista oppia tulee kylkiäisenä, kaupan päälle. Toivon osaavani hyödyntää tätä kaikkea kokemaani tulevaisuudessa. Ettei menisi hukkaan koko kärsimys.
Uneni ovat olleet pitkään ahdistavia. Niissä esiintyy paljon tuttuja ihmisiä. Niissä ei useinkaan tapahdu mitään ihmeellistä. Ne ovat melko tylsiä kohtauksia, mutta tunnelma niissä on voimakkaan ahdistava ja epätoivoinen. Kummallinen yhdistelmä. Perheestäni en juurikaan näe unia, tai ainakaan en aamulla muista niitä. Unissani seikkailevat ihmiset ovat usein työkavereita, lapsuudenystäviä, tuttavia tai menneisyyteeni kuuluvia henkilöitä. Unissani tapahtuu varsin arkisia asioita. Esimerkiksi joku viemässä roskapussia. Käyn henkilön kanssa unessa jotain keskustelua. Sekin aivan arkisesta aiheesta. Tunnelma unissa on toistuvasti negatiivinen, ahdistava. Olen todella helpottunut, että herätessäni voin todeta kyseessä olleen vain unen. Unien tunnelma saattaa seurata minua jonkin matkaa, mutta onneksi melko pian kykenen karistamaan sen kyydistäni. Ymmärrän, että mieleni tekee töitä unien kautta, auttaa käsittelemään tunteita, auttaa selviytymään. Uni on ihmiselle tärkeä sekä henkisesti että fyysisesti. Usein unohdamme, miten kokonaisvaltaisesti uni vaikuttaa ihmiseen ja hänen terveyteensä. Uni on elintärkeää. Ihmisen hereillä pitäminen on yksi tehokkaaksi todettu kidutuskeino. Voin kuvitella.
Tunnen iloa kesäisestä luonnosta, kauneudesta ympärilläni. Tuomen ja omenapuiden tuoksusta. Luonnon ihmeistä. Iloisista lapsista. Tunnen kiitollisuutta siitä, että perusasiat ovat kunnossa. Olen saanut yhteyksiä ihmisiin. Se on ollut erityisen hienoa ja voimaannuttavaa. Useisiin yhteydenpito tapahtuu tosin vain somen kautta. Tämä on oikeastaan sopinut minulle vallan hyvin, koska usein face to face- kontaktit syövät liiaksi energiaani. Kaikesta huolimatta jaksan iloita tulevasta mökkimatkasta ja suunnitteilla olevasta kesälomareisusta perheen kanssa. Mitä kaikkea mukavaa kesä tuokaan vielä eteeni?! Luulen, että kykyyni iloita elämän pienistä asioista(jos mitään asiaa voi pitää pienenä), on vaikuttanut se, että olen joutunut hidastamaan, minulle on suotu tilaisuus rauhoittua nauttimaan asioista, ikään kuin pysähtyä niiden ääreen, huomata niiden kauneus ja merkityksellisyys. Takaraivossa luikertelee ajatus, etten saa kokea niitä enää. Tälle ajatukselle en halua antaa valtaa. Se on liian tuskallinen. Mutta jos on niin, olkoon niin. Kukapa päivistämme tietää? Nyt nautin kauniista kesästä. Täysin rinnoin. Iloa ja valoa meille kaikille.
Olen joutunut - tai saanut tämän vajaan vuoden ajan opetella kärsivällisyyden jaloksikin mainittua taitoa. Monta kertaa on tätä ihmispoloa koeteltu. Eteen on heitetty haastetta oppia ottamaan rauhallisesti, odottamaan, elämään epätietoisuudessa, kokemaan pettymyksiä pettymyksien perään. Kanttia on kysytty monta kertaa ja monella tapaa. Mikä on paras tapaa ottaa vastaan elämän tuomat haasteet? Jokaisella lienee omat strategiansa ja selviytymiskeinonsa. Toiset selviävät ja paremmin, toiset heikommin. Itse kuulun siihen ryhmään, joka on aina halunnut pitää langat omissa käsissään, mennyt härkäpäisesti ja omin avuin vaikka läpi sen kuuluisan harmaan kiven. Tähän asti se on toiminut. Nämä ajat ovat opettaneet minulle, ettei aina tarvitse jaksaa itse. Apua voi ja saa pyytää. Se on minulle vaikeaa edelleen. Se tuntuu luovuttamiselta. Se tuntuu oman heikkouden myöntämiseltä. Toisten vaivaaminen hävettää. En halua olla taakka enkä vaiva kenellekään. Teen ja toimitan asiat mieluiten itse. Tästä olen joutunut sairastamisen myötä tinkimään. Se on tuntunut surulliselta ja vaikealta. On täytynyt myöntää etten tällä hetkellä kykene kaikkeen siihen, mihin ennen pystyin. Se pelottaa. En halua ajatella, etten enää kykene. Haluan ajatella, että en toistaiseksi kykene. Usko tähän on välillä koetuksella. Haluan ajatella, että tämä on väliaikaista. Toivun ja paranen. Suunta on ylöspäin. Minulla ei ole muuta vaihtoehtoa.
Toisaalta olen myös nauttinut siitä, että saan levätä eikä minun aina tarvitse olla puikoissa, tekemässä jotakin. Kaiken ei tarvitse olla aina tiptop, täydellistä. Välillä voi hellittää.Olen oppinut delegoimaan tehtäviä. Olen oppinut pysymään paikoillaan ja nauttimaan vain olemisesta. Chillaamaan. Olemaan edes hitusen lempeämpi itselleni. Yhä edelleen takaraivossa ajatus, että nyt minulla on hyvä syy, ikäänkuin lupa hidastaa, levätä, tankata voimia, hoitaa itseäni. En tiedä, mihin tarvitsen lupaa. Luterilaista juurta, kodin perintöä, luulisin. Ajatuksella; "ensin työ, sitten huvi". Ilman syytä tai työtä ei ole lupa nauttia. Matkalla olen siis edelleen. Oppia ikä kaikki! Lohdullista toki tämäkin.
Tiedän, että tilanteessani joku olisi jo luovuttanut. Tiedän olevani herkkyydessäni ja heikkoudessani vahva. Vahvempi kuin moni muu. Minussa on elinvoimaa. Tahtoa yrittää eteenpäin. Tästä olen kiitollinen joka päivä. Minulla on voimavaroja, jotka kantavat. Minulla on monta syytä taistella. Kaikilla ei näin ole. Siksi läheiset ovat sairastuneelle kullan arvoisia. Siksi tarvitaan ymmärrystä ja ammattitaitoa terveydenhuollon ammattilaisten taholta. Siksi vertaiset voivat olla avainasemassa sairastuneen jaksamisen kannalta. Minä olen saanut näiltä kaikilta tahoilta apua ja voimaa päästä eteenpäin. Avainasemassa ovat olleet läheiset ja heidän tukensa sekä vertaisten kanssa kokemusten ja tiedon jakaminen. Näistä kolmesta auttavasta tahosta ainut, joka saa osakseen minulta myös kritiikkiä on, yllätys, yllätys, terveydenhuolto. Kuten olette päässeet blogistani seuraamaan, olen kohdannut monenmoista palvelua matkani varrella. Huono kohtelu, tylyys, välinpitämättömyys ovat valitettavasti kokemukseni mukaan arkipäivää terveydenhuollossa. Se on surullista. Se saa vihaiseksi. Se lisää potilaan/asiakkaan epätoivoa. Siinäpä sitten ihmetellään, miksi asiakkaat ovat ärsyyntyneitä ja vihaisia. Miksi terveydenhuoltoon ollaan kovin usein tyytymättömiä? Metsä vastaa niin kuin sinne huudetaan.
Sain hyvän tilaisuuden keskustella aiheesta terveysaseman lääkärin kanssa, kun rohkenin kertoa hänelle tarinaani. Sanoin kohdanneeni epäasiallista kohtelua ja aliarviointia. Lääkäri myönsi, että ammattilaisia vaivaa usein kyynistyminen ja väsymys. Raskas työ vaatii veronsa. Ammattilaisena ymmärrän sen. En itsekään aina jaksa loistaa. Ei kukaan jaksa. Mutta oman huonon olon purkaminen asiakkaisiin tai työtovereihin on väärin. Työpaineet, hankalat asiat ja tilanteet on voitava käydä läpi työyhteisössä. Useissa työpaikoissa tämä on järjestetty hyvin. Toki ihmisillä on myös erilainen kyky käsitellä ja selvitellä tämänkaltaisia asioita. Omassa työssäni, Luojan kiitos, tämä kuuluu työhön olennaisena osana. Ilman sitä en voisi tehdä työtäni. Ehkä tämän vuoksi minun on hieman vaikea ymmärtää asiakkaille "kiukuttelua" ja pidän sitä ammattitaidottomuutena. Toki tällaiseen olen myös itse syyllistynyt. Synnitön heittäköön viimeisen kiven! Mutta anteeksi pitää osata pyytää, pahoitella käytöstään ja sanomisiaan. Sillä pelastaa paljon. Ja ainakin minut potilaana se saisi tuntemaan itseni arvostetuksi ja samalla viivalla ammattilaisen kanssa olevaksi. Tärkeitä asioita. A ja o hyvässä potilas-ammattilaissuhteessa kuten muissakin ihmissuhteissa.
Aiemmin olen jo todennut, että kaksoisroolissa oleminen ei ole helppoa. Asettuminen potilaaksi ei ole ollut kivutonta. Enkä ole siinä kovin hyvä edelleenkään. On etu tietää asioista, mutta tieto lisää myös tuskaa. Sen olen saanut tuta usein matkani varrella. Henkinen tuska, ahdistus nostaa päätään, kun tietää, muttei kuitenkaan tiedä. Epävarmuus kalvaa. Joskus tuntuu, että olisi helpointa, kun ei tietäisi mitään. Tai osaisi olla ajattelematta. Pystyisi jättämään kaiken ammatilaisten huoleksi. Tämä edellyttäisi luottamusta ammattihenkilöihin. Siihen en sataprosenttisesti kykene kokemuksieni perusteella. Niin moni asia on mennyt pieleen. Tämän taudin edessä moni ammattilainenkin on ymmällään. Siksi olen varpaillani. Siksi olen aktiivinen omassa hoidossani. Otan selvää asioista, kysyn, kyseenalaistan. Aina en saa tyydyttäviä vastauksia kysymyksiini. Kukaan ei oikein tunnu tietävän. Asiat etenevät hitaasti. Kaikki tämä lisää epävarmuutta.
Huomaan fyysisen kivun vaikutuksen henkiseen jaksamiseen. Kipu lisää ahdistusta, tekee hermostuneeksi ja väsyneeksi. Ärsytyskynnys madaltuu. Tulee epätoivoinen olo. Loppuuko tämä koskaan? Murtuneen nilkan aiheuttaman kivun kanssa pärjään. Se ei juurikaan "syö" minua. Kylkiluiden kanssa on toisin. Murtuneiden kylkiluiden kipu on jäytävää, ärsyttävää kipua. Se herkistää ja tekee ärsyyntyneeksi. Se ei taltu edes tropeilla. Murtumien kanssa on pitänyt opetella mahdollisimman kivuttomat liikkeet, edetä varovasti, ettei aiheuttaisi lisää tuhoa kropalle ja, että liikkuminen olisi mahdollisimman kivutonta. Hyväksi keinoksi sietää kipua, olen havainnut ajatusten suuntaamisen muihin asioihin, keskittymisen johonkin tekemiseen, musiikkiin, lukemiseen, dekkareiden seuraamiseen, koirien ja lasten kanssa touhuamiseen, luonnon tutkailuun. Jokainen kivuista kärsivä löytänee omat keinonsa. Pahinta on keskittyä kipuun, kuulostella sitä. Se kokemukseni mukaan vain lisää kipua, siihen jää ikään kuin vellomaan. Monenmoista oppia tulee kylkiäisenä, kaupan päälle. Toivon osaavani hyödyntää tätä kaikkea kokemaani tulevaisuudessa. Ettei menisi hukkaan koko kärsimys.
Uneni ovat olleet pitkään ahdistavia. Niissä esiintyy paljon tuttuja ihmisiä. Niissä ei useinkaan tapahdu mitään ihmeellistä. Ne ovat melko tylsiä kohtauksia, mutta tunnelma niissä on voimakkaan ahdistava ja epätoivoinen. Kummallinen yhdistelmä. Perheestäni en juurikaan näe unia, tai ainakaan en aamulla muista niitä. Unissani seikkailevat ihmiset ovat usein työkavereita, lapsuudenystäviä, tuttavia tai menneisyyteeni kuuluvia henkilöitä. Unissani tapahtuu varsin arkisia asioita. Esimerkiksi joku viemässä roskapussia. Käyn henkilön kanssa unessa jotain keskustelua. Sekin aivan arkisesta aiheesta. Tunnelma unissa on toistuvasti negatiivinen, ahdistava. Olen todella helpottunut, että herätessäni voin todeta kyseessä olleen vain unen. Unien tunnelma saattaa seurata minua jonkin matkaa, mutta onneksi melko pian kykenen karistamaan sen kyydistäni. Ymmärrän, että mieleni tekee töitä unien kautta, auttaa käsittelemään tunteita, auttaa selviytymään. Uni on ihmiselle tärkeä sekä henkisesti että fyysisesti. Usein unohdamme, miten kokonaisvaltaisesti uni vaikuttaa ihmiseen ja hänen terveyteensä. Uni on elintärkeää. Ihmisen hereillä pitäminen on yksi tehokkaaksi todettu kidutuskeino. Voin kuvitella.
Tunnen iloa kesäisestä luonnosta, kauneudesta ympärilläni. Tuomen ja omenapuiden tuoksusta. Luonnon ihmeistä. Iloisista lapsista. Tunnen kiitollisuutta siitä, että perusasiat ovat kunnossa. Olen saanut yhteyksiä ihmisiin. Se on ollut erityisen hienoa ja voimaannuttavaa. Useisiin yhteydenpito tapahtuu tosin vain somen kautta. Tämä on oikeastaan sopinut minulle vallan hyvin, koska usein face to face- kontaktit syövät liiaksi energiaani. Kaikesta huolimatta jaksan iloita tulevasta mökkimatkasta ja suunnitteilla olevasta kesälomareisusta perheen kanssa. Mitä kaikkea mukavaa kesä tuokaan vielä eteeni?! Luulen, että kykyyni iloita elämän pienistä asioista(jos mitään asiaa voi pitää pienenä), on vaikuttanut se, että olen joutunut hidastamaan, minulle on suotu tilaisuus rauhoittua nauttimaan asioista, ikään kuin pysähtyä niiden ääreen, huomata niiden kauneus ja merkityksellisyys. Takaraivossa luikertelee ajatus, etten saa kokea niitä enää. Tälle ajatukselle en halua antaa valtaa. Se on liian tuskallinen. Mutta jos on niin, olkoon niin. Kukapa päivistämme tietää? Nyt nautin kauniista kesästä. Täysin rinnoin. Iloa ja valoa meille kaikille.
Kommentit
Lähetä kommentti
Kaikki kommentit, palauteet, terveiset ym. ovat tervetulleita. Ole hyvä, anna kynäsi laulaa!