Kevään korvalla
Aika rientää. Pitkästä aikaa löytyi sopiva sauma kirjoittamiselle. Arki kuluu tiivisti töissä. Illat arkiaskareissa tai harrastusten parissa. Viikonloput sujahtavat hetkessä ohi palautuessa työviikon rasituksista. Sellaista se on elämä. Sairaus näyttelee yhä pienempää roolia elämässäni- ja hyvä niin. Koen, että tällä hetkellä haasteeni ja iloni ovat kuin kenen tahansa keskivertokansalaisen. Vaikka työelämässä kohtaamani ihmiskohtalot ovat temmanneet minut mukaansa, joskus löytyy aikaa myös itsepohdiskelulle. Mikä tai kuka olen? Kuulunko enää harvinaissairaisiin? Vai olenko taas tuikitavallinen perusjamppa? Lienen jotain siltä väliltä. Seuraavat viisi vuotta - ainakin olen endokrinologian poliklinikan seurannassa. Eivät meinaa millään laskea minua hyppysistään Meilahdessa. Edelleen tulee kutsuja postissa tai lääkäri soittelee perään. Eivät usko, vaikka kuinka sanon, että osaavat seurata minua täällä Keski-Suomessa. Eivät usko. Kusta ja verta haluavat minusta säännöllisin väliajoin. Luu