Jaloilleni

H-hetki lähestyy. Kauan odotettu toimenpide on käsillä. Vihdoin. Viime metreillä olen käynyt kahta käänteistä kilpajuoksua. Toivoin ajan riittävän, että antibiootit ehtisivät parantaa kohtutulehduksen ennen operaatiota eikä sitä jouduttaisi siirtämään. Näin kävi. Tämän kisan voitin. Kilpajuoksu koronan kanssa jatkuu leikkausaliin asti. Olen toivonut ajan kuluvan nopeasti, etten ehtisi saada tartuntaa. Olen vältellyt ihmisjoukkoja ja noudattanut kaikkia mahdollisia varokeinoja tarkasti. Nyt kalkkiviivoilla kisa koronaa vastaan on käynyt intensiivisemmäksi kuin aikaisemmin kesällä. Se on kaventanut elämänpiiriäni entisestään ja saanut ahdistuksen välillä uusiin sfääreihin. Jokaista menemistä ja sen aiheuttamaa riskiä suhteessa huviin tai hyötyyn on täytynyt puntaroida. Korona on ollut karvas lisämauste Cushing- keitoksessa. Ilmankin olisin tullut mainiosti toimeen. Monenlaisia ajatuksia on pyörinyt mielessäni, kun deadline on todentunut. 27.8.2020. Silloin aivolisäkkeestäni poistetaa

Vielä kaksi viikkoa odotusta. Toivoisin, että aika lähtisi lentoon, kiiruhtaisi, etenisi silmänräpäyksessä. Vaikka tuleva toimenpide pelottaa, toivon sen pian olevan käsillä. En halua olla enää sairas. Haluan jo seuraavaan vaiheeseen. Toipilaaksi. Kuntoutumaan ja paranemaan. Olenhan tässä jo ehtinyt sairastaa. Ajatuskin nykyisen olotilan jäämisestä pysyväksi ahdistaa ja saa olon epätoivoiseksi. Uskon ja luotan siihen, että suunniteltu transfenoidaalinen eli suomeksi nenän kautta tehtävä leikkaus onnistuu ja pääsen paranemaan. Leikkauskohteena aivolisäkkeessä on sellan oikea reuna ja keskiviivasta oikealle sijaitseva löydös. Kahta kohdetta siis metsästetään ja löydökset poistetaan. Onkohan pää kevyempi sen jälkeen? Onni onnettomuudessa on, ettei kalloani halkaista. Nenästä johtavat luonnolliset onkalot kohteeseen. Leikkaushaavaa ei siis jää näkyviin. Hiukseni säästyvät. Sehän on tärkeintä. Voi, ihminen, mikä höperyys olet! Oljenkorsia, joihin hukkuva tarraa. Leikkaus ja monet siihen

"Viimeiset viisi kilometriä on aina pitkät niin..." Saatuani tietooni leikkausajan aika alkoi madella. Kahdeksan pitkää piinaviikkoa luvatun 1-3 viikon sijaan. Olin varoittanut itseäni luottamasta tuohon lupaukseen. Silti jossain mielen sopukoissa eli toivo. Ja jouduin jälleen pettymään. Eikö ihminen koskaan opi? Elämäni on kahdeksan kuukautta ollut lähes pelkkää odottamista eli luulisi minun jo tottuneen. Olevan ammattijonottaja- ja odottaja. Nytkö mestarin tapasi hyytyminen kalkkiviivoilla? Kahdeksan viikkoa alkoi tuntua ikuisuudelta. Kahdeksan viikkoa pahoinvointia, heikotusta, kipua, jäykkiä lihaksia, näön sumenemista, silmien vuotamista, epämääräisiä mielenliikkeitä. Vielä kahdeksan piinaavaa viikkoa kestokrapulaa. Ajatuskin tästä ahdistaa. Totuuden nimessä täytyy sanoa, että vointini ei koko ajan ole tuota kaikkea. Välillä on helpompaa ja vointi kohtuullinen, hetkittäin jopa lähes normaali. Tosin tuskin edes muistan, mikä on normaali olo. Jo hetkellinenkin heikotus ja