Kevyempi pää

Vielä kaksi viikkoa odotusta. Toivoisin, että aika lähtisi lentoon, kiiruhtaisi, etenisi silmänräpäyksessä. Vaikka tuleva toimenpide pelottaa, toivon sen pian olevan käsillä. En halua olla enää sairas. Haluan jo seuraavaan vaiheeseen. Toipilaaksi. Kuntoutumaan ja paranemaan. Olenhan tässä jo ehtinyt sairastaa. Ajatuskin nykyisen olotilan jäämisestä pysyväksi ahdistaa ja saa olon epätoivoiseksi. Uskon ja luotan siihen, että suunniteltu transfenoidaalinen eli suomeksi nenän kautta tehtävä leikkaus onnistuu ja pääsen paranemaan. Leikkauskohteena aivolisäkkeessä on sellan oikea reuna ja keskiviivasta oikealle sijaitseva löydös. Kahta kohdetta siis metsästetään ja löydökset poistetaan. Onkohan pää kevyempi sen jälkeen? Onni onnettomuudessa on, ettei kalloani halkaista. Nenästä johtavat luonnolliset onkalot kohteeseen. Leikkaushaavaa ei siis jää näkyviin. Hiukseni säästyvät. Sehän on tärkeintä. Voi, ihminen, mikä höperyys olet! Oljenkorsia, joihin hukkuva tarraa. Leikkaus ja monet siihen liittyvät asiat pelottavat ja ahdistavat. Minua ei ole koskaan ennen nukutettu. Miltä se tuntuu? Miten reagoin? Entä jos en nuku? Entä jos en herää? Pahoinvoinko? Entä, kun kaikki on tehty? Olenko kipeä? Sekaisin? Entä, jos jotain menee vikaan? Jos kirurgin käsi lipsahtaa? Katoaako viimeinenkin järjenripe? Kuolenko? Nämä kysymykset ilman vastauksia ahdistavat. Yön tunteina itken ajatusta, etten pääsekään esikoiseni ensi keväänä odotettavissa oleviin yo-juhliin, en näe nuorempia valkeutta hohtavissa alboissaan? Joudunko luopumaan kaikesta elämän minulle varaamasta hauskasta? Joudunko tyytymään pilven reunan istumapaikkaan? Huomaan muistelevani vanhoja. Monet, uinumassa olevat muistot ja välähdykset lapsuuden tapahtumista ovat palanneet mieleeni. Kuin ne olisivat tapahtuneet eilen. Miten kuvat voivat olla niin selkeitä? Värit. Tuoksut. Äänenpainot. Ja varsinkin tunnetilat ja tunnelmat. Teen aikamatkaa menneisyyteeni. Useat muistot herkistävät ja itkettävät. Aika entinen ei enää palaa. Se on sekä hyvä että huono. Mistä nämä toistuvat matkat menneisyyteen kertovat? Ovatko ne tavallinen ilmiö, joka liittyy kuolemanpelkoon tai kaiken rajallisuuden tajuamiseen, sen mahdollisuuden kohtaamiseen, että tämä kaikki olikin tässä? Mielessä matkaaminen on ollut toisaalta hyvin terapeuttista. Kun fyysisesti en ole päässyt matkaamaan, on tämä matkustamisen tapa ollut korvike. Olen päässyt pitkälle, jopa yli 30:n vuoden päähän. Onko niin, että kun ihminen hyväksyy mahdollisen loppunsa väijyvän nurkan takana hän palaa menneisyyteensä? Vanhuksetkin muistelevat mielellään lapsuuttaan ja nuoruuttaan. Vai, onko kyse vain siitä, että tuoreemmat asiat pyyhkiytyvät mielestä? Minä en ainakaan myönnä muistissani olevan mitään ongelmia. Sen sijaan minun oli myönnettavä alapään ongelmat ja mentävä tarkistuttamaan sen tilanne. Astelen keskussairaalan pääovista sisään. Aulassa minua on vastassa vihreää sotisopaan ja muoviseen visiiriin sonnustautunut henkilö. Hän ohjaa minua itseilmoittautumispäätteelle. Helppo homma. Vilautan vain KELA-korttiani koneen viivakoodinlukijalle ja kuittaan tietoni oikeiksi napinpainalluksella. Näyttöön rävähtää teksti "Vastaanottoaika naistentautienpoliklinikalle 2.krs.klo 13.00". Selvä. Selkeät ja yksinkertaiset ohjeet. Siispä kapuan 2.een kerrokseen. Ptruu. Takaisin. Käsidesiä tietysti holvaan käsilleni ennen ja jälkeen. Maskeja ei sentään jaeta. Minulla on oma arsenaali niitä veskassani, oman taskukokoisen käsidesipurnukkani kanssa sulassa sovussa. Kiittelen mielessäni hyvää opatusta. Joka mutkassa on kyltti, joka kertoo suunnan. Saavun lasiovista oikealle poliklinikalle. Hieron taas käsidesiä kouriini. Olenhan joutunut koskemaan ovet avaavaan nappiin. Kävelen käytävää pitkin eteenpäin syvemmälle naisten valtakuntaan. Siltä tämä paikka todella vaikuttaa. Vastaan tulee pelkkiä naisia. Henkilökuntaa, lääkäreitä, potilaita. Jokainen vailla killuttimia jalkojen välissä. Vaikka, mistäpä minä tiedän. Minulla ei ole röntgenkatsetta. Enkä ole tehnyt muutakaan tarkastusta. Huomaan katonrajassa roikkuvan kyltin "Odotustila". Etenen sitä kohti. Katsahdan huoneeseen ja totean sen olevan täynnä. Nuoria, vanhoja, ja jotain siltä väliltä. Mihin kategoriaan minä kuulun? Joukossa istuu yksi mies. Hän erottuu heti. Miten miekkonen on uskaltautunut tänne? Hetken jo epäilen hänen eksyneen väärään paikkaan kunnes tajuan, että hän on saattajan roolissa. Ihmettelen edelleen hänen rohkeuttaan. Toisaalta pidän häntä tunkeutujana. Tämä on naisten reviiriä, miehet pysykööt poissa. Muita poikkinahkaisia saattajia ei näy. En astu peremmälle odotustilaan. Se on tupaten täynnä. Täällä ei ole välitetty turvaväleistä. Täällä istutaan kuin sillit suolassa.Tuolit ovat vieri vieressä. Ohitan odotustilan ja jään käytävälle, seinän vierustalle seisoskelemaan ja odottelemaan noutajaa. Minua suorastaan v....taa olla täällä. Huomaan termin sopivan ympäristöön kuin nappi silmään. Nauran sisäänpäin. Ilo on revittävä sieltä, mistä sen saa. En jaksaisi seisoa. Heikottaa. Nojaan seinään. Käytävällä ei ole vapaita tuoleja. Muutaman metrin päässä minusta istuu nainen lippalakki syvällä päässään. Hän on keskittynyt räpläämään kännykkäänsä eikä suo vilkaisuakaan ympäristöönsä. Ikään kuin hän haluaisi piilotella itseään. Ymmärrän häntä. En minäkään haluaisi olla täällä. En kuitenkaan vaivaudu peittelemään itseäni. Mitä turhia. Olen päässyt jo nöyryytyksen yli. Tarkkailen ympärilleni pystypäin. Huomaan henkilökunnan olevan hyvin laittautuneita. On koruja. Hiukset laitettuna. Kasvot kauniisti ehostettuina. Naisellisuutta on korostettu. Naiset eivät ole täällä tälläytyneet miehiä varten. Eihän heitä ole täällä, estrogeeniviidakossa. Niinhän sitä sanotaan, että naiset laittautuvat toisia naisia varten. Oli miten oli, huomaan suhtautuvani tähän kahtiajakoisesti. On toki kiva katsoa huoliteltuja ihmisiä. Toisaalta täällä nainen tuntee potilaana olevansa heikoilla. Yleensä täällä ollaan, kun naisellisissa värkeissä on jotain vikaa. Itsetunto tällöin ei ole korkeimmillaan. Korostaako silloin ympärillä pörräävät kauniit ihmiset potilaan huonommuudentunnetta? Henkilökunta on ystävällistä ja hymyileväistä. Viestittäen, että samassa veneessä ollaan, samat värmeet pöksyissä. Potilaita yhdistää vika samassa päässä. Kauan en tässä yhteishengen hurmassa ehdi keinua, kun minut pyydetään sisään. Niin ovat simpsakoita- sekä hoitaja että lääkäri. Paperini ovat auki tietokoneen ruudulla. Silti minua pyydetään kertomaan vaivani. Ärsyttää. En jaksaisi. Siksi vähän tiuskaisen. Ja kortisolin vuoksi. Sen syyksi onkin hyvä laittaa kaikki. Otan takaisin ja alan selittää pehmeämmin. Lääkäri tuntuu ymmärtävän yskän ja sanoo löytävänsä kyllä osan tiedoista koneeltakin. Huomaan toisen koneen näytöltä, että hän on etsinyt tietoa Cushingin taudista. Hyvä niin. Sitä en enää jaksaisi selittää. Ja lääkärin kuuluu tietää, ei potilaan. Aletaan päästää itse asiaan ja epämiellyttävimpään vaiheeseen. Lääkäri pyytää minua ystävällisesti ottamaan pöksyt pois ja käymään pedille. Näin teen. Hyppään lauteille ja annan palaa. Mitä tässä turhia kainostelemaan. Homma jää pahasti kesken, kun palohälytin alkaa soida. Hoitaja ryntää käytävään lääkärin jäädessä luokseni. Hälytin huutaa. Hoitajaa ei näy takaisin. Hetken päästä lääkärikin poistuu huoneesta sanoen, että tulee kyllä hakemaan minut, jos rakennuksesta on poistuttava. Kiva juttu. En ajatellutkaan jäädä tuleen makaamaan. Jään vehkeet sisällä retkottamaan pedille. Huippua. Odottelen. Jonkun ajan kuluttua lääkäri palaa kertoen, että ilmeisesti kyseessä on väärä hälytys. Voimme siis jatkaa. Pian hoitajakin palaa. Hälytin huutaa edelleen. Sitä ei saa sammuttaa kukaan muu kuin palokunta. Palomiehiä odotellessa. Toivottavasti hälytys katkaistaan jostain muusta huońeesta kuin tästä. Nuori lääkäri haluaa vanhemman kollegan arvioimaan tilannetta. Hän soittelee usealle kollegalleen ja vihdoin joku lupaa tulla kymmenessä minuutissa. Siinä makaan enkä muuta voi. Metallia alapää pullollaan. Yritän jutella niitä näitä. Eikö se olisi jonkun muun tehtävä? Yrittää tehdä tilanteesta mahdollisimman luonteva? Helpottaa potilaan oloa? Joka tapauksessa minulla on tilanteeseen nähden melko kevyt olla. Olenhan ehtinyt jo liemissä keittyä enkä suinkaan ole ensimmäistä kertaa pappia kyydissä enkä eilisen teeren poika. Tärkeintä on, että syy vaivoilleni löytyy ja saan oikean hoidon. Ihmiset ympärilläni ovat ammattilaisia ja nähneet kaikenlaista. Enköhän siis tästäkin selviä. Odotettu paljastuu erikoislääkäriksi, jolla on homma hanskassa. Tutkitaan ja ultrataan. Homma hoituu ripeästi. Saan tuomion. Kohtutulehdus. Ja hoidon. Kahta eri antibioottia viikon ajan ja ensi viikolla takaisin vastaanotolle. Saan hieman moitteita, kun en ole hakeutunut hoitoon aikaisemmin. Miksi olisin, kun hoitava lääkäri on arvellut oireitteni liittyvän Cushingiin. Lääkäri pelottelee sepsiksen eli verenmyrkytyksen vaarasta. Hän vannottaa olemaan yhteydessä heihin suoraan, jos nousee kuume tai tulee kovia alavatsakipuja ja passittaa minut suoraa päätä laboratorioon. Nousen vuoteelta ja saan käteeni tukon paperia. Vuodan niin, että verta on ympäri lattiaa ja petiä. Pakenen vessaan pesulle. Päällisin puolin puhdistautuneena palaan tutkimushuoneeseen. En uskalla edes vilkaista pedin suuntaan. Arvelen sen olevan kuin teurastuksen jäljiltä. Olen huojentunut, kun saan vaatteet päälleni. Lääkäri lupaa tarkailla verikokeiden valmistumista ja soittaa minulle viimeistään huomenaamulla. Lähden laboratorion ja apteekin kautta kotiin. Hornaisen ensimmäiset antibiootit suuhuni jo autossa. Tämäkin vielä. Mikäli tulehdus ei taltu 27.8 mennessä, leikkaus joudutaan siirtämään. Haluaisin kirkua. Lisäpitkitystä en enää kestäisi. Tässä on sulattelemista. Kotimatka taittuu sekavissa tunnelmissa. Kotiin päästyäni painun peiton alle. Uni paras lääke on. Illalla katson kantapalvelusta verikoevastaukseni. Ne ovat normaalit. Tulehdusarvotkaan eivät ole nousseet. Huokaisen helpotuksesta. Tämän tiedon valossa toimenpiteeni ei ole vaarassa. Kädet kyynärpäitä myöten ristiin.