Jaloilleni

Katselen ympärilleni lukaalissani ja totean puitteiden olevan modernimmat kuin Töölössä. Onhan kyseessä toki uudemmat tilat. Kaikki on uutta ja hienoa. Näen ikkunasta, että viereen on nousemassa uusi sairaalarakennus. Kehitys siis jatkuu. Vuoteeni vierellä olevaan, pöydän ja kaapin yhdistelmään on toden totta kiinnitetty monitori. Ei puhunut palturia Töölön kollega. Kyseessä on jonkinlainen älylaite, jonka kautta on mahdollista päästä nettiin, kuunnella radiota ja katsoa televisiota ja vaikka mitä muuta. Minulla tuskin liikenee mielenkiintoa tutustua rahkineeseen tarkemmin. Joskus voisin katsella siitä aamu-tv:tä, enpä juuri muuta. Odottelen päiväkahvia. Sitä ei kuulu. Päättelen, että täällä on eri tahti kuin Töölössä. Seuraavat kymmenen päivää tulevat tutustuttamaan minut perusteellisesti Hiltonin tapoihin ja aikatauluihin. Päiväkahvia täällä ei tunneta. Mustaa kultaa tarjoillaan vain aamuisin ja iltaisin. Siihen on tyytyminen. Onneksi alakerran kahvila

Vihdoin teen päätöksen. On aika lähteä liikkeelle. Ei auta kuin painaa nappia, vaikka olen yrittänyt välttää sitä viimeiseen asti. On tuntunut kovin hölmöltä juoksuttaa hoitajia, kun omatkin jalat ovat kantaneet. Siispä olen aina asian tullen kävellyt kansaliaan. Liikkumiseen ja omatoimisuuteen täällä kyllä kannustetaan. Ja toki tiedän sen olevan tärkeää toipumisen kannalta. Ja tukosten ehkäisemisen vuoksi. Nyt on taivuttava painamaan nappia ja kutsuttava hoitaja vierelle kulkemaan ja turvaamaan toipilaan haparoivia askeleita. Odottelen jonkun aikaa vuoteen reunalla istuskellen. Kohta sisään rynnistää kaksi hoitajaa pahoitellen, että kutsuun vastaaminen kesti. Heillä on menossa joku kokous. Minä puolestani pahoittelen, että häiritsin heitä, mutta puolustaudun heti samaan hengenvetoon, että minua käskettiin soittamaan, kun haluan kokeilla jalkojen ja pään pitävyyttä. Yksin kiellettiin lähtemästä liikkeelle. Vanhempi hoitajista sanoo, että hän näkee heti silmistäni, että liikkeellä olo

Astun sisään sairaalan ovista taakseni katsomatta. En ehkä kestäisi nähdä loittonevaa kumaraista, rakasta ryhtiä, suruista katsetta. Nyt olen omillani. Kuten saattajanikin. Olen reipas ja varma. Minulla on levollinen olo. Minulla ei ole muuta vaihtoehtoa. Kuljen kohti hissejä. Tilaan kyydin ylös. Määrään napinpainalluksella hissin kuljettamaan minut kolmanteen kerrokseen. Hissi lähtee hitaasti nousemaan ylöspäin. Ovet aukenevat ja astun ulos hissistä ja vilkuilen ympärilleni. Jostain täältä pitäsi löytyä sisäänmeno oikealle osastolle. Nurkan takaa löydän oven, jossa lukee:"Neurokirurgian osasto 6". Käyn kasseineni rohkeasti ovesta sisään. Kävelen käytävää eteenpäin kunnes tulen toimiston ovelle. Sanon nimeni ja kerron asiani. Minut toivotetaan iloisesti tervetulleeksi ja pyydetään odottamaan, kunnes hoitajani tulee noutamaan minut. Pian nauravainen tummahipiäinen hoitajar tulee luokseni ja esittäytyy ja toivottaa minut nauraen tervetulleeksi. Hän lähtee kävelemään käytävää

Kädet syyhyävät jo. Ja pää surisee ajatuksista ja ideoista. Edellisen blogin kirjoittamisesta on vierähtänyt jo tovi. Voi, kuinka mieleni iloitsekaan sanoilla leikkimisestä. Olen kaivannut kirjoittamista, mutta olen tuntenut itseni liian voimattomaksi konkreettiseen kirjoittamiseen. Mieli tosin työskentelee asian eteen koko ajan. Prosessi on siis käynnissä herkeämättä. Aluksi lyhyt tilannepäivitys eli pieni katsaus siihen, missä mennään nyt. Jatkona tarinan ensimmäinen osa siitä, miten tähän on tultu. Yksi on varma. Hengissä olen. Edelleen. Minut on leikattu. Selvisin siitä. Järki on tallella ja ruumis liikkuu. Potilas Manninen on siirtynyt sairasmatkallaan uuteen vaiheiseen. Potilaasta on sukeutunut toipilas. Olen ollut kaksi viikkoa sairalassa. Kaksi viikkoa ilman meikkiä ja alusvaatteita. Vietin Hiltonin katon alla sekä syntymäpäivääni että mieheni ja minun 3-vuotishääpäivää. Molempia edelleen meikittä ja alusvaatteitta, sairaalan vihertävässä sotisovassa, kahden miehen kanssa sam