Toipilaan ensiaskeleet

Vihdoin teen päätöksen. On aika lähteä liikkeelle. Ei auta kuin painaa nappia, vaikka olen yrittänyt välttää sitä viimeiseen asti. On tuntunut kovin hölmöltä juoksuttaa hoitajia, kun omatkin jalat ovat kantaneet. Siispä olen aina asian tullen kävellyt kansaliaan. Liikkumiseen ja omatoimisuuteen täällä kyllä kannustetaan. Ja toki tiedän sen olevan tärkeää toipumisen kannalta. Ja tukosten ehkäisemisen vuoksi. Nyt on taivuttava painamaan nappia ja kutsuttava hoitaja vierelle kulkemaan ja turvaamaan toipilaan haparoivia askeleita. Odottelen jonkun aikaa vuoteen reunalla istuskellen. Kohta sisään rynnistää kaksi hoitajaa pahoitellen, että kutsuun vastaaminen kesti. Heillä on menossa joku kokous. Minä puolestani pahoittelen, että häiritsin heitä, mutta puolustaudun heti samaan hengenvetoon, että minua käskettiin soittamaan, kun haluan kokeilla jalkojen ja pään pitävyyttä. Yksin kiellettiin lähtemästä liikkeelle. Vanhempi hoitajista sanoo, että hän näkee heti silmistäni, että liikkeellä olo onnistuu. Hän kuitenkin lähtee kanssani varmuuden vuoksi tekemään pienen lenkin osaston käytävällä, toisen hoitajan kiirehtiessä jatkamaan kokousta. Huomaan käytävän ilmoitustaululla tietoiskun turvallisesta liikkeelle lähdöstä ja liikkumisesta. Osastolla on kamppanja kaatumisten ehkäisemiseksi. Vieressä on kuukausittainen tilasto kaatumisista osastolla. Viimeisin kaatuminen on ollut alkuvuodesta. Päätän, että minusta ei tule seuraavaa tilastomerkintää. Hitaasti ja varovaisesti etenen askel askeleelta kuulostellen tuntemuksiani. Jalat tuntuvat kantavan. Pää tuntuu hieman pökkyräiseltä, mutta ei pahasti. Pääasia, ettei huimaa. Olen tyytyväinen ja niin on hoitajakin. Päätän palata vuoteeseeni. Ensimmäinen kävelyretki leikkauksen jälkeen on onnistunut ja kannustava. Huone on leikkuureissuni aikana lähes tyhjentynyt. Enää yksi "alkuperäisasukkaista" on paikalla ja hänkin näyttää tekevän lähtöä. Pakkailee tavaroitaan. On käynyt suihkussa ja pukenut siviilit päälleen. Juttelemme niitä näitä hänen touhuillessaan tavaroittensa kimpussa. Minä istun vuoteellani. Huomaan toverilleni kerääntyneen tavaroita. Niiden joukossa on myös termospullo. Muistan hänen valitelleen, ettei täällä saa tarpeeksi kahvia. Aulan kahvio on suljettu koronan vuoksi. Mies on tuonut hänelle termospullolla kahvia edellisenä päivänä.Totean palvelun pelaavan. Nainen näyttää minulle tyttäreltään sairaalaan turvakseen saamaansa pehmolelua, värikästä pientä nallea. Olen aidosti iloinen, että he pääsevät kotiin- sekä nainen että nalle. Olen päätellyt huonetoverini puheista hänen olevan tottunut sairaalakävijä. Hän on hyvin vuolassanainen, muutaman vuoden minua nuorempi. Toivotamme toisillemme hyvää jatkoa. Pian hänen isänsä tulee noutamaan hänet ja minä jään yksin isoon huoneeseen. Päättelen, että vietän tulevan viikonlopun ylhäisessä yksinäisyydessäni. Se ei minua juurikaan haittaa. Eipä tule paineita olla sosiaalinen. Onneksi mies tulee kuitenkin käymään. Pötköttelen vuoteellani. Iloitsen, että saan juoda vettä. Hoitaja on tuonut pöydälleni vesikannun ja lasin. Lähes vuorokauden olen kärsinyt kuivasta suusta. Ja nyt minulla on vihdoin lupa juoda. Tähän tilaisuuteen tartun. Vähän väliä hörpin vettä. Otan esiin kirjani. Haluan testata näköäni ja sitä, pystynkö lukemaan vai tuleeko huono olo. Lukeminen onnistuu hyvin. En kuitenkaan jaksa lukea pitkään. Pidän välillä taukoja. Köllöttelen. Pidän silmiäni kiinni. Vastailen viesteihin. Laitan ilouutisen aivolisäkesairauksia sairastavien tukiryhmään : Minut on leikattu. Kaikki onnistui täydellisesti. Olo on hyvä. Olen onnellinen. Saan pian takaisin onnitteluja ja tsemppiviestejä. Tulee hyvä mieli. Isä soittaa. Hän ihmettelee tukkoista ääntäni. Sanon nenän olevan tukossa. Lisäksi sitä koristaa vielä side. En ole uskaltanut ottaa sitä pois. Kai sillä jokin merkitys on. Lisäksi kurkkuni on edelleen hieman arka intubaatioputken jäljiltä. Olen hyvin helpottunut ja onnellinen. Kerron isälle kirurgin kertoneen, että toimenpide on onnistunut. Adenooma löytyi ja se saatiin kokonaan poistettua. Toki isä tämä jo tietääkin. Onhan mies jo ehtinyt kertomaan kirurgin soiton sisällön. Isä kertoo miehen ilmoittaneen, että poistettu kasvain on ollut 10 cm:n kokoinen. Ihmettelemme ja naureskelemme tälle tiedolle. Todellisuudessa adenooma on ollut 1 mm:n kokoinen. Isä arvelee miehen olleen hädissään ja siksi ymmärtäneen tai kuulleen asian puhelimessa väärin. Olisihan tuo melkoinen ihme, jos herneen kokoiseen aivolisäkkeeseen mahtuisi 10 cm:n kasvain. Kerron nukutuskokemuksestani ja siitä, että kaikki tuntuu nyt olevan hyvin. Yhdessä toteamme toipumisen käynnistyneen. Isä toivottaa minulle hyvää jatkoa. Palaamme asiaan. Soitan kotiin. Tiedän siellä jo olevan tiedon, että kaikki on sujunut hyvin ja olen päässyt jo pois tehovalvonnasta. Äiti pitää lapsille kotikoulua ja hoitaa muutoinkin koko huushollin. Koirat on lenkitetty ja syötetty. Rakkautta on jaettu puolin ja toisin. Tilanne kotona on rauhallinen ja helpottunut. Minullakaan ei ole hätää. Kaikki on hallinnassa. Tieto tästä normalisoi tilannetta ja auttaa minua osaltaan eteen päin ja keskittymään nyt vain toipumiseen. Tiedän arjen kotona sujuvan, vaikka minulla ei ole lankoja käsissäni enkä ole paikan päällä. Nyt saan luvan kanssa olla huolehtimatta muista. Nyt toisilla on vastuu. Minä hoidan oman hommani täällä. Muut muualla. Minulle tuodaan sängyllä huonetoveri, pian eläkeiässä oleva nainen. Enkö saakaan viettää viikonlopuua yksin huoneessa? Pian ilmenee, että huonetoveri on käynyt tutkimuksessa ja on lähdössä vielä saman illan aikana kotiin Kela-taksilla. Hänellä on kasvain, joka painaa näköhermoa ja uhkaa siis näköä. Tutkimus on tehty ilmeisesti menemällä sisään kainalosta suonia pitkin, koska naisella on käsi kantoliinassa. Hän ihmettelee, miten saa kotona pukeuduttua. Totean kaiken olevan hitaanpa nyt ja vaativan opettelua. Luulen tietäväni, mistä puhun. Lääkäri tulee tapaamaan naista ja kertomaan tutkimustulokset. Naisella on fiksuja kysymyksyä lääkärille. Arvaan hänen ottaneen asioista selvää etukäteen. Niinhän hyvät potilaat tekevät, ajattelen. Lääkäri arvelee naisen pääsevän leikkaukseen viikon, kahden kuluttua. Mahdollisimman pian. Uhkaahan kasvain näkökykyä. Huonetoverini kävelee lähemmäs vuodettani ja alkaa kertoa tarinaansa. Huomaan hänen toisen silmänsä pullottavan. Hän kertoo näkönsä heikenneen. Hän peittää toisen silmänsä ja kertoo näkevänsä kaiken kahtena. Huomaan hänen katsovan nenäni sidosta ja kerron, että minut on operoitu nenän kautta. Kerron päällisin puolin taudistani. Yhdessä ihmettelemme vaivojamme. Hän palaa omalle vuoteelleen. Minä jatkan pötköttelyä omallani. Hoitaja käy tietyin väliajoin huonetoverin luona toimittamassa jonkin hoitotoimenpiteen. En jaksa ottaa asiasta tarkemmin selvää. Väsyttää. Päätän nukkua hetkisen. Ennen sitä laitan miehelle viestin, että toisi tullessaan lakuja. Kahviaika. Juomme huonetoverini kanssa hänen lähtökahvinsa molemmat sängyillämme kököttäen. Hän on jo pukenut omat vaatteet päälleen ja on muutoinkin kaiken tavoin lähtökuopissa. Kyyti on jo tilattu ja noutaja voi tulla minä hetkenä hyvänsä. Toivon hänen pääsevän leikkaukseen pian. Ettei hänen tilanteensa ehtisi mennä kovin huonoksi. Kohta maskipäinen hakija saapuu ja jään jälleen yksin huoneeseen. Hoitaja tulee nestelistan kanssa ja ohjeistaa minua merkitsemään siihen kaikki juomiseni. Myös jugurtit ja mehukeitot. Kylläpä täällä luotetaan toipilaaseen, kun uskotaan hänen kontolleen näin tärkeä tehtävä. Mietin, että viimeksi olen täyttänyt nestelistaa opiskeluaikanani lähes 20 vuotta sitten.Paperin toiselle puolelle hoitaja kirjoittaa "VM" eli virtsamäärä. Siitä minun ei tarvitse huolehtia muutoin kuin sen verran, että lirautan pissit portatiiviin. Hoitaja tuo minulle portatiivin vessaan. Kuulostaa teorissa yksinkertaiselta, mutta sitä se ei käytännössä ole. Varsinkin, jos sattuu olemaan vatsa löysällä. Seuraavat lähes kolme viikkoa opettavat minut tutustumaan nestetarkkailun saloihin perusteellisesti. Kysyn hoitajalta, saanko poistaa nenääni peittävän sidoksen. Hän antaa tähän luvan. Sidos on laitettu ilmeisesti vain sitä varten, että siihen imeytyy nenästä mahdollisesti tuleva vuoto. Irrotan sidoksen ja huomaan, että siihen on imeytynyt vain vähän verensekaista vuotoa. Se on hyvä merkki. Kyse ei siis ole selkäydinnesteestä, vaan tilańteeseen sopivasta "normaalista" vuodosta. Hoitaja tuo minulle muutaman ruiskullisen keittosuolaliuosta ja ohjaa minua laittamaan sitä molempiin sieraimiini parin tunnin välein. Liuoksen tarkoitus on huuhdella röörejä ja helpottaa nenän tukkoisuutta. Vahvempia aineita nenään ei saa vielä tunkea. Myös niistäminen on ainakin 2-3 viikon ajan kielletty. Mies saapuu lakupusseineen. En oikein osaa tulkita hänen ilmeitään. Johtuneeko kasvot peittävästä maskista? Luultavasti hän on helpottunut, kun huomaa minun olevan kohtuullisessa voinnissa. En ole uskaltańut katsoa itseäni peilistä, joten voin vain kuvitella, miltä näytän. Mies eri kommentoi ulkonäköäni millään tavalla. Enkä minä kysy kommenttia. Olen etukäteen ilmoittanut hoitajille vieraastani, joten miehen ei ole tarvinnut soittaa osastolle tulostaan. Olen ohjeistanut miestä tulemaan osastolle maski päässään ja käyttämään käsidesiä. Maskin olisi myös halutessaan saanut osaston kansliasta, mutta mies on varustautunut omalla. Vierailuaikaa on rajoitettu koronan takia 15:sta minuuttiin ja vieraita saa olla kerrallaan vain kaksi. Sovellamme tätä niin, että yksi vieras voi olla puolen tunnin ajan toipilaan ilona. Aikaisempi huonetoverini on valistanut minua, ettei kukaan laske aikaa ja aja vieraita täältä pois. Kunhan ei ala tunti kaupalla viipymään. Puoli tuntia täyttyy ja lähden saattamaan miestä osaston ovelle. Halaamme pikaisesti ja mies lupaa tulla huomenna käymään. Palaan takaisin huoneeseeni odottelemaan päivällistä. Ruoka maistuu ja koen sen vahvistavan oloani. Laitan kuuliaisesti juomat ylös nestelistaan. Käyn ruuan jälkeen kävelemässä käytävällä. Luen kirjaa. Selailen kännykästäni nettiuutisia. Ihanaa käydä suihkussa, pestä hiukset ja saada puhdas vaatekerta ylle. Luulen unen tulevan helposti. Minua kuitenkin häiritään vähän väliä. Milloin hoitaja tulee pistämään napapiikin tukoksia ehkäisemään, milloin vaihtamaan nestelistaa tai tuomaan keskiyön kortisoniannoksen. Rumba jatkuu aamulla. Kello 6.00 tulee ensimmäiset lääkkeet. Sitten laboratoriohoitaja rientää ottamaan näytteitä. Kello seitsemän saapuvat seuraavat lääkkeet. Ja sitten onkin jo aamupalan ja aamutoimien aika. Ei jouda sairaalassakaan laakereillaan makaamaan. Päivät osastolla rytmittyvät hyvin pitkälle ruokailujen mukaan. Jonkinlainen syötävä ja juotava kannetaan eteen 3-4 tunnin välein. Nälkä täällä ei ehdi tulla. Lauantai-aamuna minut leikannut kirurgi tulee juttelemaan kanssani. Hän kertoo samat asiat kuin tavatessamme leikkauksen jälkeen tehovalvontaosastolla. Aivolisäkkeeni löydös osoittautui adenoomaksi ja se saatiin poistettua kokonaan. Toimenpide onnistui. Hän kyselee vointiani. Kysyy, onko ollut nenävuotoa. Kerron vointini olevan hyvän. Ruoka ja juoma maistuvat. Minulla ei ole ollut pahoinvointia missään vaiheessa. Ja kirkasta vuotoa nenästä ei ole tullut. Varmuudeksi näytän lääkärille nenäliinaa, jossa on hennon vaaleanpunaista vuotoa. Lääkäri nyökkää tyytyväisenä. Kerron olleeni jo liikkeellä eikä kipuja ole juurikaan. Lisään vielä, että olo ja tuntemukset muistuttavat poskiontelotulehdusta ja kirurgi vastaa, että sittehän sain, mitä hän lupasi. Lääkäri kertoo, että joudun olemaan viikonlopun yli Töölössä ja maanantaina minun olisi mahdollista siirtyä Meilahteen jatkohoitoon. Eli kaikki toistaiseksi hyvin. Yritän olla liikkeellä mahdollisimman paljon. Olo on kuitenkin vielä sen verran hauras, että vuode kutsuu usein puoleensa. Luen jonkin verran, mutta vietän aikaa myös täysin levossa. Tosin pitkiä aikoja levossa ei jouda olemaan, kun hoitaja tuo lääkkeen tai toimittaa jotain muuta asiaa. Verikokeita otetaan tai on käytävä vessassa tai syötävä, ruiskutettava nenään keittosuolaliuosta tai juotava vettä. Päivä sairaalassa koostuu monista pienistä asioista, jotka saavat aivan uuden ja suuremman merkityksen kuin arjessa yleensä. Yhdestä toimesta suoriutuminen on aina voitto ja luo uskoa tulevaan. Minä toivun ja selviän. Mies tulee käymään iltapäivällä. Hän on seikkaillut aamulla kaupungilla. Hänellä on tuliaisinaan toipumislahja. Tiedän mitä saan, mutta se ei vähennä intoa ja nautintoa, mikä paketin saamisesta ja avaamisesta syntyy. Miten ihanaa onkaan, kun mies on pyytänyt laittamaan lahjan pakettiin. Se tuntuu ylelliseltä. On niin nautinnollista saada kuoria lahja paperista esiin. Paketista paljastuu chromebookilleni juuri sellainen lap pocket kuin olen toivonut. Olenhan sen itse valinnut. Se ei tunnu vähentävän lahjanantajankaan iloa. Hän näyttää tyytyväiseltä, kun minä olen iloinen ja tyytyväinen. Mies tulee vielä sunnuntaina käymään osastolla ennen kotiin lähtöään. Olen vähän ennen miehen saapumista saanut uuden huonetoverin, minua hieman vanhemman romaninaisen. Aistin heti, että viihdykettä minulta ei tule seuraavina päivinä puuttuumaan. Näin käy. Pian selviää, että naisella on huono kuulo ja puhuu kännykkäänsä kaiutin päällä. Kuulen siis naisen puhelut kokonaisuudessaan. Ja puheluita riittää. Jos joku ei soita naiselle, hän soittaa jollekin. Ja minulla huvitusta ja hauskuutta riittää. Romanit ovat suku- ja ystävärakasta joukkoa. Olen kiitollinen vierailurajoituksista. Juodun luopumaan omasta vieraastani puolen tunnin jälkeen. Näen selvästi, että miehen on vaikea jättää minut osastolle ja kauas kotoa. Mutta mentävä on, työt kutsuvat. Hyvästelemme osaston ovilla halaten. Toivotan miehelle turvallista kotimatkaa ja hän minulle hyvää vointia. Onneksi puhelin on keksitty. Romaninainen kutsuu minua ystäväksi. Se kuulostaa ja tuntuu oudolta. Muille romaneille, hän kutsuu minua kaaleeksi. Sekin tuntuu oudolta. En ole ennen kokenut olevani vähemmistöä. Nyt koen. Kuulen romaninaisen ystävien tai sukulaisten kyselevän puhelimessa, saiko hän oman huoneen osastolla. Ei saanut. Oli tyytyminen majoitukseen kaaleiden keskellä. Onkohan se kovin vaikea kestää? Sunnuntaina alkuillasta selviää, ettei romaninainen ole käynyt koronatestissä ennen osastolle tuloaan. Hoitajatkin tuntuvat hermostuvan. Nainen kertoo hoitajille käyneensä testissä jo pari viikkoa sitten. Tämä tulos ei kuitenkaan päde enää. Negatiivisen testituloksen on oltava päivän vanha tai tuoreempi, jotta se kelpaisi ja toimenpide voitaisiin turvallisesti tehdä. Kuuntelen hoitajien ja romaninaisen sanailua verhojen takaa. Ratkaisuksi löytyy korona- pikatesti, jonka tulos on valmis kahdessa tunnissa. Voi, helvetti, jos naisella on korona! Sehän tietää sitä, että minäkin joudun olemaan karanteenissa kaksi viikkoa. Mainailen mielessäni ja laitan asiasta viestin miehelle. Ei auta kuin odotella. Lähden kävelemään käytävälle. Hoitaja tulee juttusilleni. " Oletko kovin huolissasi?", hän kysyy. "Kuulit varmaan, mistä on kyse." Myönnän näin olevan ja sanon, että kyllähän tuo jännittää. Hoitaja lupaa tulla kertomaan heti, kun huonetoverin testitulos on valmis. Jatko mietitään sitten sen mukaan. Palaan paikalleni verhojen taakse odottamaan. Aika tuntuu matelevan. Vihdoin tulos on valmis ja hoitaja tulee kertomaan sen huonetoverilleni. En tarvitse muuta ilmoitusta. Näppäilen viestin miehelle: " Väärä hälyytys. Tulos oli negatiivinen. Kaikki hyvin". Romaninaiselle tehtiin sama toimenpide kuin minulle. Tosin tauti on eri. Kasvaimemmekin ovat eri kokoluokkaa. Muistan varmaan lopun elämääni naisen kasvaimen koon. Niin monta kertaa kuulin sitä toisteltavan eri puheluiden aikana. "2 cm leveä ja 2,1 cm korkea. Aika pullea, ei ihme että päässäni tuntui paine". " Onko sinulla kipuja?" "Ei ole tuskia, Jumalan kiitos. Kaaleet onnistuivat." " Luojalle kiitos. ", puhelimessa toistellaan kerta toisensa jälkeen. Minun toipumiseni etenee rattoisasti puheluita kuunnellen. Oikein odotan seuraavaa puhelua. Milloin soittaa Leif, milloin Valte, milloin Satu ja milloin Helena. Alan pian olla selvillä ystävyys- ja sukulaisuussuhteista. Tiedän kuka on työtön ja paljonko hän saa työttömyyskorvausta. Opin paljon romanien tavoista ja arvoista. Kuulen, että usein ollaan "kylillä", ja saan tietooni ketkä ovat käymässä kenenkin luona. Minun olemiseni Töölössä venyy. Mitään estettä Meilahteen siirtymiselleni ei ole. Nyt vain odotellaan, että paikka jatkohoitopaikassa vapautuisi. Eräs sairaalahuoltaja toteaa minun pääsevän Töölöstä suoraan kotiin. Toppuuttelen häntä ja sanon, että kyllä mimun on joka tapauksessa tehtävä Meilahden keikka. Hoitajat soittavat joka aamu lääkärinkierron jälkeen Meilahteen tiedustellakseen,onko toipilas Manniselle tilaa Hiltonin katon alla. Tiistai-aamuna minut Töölön neurokirurgian osastolle vastaanottanut hoitaja on aamuvuorossa. Toivotan hänelle hyvät huomenet ja totean olevani edelleen täällä. Meilahdessa tuntuu olevan ruuhkaa. On hänen vuoronsa tiedustella minulle jatkohoitopaikkaa. Saan luvan lähteä kävelemään osaston ulkopuolelle. Ulos en kuitenkaan uskaltaudu. Kävelen pitkin sairaalan käytäviä. Katselen seinillä olevia tauluja ja luen tietoiskuplakaateja. Joku hoitaja kulkee ohitseni ja sanoo hymyillen, että mahtaa olla tylsää ajanvietettä. Tyydyn vain hymähtämään vastaukseksi. Harmi, että kahvila on kiinni. Olisi mukava istuskella siellä, siemailla kahvia ja seurailla ihmisiä. Ennen Meilahteen siirtymistä ehdin saada vielä muutaman uuden huonetoverin. Nuori nainen on ollut esteratsastuskilpailussa ja pudonnut hevosen selästä. Hevonen oli säikähtänyt jotain ja nainen oli pudonnut sen selästä lyöden päänsä maahan. Nainen oli ollut tajuttomana jonkin aikaa eikä muistanut tapahtuneesta juuri mitään. Vartalo ja kasvot ovat ruhjeilla. Mitään ei ole kuitenkaan mennyt poikki. Hänen luonaan käy päivittäin vieraita, ystäviä, joiden kanssa hän käy läpi tapahtunutta. Hän puhuu paljon sekä puhelimessa että vierailleen ja järjestelee asioitaan. Joku hänen ystävistään on ottanut naisen koiran hoitoonsa, joten sen puolesta naisen ei tarvitse huolehtia. Nainen selvittää, miten hänen hevosensa on reagoinut tapahtuneeseen. Se on kuulemma hieman sekaisin ja ymmällään, mutta hyvässä hoidossa sekin. Kuuntelen naisen hyvin soljuvaa puhetta ja ihailen hänen lahjakasta ulosantiaan. Hän joutuu viettämään aikaansa lähes koko ajan maaten tai puoli-istuvassa asennossa. Häntä huimaa ja pää on kipeä. Hän odottaa pääsevänsä toistamiseen pään kuvaukseen. Vauhtia ja vaarallisia tilanteita osaston arkeen tuo iäkäs, muistisairas potilas, harmaapäinen Sanni-mummo. Lahjakas puhumaan hänkin. Sanni on liikkeellä koko ajan. Hänellä on apunaan trollaattori. Välillä trollaattori unohtuu päivähuoneeseen, Sannin pyyhkiessä jo osaston toisessa päässä. Välillä trollaattori on väärässä huoneessa. Sanni etsii koko ajan kiihkeästi jotakin. Aukoo laatikoita, käy hakemassa vessan hanasta vettä muovimukeihin ja kaataa välillä vettä lattioille. Monta kertaa sairaalahuoltajat ja hoitajat ohjaavat hänet sängylleen ottamaan päiväunet. Sanni malttaa olla aloillaan viisi minuuttia ja lähtee taas liikkeelle. Sanni on omatoiminen, vessareissut hän hoitaa itse. Menen Sannin jälkeen vessaan ja totean portatiivin kannen avattuani, että Sanni on luullut portatiiviä roskakoriksi. Portatiivissa paistattelee raskaassa lastissa oleva kroonikkovaippa. Sinne meni päivän kusisyyni. Käyn kertomassa asiasta hoitajalle. Hän tuo minulle uuden portatiivin ja käy lukemassa Sannille lakia. "Tämä on toisen henkilön käytössä oleva astia. Sinä et saa koskea tähän." Minulle hoitaja kuiskaa, ettei Sanni varmasti muista asiaa kovinkaan pitkään. Hoitaja keksii piilottaa portatiivin suihkuverhon taakse. Jospa se saisi olla siellä Sannilta turvassa. Vielä saman iltana Sannin huonetta vaihdetaan ja saan rauhallisemman vieruskaverin, jo jonkin aikaa osastolla olleen aivoverenvuodon saaneen naisen. Viides huoneessa oleva potilas on keski-ikäinen nainen. Hän puhuu puhelimessa ja havaitsen hänen puheensa olevan hieman epäselvää ja haparoivaa. Jokin aivojuttu, totean mielessäni. Miksipä hän muutoin täällä olisikaan. Hän kehuu kovasti hoitoa ja henkilökuntaa Meilahdessa, josta hän tullut Töölöön. Potilasvirta käy myös niin päin, hoksaan. Vaihtokauppa käy. Nainen kuuluu kertovan puhekaverilleen, että Meilahdessa henkilökunta oli ystävällistä, erillaista kuin täällä. Olivat oikein halanneet potilasta hänen lähtiessään osastolta. Jokaisella potilaalla kuuluu olevan Meilahdessa oma televisio sänkýnsä vieressä. Ihmettelen hieman naisen puheita, koska olen kokenut Töölössä henkilökunnan olevan hyvin ystävällistä. Ainakaan minulla ei ole ollut mitään valittamisen aihetta. On kuitenkin mukavaa kuulla, että Meilahdessa on kaikki hyvin. Voin luottavaisin mielin siirtyä Hiltoniin, kun sen aika koittaa. Vihdoin tulee keskiviikko ja saan kello kymmenen jälkeen tiedon, että pääsen luonaan jälkeen siirtymään Meilahteen. Ihanaa, maisemanvaihdos piristää, kuten eräs hoitaja minulle toteaa. Pääsen siirtymään sairaalasta toiseen HUS:in omalla sisäisellä potilaskuljetuksella. Omat tavarat kasaan ja menoksi - sairaalavaatteet päällä. Kanslian ohi kävellessäni huikkaan hoitajille hyvästit ja kiitokset. Täyttämäni palautekyselyn olen jo aikaisemmin palauttanut henkilökunnalle. Hieman haikein mielin astelen kuljettajan perässä osaston ovelle. Matkaseurakseni saan romaninaisen. Fiksusti hän selittää kuljettajalle, ettei hän oikein voi kulttuurisyistä mennä Meilahden pääovista sisään. Kuljettaja kehuu naista, kun tämä otti asian puheeksi ja sanoo ajavansa auton ambulanssiluiskalle, jonka kautta on mahdollista päästä sisään sairaalaan. Kuljettaja kantaa suuret kantamuksemme. Romaninainen lähtee astelemaan kovaa kyytiä kohti ovia. Kuljettaja komentaa hänet takaisin. " Yksin ei saa tällä alueella kulkea. Mennään porukalla osastolle." Osasto on minulle ennestään tuttu, M13. Olin siellä kesäkuussa kaksi yötä, kun minulle tehtiin sinus petrosus-katetrisaatio. Romaninainen pälyilee ympärilleen sairaalan sisätiloissa ja pyrkii menemään jokaisesta ovesta nopeasti sisään. Vastaan tulee ihmisiä ja naisen on selvästi vaikea olla. Ilmeisesti hänen "kultturelliset ongelmansa" liittyvät siihen, ettei hän voi julkisella paikalla esiintyä ilman romanivaatteita. Kuljettaja tilaa meille hissin ja se kuljettaa meidät nikottelematta 13. kerrokseen. Osaston ovet avautuvat nappia painamalla. Meidät ohjataan osaston päivähuoneeseen odottelemaan. Kuljettaja jättää laukkumme viereemme ja toivottaa hyvää jatkoa. Jään päivähuoneeseen kasseineni romaninaisen kanssa. Minun noutajani tulee ensin. Hän on Amman, sairaanhoitaja-opiskelija ja hän lähtee saattamaan minut huoneeseeni. Romaninainen jää päivähuoneen sohvalle odottamaan omaa noutajaansa. Kohteliaasti Amman kantaa laukkuni, tyylikkään, nahkaisen weekend bag:ini. Amman ihmettelee laukkuni painoa. Sanon naurahtaen, että kun lähtee kaukaa sairaalaan, niin on varauduttava monenlaiseen. Huoneeni on käytävän toisessa päässä ns. opiskelijamoduulissa, huone 16 paikka 3. Päästyämme huoneen ovesta sisään, huomaan huoneen olevan sekahuone. Erikoista, ajattelen. Ensimmäisellä pedillä makaa vanhahko mies ja viereisellä pedillä samaa ikäluokkaa oleva nainen. Johtuukohan tämä siitä, että osasto on niin täynnä. Laitan tavarani lukolliseen kaappiin Ammanin ohjeen mukaan. Jään laittamaan tavaroita paikoilleen Ammanin poistuessa huoneesta. Osan tavaroista asettelen vuoteeni vieressä olevalle pöydälle, josta ne ovat näppärästi saatavillani. Tiedän, mitä tavaroita tulen tarvitsemaan usein, onhan minulla jo monen päivän osastokokemus takanani. Asetun taloksi verhojen taakse, koska haluan olla rauhassa. Tiedän hoitajan tulevan kyselemään minulta kohta kaikenlaista, joten päätän pysyä paikoillani. Vaihe 2 toipilaana, vaihe Hilton, on alkanut.