Jaloilleni

 Ihmisten tiedonjano ja uteliaisuus ovat kyltymättömiä. Se on hyvä. Se lienee yksi oppimisen edellytyksistä. Motivaation ja kiinnostuksen myötä ihminen kykenee mihin vain. Ilman niitä olisi moni keksintö jäänyt tekemättä, moni ihmishenki pelastumatta.  Jossain  kuitenkin kulkee raja - uteliaisuudellakin. Tai niin luulisi menevän. Vastaamon tietomurrossa tämä raja mielestäni viimeistään tuli vastaan.  Tai tietomurron mahdollistaneessa tirkistelyssä. Tämä uteliaisuuden muoto ei hyödytä ketään - päinvastoin.  Ja on rikollista toimintaa. Sympatiani ovat täysin niiden ihmisten puolella, joiden henkilökohtaiset tiedot ovat mahdollisesti luettavissa ympäri bittiavaruutta.  Kuka enää uskaltuu esimerkiksi terapiaan kertomaan ja käsittelemään asioitaan? Potilaan/asiakkaan on oltava varma siitä, että ne asiat, joita terapiassa käsitellään jäävät hänen ja terapeutin välisiksi, jollei toisin jostakin syystä sovita. Moni varmasti miettii tällä hetkellä, uskaltaako jatkaa terapiaansa tai hakeutua ter

Koti on ihmisen paras paikka. Katselen ympärilleni ihastellen ja kuin varmistaakseni, että kaikki on kuin ennen. Kaikki näyttäisi olevan paikoillaan. Kukkakimppu on säilynyt hyvin, vaikka sen saaja kotiutuikin viikon myöhässä. Äiti on uskollisesti kiikuttanut maljakon kukkineen terassille viileään, jotta kukat pysyisivät hyvinä kunnes niiden saaja kotiutuu. Pöydällä minua odottavat myös kortit ja lahjat. Ne ilahduttavat, mutta tärkeintä on se, että olen kotona. Ruoka maistuu, vaikkei minulla varsinaisesti olekaan nälkä.  Onhan ruoka kotiruokaa ja rakkaudella tehty. Lapset ovat leiponeet mutakakkua. Sitä nautitaan vaniljajäätelön ja vadelmahillon kera jälkiruuaksi. Ihanaa on sekin, että saan nauttia ruuan pöydän ääressä eikä minun tarvitse syödä sängyn reunalla kököttäen. Kaikki normaali on ihanaa.  Pian huomaan, ettei kännykkääni löydy mistään. Etsin kaikki mahdolliset ja mahdottamat paikat. Mies yrittää soittaa puhelimeeni. Tajuan sen turhaksi, koska muistan kännykkäni olevan äänettöm

Meilahti ei päästä minua otteestaan niin vain. Ennen ovista ulos astumista minun käytävä vielä endokrinologian poliklinikalla lääkärin juttusilla. Käytävällä minua vastaa tulee osastonsihteeri. Sanon hänelle olevani lähdössä ja, että minun pitäisi käydä vielä keskustelemassa lääkärin kanssa kotihoito-ohjeista ja jatkosuunnitelmista. Sihteeri yrittää neuvoa minulle tien lääkärin luo. Ensin on laskeuduttava hissillä ensimmäiseen kerrokseen ja lähdettävä käytävää oikealle. Jossain kohdassa on viitta, jossa lukee endokrinologian poliklinikka. Muistelen lääkärin sanoneen, että minun tulisi seurata lattiassa olevia “pallukoita”löytääkseni perille. Sihteeri kommentoi, ettei tämä ole niin yksiselitteistä, mutta neuvoo minua kääntymään henkilökunnan puoleen ja pyytämään apua jos oikea paikka ei meinaa löytyä. Kiitän neuvoista ja hyvästelen osastonsihteerin ja poistun osastolta hissiaulaan.  Ei poistumisseremonioita, ei kyyneleitä, ei tunnepitoisia hyvästejä. Pidän sisälläni onnentunteen siitä,