Kotielämää

Koti on ihmisen paras paikka. Katselen ympärilleni ihastellen ja kuin varmistaakseni, että kaikki on kuin ennen. Kaikki näyttäisi olevan paikoillaan. Kukkakimppu on säilynyt hyvin, vaikka sen saaja kotiutuikin viikon myöhässä. Äiti on uskollisesti kiikuttanut maljakon kukkineen terassille viileään, jotta kukat pysyisivät hyvinä kunnes niiden saaja kotiutuu. Pöydällä minua odottavat myös kortit ja lahjat. Ne ilahduttavat, mutta tärkeintä on se, että olen kotona.

Ruoka maistuu, vaikkei minulla varsinaisesti olekaan nälkä.  Onhan ruoka kotiruokaa ja rakkaudella tehty. Lapset ovat leiponeet mutakakkua. Sitä nautitaan vaniljajäätelön ja vadelmahillon kera jälkiruuaksi. Ihanaa on sekin, että saan nauttia ruuan pöydän ääressä eikä minun tarvitse syödä sängyn reunalla kököttäen. Kaikki normaali on ihanaa. 

Pian huomaan, ettei kännykkääni löydy mistään. Etsin kaikki mahdolliset ja mahdottamat paikat. Mies yrittää soittaa puhelimeeni. Tajuan sen turhaksi, koska muistan kännykkäni olevan äänettömällä. Muistan pitäneeni kännykkääni Ted Bakerissani taksimatkan ajan. Ja Ted Baker on matkannut kangaskassissani, joka toimittaa käsilaukun virkaa. Tyhjennän laukun sisällön eteisen penkille. Ei Ted Bakeria, ei kännykkää. Etsin kaikista huoneista, jossa olen ehtinyt kotiintuloni jälkeen käydä. Ei merkkiäkään kummastakaan. Ainoaksi vaihtoehdoksi jää, että lompakkoni kännyköineen on jäänyt taksiin.  Ja on Mukhtarin kyydissä menossa kovaa vauhtia kohti Helsinkiä. Ilmeisesti olin niin innoissani noussut autosta kotipihalla, etten ollut huomannut lompakon tippumista. Ja edelleen olin niin innokkaana rientämään miehen kaulaan, etten ollut muistanut tarkistaa jäikö autoon mitään. Yhtä innokas lienee ollut Mukhtar pääsemään kotiinsa, kun unohti saman asian.

Mukhtarille emme voi soittaa, koska emme tiedä hänen numeroaan. Ainoaksi vaihtoehdoksi jää soittaa taksikeskukseen ja yrittää sitä kautta pysäyttää Mukhtarin matka. Mies ottaa tehtävän vastaan, hänellähän on kännykkä. Kuulen tavallisesti rauhallisen miehen äänen kohoavan. Linjan toisessa päässä taksikeskuksen työntekijä ilmoittaa, että he voivat laittaa lompakon ja kännykän tulemaan postitse mikäli se löytyy taksista. Ne olisivat perillä vasta seuraavalla viikolla. Ei käy. Pienen, tiukkojakin sävyjä saaneen neuvottelun jälkeen nainen suostuu antamaan miehelle Mukhtarin numeron. 

Mukhtar pysäyttää auton välittömästi saatuaan puhelun. Mies lähtee ajamaan  Mukhtarin perään. Somalian mies on ehtinyt melkein Joutsan ABC:n kohdille noin 40:n kilometrin päähän kotoamme ja odottaa  kuuliaisesti tienposkessa lompakon noutajaa.  Mies rohmuaa autostamme kaikki löytämänsä kolikot ja antaa ne Mukhtarille kiitokseksi vaivannäöstä. Myöhemmin mies toteaa, ettei Mukhtar ole tainnut ajaa Suomessa kovin paljon. Hän oli pysäyttänyt Opelinsa luvattomalle paikalle ohituskaistan viereen. Laitonta tai ei, pääasia että lompakko ja kännykkä löytyivät ja päätyivät takaisin omistajalleen. Malttoikohan Mukthar, tuo kuski kultainen,  jatkaa matkaa laillisia nopeuksia noudattaen?

Olen helpottunut saadessani Ted Bakerini sisältöineen takaisin. Niin on mieskin. Elämä pääsee jatkumaan seesteisissä merkeissä. Nykyihminen on avuton lähes toimintakyvytön ilman rahapussiaan. Siinä on melkein koko elämä. Kaikkea ei kannattaisi laittaa yhden kortin varaan, mielessäni välähtää. Jos jotain tästä opin, se oppi ei liene pitkäaikaista. Aina sattuu kaikenlaista ja aina jokin on hukassa - minulla yleensä kännykkä, vaikka kuinka yrittäisin olla huolellinen.

Illalla lähden miehen ja koirien kanssa lenkille. Ihanaa päästä ulos raittiiseen ilmaan. Minä köpöttelen kävelysauvojen tukemana, mies etenee reippaammin koirien kannustamana. Kylärantaa pidemmälle en vielä uskaltaudu.  Takaisinkin on vielä jaksettava. Iloitsen tutun rantamaiseman näkemisestä. Tarkastan katseellani joka paikan. Laituri on paikollaan, samoin vene. Jään ihailemaan lahdelle avautuvaa näkymää. Siihen ei koskaan kyllästy.  Nautin maisemasta, ilmasta ja seurasta. Kaikesta. Ihanaa olla kotona.

Lapset ovat viikonlopun jo aikaisemmin sovituilla menoillaan. Kotona olemme vain minä, mies ja koirat. Leppoisa lasku arkeen. Nyt on hyvä totutella siihen, ettei ruoka tulekaan nenän eteen, vaan se on jopa valmistettava itse. Kukaan ei tule herättämään minua aamulääkkeelle, vaan minun on ohjelmoitava herätys jokaiselle viikonpäivälle. Sen verran luistan sairaala-ajasta, että laitan herätyksen soimaan vasta 6.30. Puoli tuntia myöhemmäksi kuin sairaalassa. Joka kerran wc:n pöntölle istuessani mielessäni käy, että meneekö tämä nyt oikein? Istunko oikealla pytyllä? On nautinto saada päästellä  rauhassa istuen samaan pönttöön tuli mitä tuli. Taakse jäänyttä ovat pöntöltä pöntölle kirmailun ajat. Hyvä niin. Ja opettelua on kotona oleminen kokonaisuudessaan.

Aluksi teen koirien ja lenkkiseuran kanssa vain pieniä lenkkejä, alle puolet normaalista matkasta. Ajassa se ei juurikaan näy. Eteneminen on hitaanlaista. Kävelytän sauvoja, lenkkiseura koiria. Otan tämäkin varman päälle. Ei ponnisteluja. Huomaan väsyväni helposti. Lenkin jälkeen on mentävä sohvalle pötköttelemään.

Viikon päästä kotiutumisesta uskaltaudun jo normaalipituisille lenkeille ja taluttamaan pienempää koiraa. Metsässä samoillessa tuppaa tulemaan kuuma. Pukeutumiskysymys. On vähenttävä vaatetta. Kuntokysymys. On myönnettävä, etten ole normaalissa iskussa. On oltava armollinen ja pysähdyttävä välillä. Pysähtelyyn on muitakin hyviä syitä kuin väsyminen. Lähiluonto ja kaunis ja ihmeitä täynnä. Vakiolenkimmme, Koskikarankierroksen varrella uusitaan siltoja ja kunnostetaan polkua. Hyvä syy hidastamiseen on jäädä ihmettelemään uudistuksia ja vaihtaa muutaman sana uudistajien kanssa.

Miehen lähdettyä työreissulle,  äiti saapuu minulle tueksi, turvaksi ja arjen avuksi. On kiva, kun on aikuista juttuseuraa. Se on tärkeää myös mielelle. Tarvitsen päiväunet. Olen hidas. Väsyn helposti. Yritän tehdä kaikenlaista, koska huomaan sen piristävän. Pieniä asioita, joita ei tarvinnut sairaalassa edes miettiä. Niiden tekeminen antaa pontta seuraavaa askareeseen. Jopa autolla ajo leikkauksen jälkeen jännittää. Tartun rattiin ensimmäisen kerran yli kuukauden tauon jälkeen. Olen varuillani. Tarkkailen itseäni. Onko reaktionopeudessa viivettä, huomiointikyvyssä vajetta, arviointikyvyssä sumentumaa. En huomaa missään puutteita. Autolla ajo sujuu. Tosin arvioijana olen vain minä itse. Ajokortin pitämisen puolesta puhuu se, että kaupunkireisulta kotiin selvisi ehjin nahoin sekä minä että auto. 

Laboratoriokokeissa on pitänyt käydä useita kertoja kotiutumisen jälkeen. Välillä on seurattu kortisolia ja ATCH:ta, nestearvoja ja kilpirauhasarvoja, jolloin kokeisiin on pitänyt mennä 12 tunnin paaston jälkeen ja ilman kortisonia. Se on aina haaste, koska aamuisin olo on muutoinkin huonoin. Lisäksi matkaan kotoa laboratorioon saan varata aikaa ainakin puoli tuntia ja matka pitää usein suorittaa itse ajaen. Toki, jos tilanne olisi paha, voisin turvautua KELA-taksiin, mutta sitä en hevin tee. Mies toki on mieluinen kuski, jos on kotona. Kauppareissut ja muut asioinnit hoituvat kätevästi samalla reissulla , kunhan muistaa varata mukaan evästä, juomista ja dosetin. Sellaista on elämä maalla. Kun kaupunkiin kerran lähdetään, hoidetaan kaikki mahdolliset asiat samalla kertaa.

Saan lääkäriltä ohjeen vähentää kortisoniannosta, vaikka kortisoliarvo on tippunut entisestään ja ATCH arvo niin matala, ettei se ole edes mitattavissa. Ihmettelen hieman tätä, mutta lupaan yrittää. Olen toki valitellut tohtorille sormien ja nilkkojen turvotusta ja kipua. Ehkä lääkäri arvelee niiden johtuvan kortisonista. Jalat ja kädet ovat voimattomat ja kipeät. Olen sitkeä ja luotan siihen, että tämä on ohimenevää. Syön Panadolia ja Buranaa. Venyttelen ja joogaan lenkkeilyn vastapainoksi.

Olo menee vain huonommaksi. Eräänä päivänä jo yökin. Onneksi mitään ei tule ulos asti. Se tietäisi lähtöä päivystykseen. Olo on yhdistelmä alkavaa flunssaa ja krapulaa. Joka päivä. Kaikkeen tottuu. Vähän aikaa kestää vaikka aidanseipäänä. Polvien tilanne pahanee. Ne ovat arat ja kipeät. Ylösnouseminen tuolista sattuu. Tuntuu, ettei reisissä ole voimaa.  Nilkat, jalkapöydät- ja pohjat ovat kipeät liikkuessa. Joudun portaita  kulkiessani auttamaan etenemistä kaiteista käsillä kiinnipitäen ja ylöspäin noustessani vetämään itseäni käsillä. Lopulta päätän, että nyt saa riittää.  Soitan endokrinologian polklinikalle jo toistamiseen. Lääkäri on luvannut soittaa, jos tulee jotain erikoista. Mielestäni tämä on erikoista. Tilanne on vain pahentunut viime puhelun jälkeen.

Taas on katsottu kortisoliarvo. Se on lähes olematon. En malta odottaa neljää päivää, sovittuun soittoaikaan asti. Olen nähnyt kantapalvelusta verikoetuloksen ja vointi on huono. Soitan poliklinikalle, selitän tilanteeni ja pyydän saada keskustella lääkärin kanssa. Osastonsihteeri lupaa laittaa minut hoitajan soittolistalle. Jonkin ajan kuluttua saan tekstiviestin: "Hei, lääkäri soittaa sinulle tämän päivän aikana. Terveisin sisäpkl:n hoitaja.".

Lääkäri soittaa iltapäivällä. Keskusteltuaan kanssani, hän käskee minun nostaa kortisoniannosta 5mg:llä./ pv. Kysyn, voinko syödä jalkojen ja oikeastaan koko kropan kipuun minulle aikaisemmin nilkkamurtumaan määrättyä opiaattia. Paracetamoli ja ibuprofeiini eivät auta.  Saan tähän luvan. Lisäksi tiedustelen, voinko käyttää lihasrelaksanttia? Tähänkin saan myöntävän vastauksen. Uskaltaudun tunnustamaan, että olen jo käynyt miehen pilleripurkilla, koska koko kroppa on kovin kipeä ja jäykkä. Relaksantti tuntuu rentouttavan lihaksia sopivasti ja edesauttavan illalla nukahtamista. Spontaani tunnustus ja kyseisten lääkkereseptien kirjoittaminen potilasta näkemättä kertonee luottamuksesta potilaan ja lääkärin välillä. Toiveikkaana odotan, että saisin avun lääkemuutoksista. Lääkäri on sitä mieltä, että lisää verikoeita on otettava ja minun on tultava vastaanotolle näytille sormineni ja kinttuineni. Lääkäri väläyttelee reuman mahdollisuutta. Se on suljettava pois. Voi olla, että korkea kortisoli on peittänyt oireet ja nyt, kun oma kortisolin tuotantoni on lähes olematon, oireet ovat nouseet pintaan. Hiljaa totean lääkärille kuuluvani "reumasukuun".

En oikeastaan lomailultani ehdi, viisauttani viitsi tai tyhmyyttäni ymmärrä surra uuden sairauden mahdollisuutta. Keksin  pian, että sukulaisistani koostuu uusi vertaistukiryhmä, jos todetaan, että sisuksissani jyllää reuma. Itse en tähän usko, mutta eipä nämä uskon asioita ole. Vain raaka lääketieteellinen fakta puhuu. 

 Loppuviikosta saan puhelun HUS:sta, endokrinologian poliklinikalta. Lääkri kysyy vointiani ja minä kerron.  Lääkäri ihmettelee, miten syön niin pientä kortisoniannosta? Minä sanon toimineeni Keski-Suomen keskussairaalan lääkärin ohjeen mukaan. HUS:n lääkärin milestä annostani on laskettu liian nopeasti. Hänen mielestään pahointivointi, heikkous, kivut ja jäykkyys johtuvat liian nopeasta kortisoniannoksen laskemisesta. Kerron lääkärilleni olevani epätoivoinen oireitteni kanssa. Lääkäri sanoo, ettei syytä epätoivoon ole. Hän sanoo lohduttaen, että "Cushing-leikkauksesta" toipuminen kestää pitkään ja, että tulen paranemaan täysin. Hän lisää vielä, että aikaa se ottaa, jopa vuosia. Kaipa hän tietää, mistä puhuu. Minulle riittää tieto, että tulen toipumaan täysin, vaikka siinä todellakin menisi vuosia. Minä olen sitkeää tekoa ja jaksan kuntoutua. 

En pelkää työtä ja tiedän kuntoutumisen vaativan sitä. Työtä ja kärsivällisyyttä. Kärsivällisyyttä minulla on todistetustikin - ainakin ollut. Jatkosta en voi mennä vannomaan, koska loppu se on minunkin vieterissäni. Se ei onneksi vielä ole tullut vastaan. Lähellä on ollut, myönnän. Innovaatiota vieterin "uudelleen lataamiseksi " etsitään. Ja kun se löytyy, se patentoidaan.