Jaloilleni

Istun odotusaulassa selkä suorana, parta ajeltuna, hiukset suittuina, pyhäpukuun sonnustautuneena. Mikä tahansa siistimpi kostyymi käy kohdallani nykyään pyhäpuvusta. Kotona pyörin pierunpolttamissa ja koirien karvaamissa kalsongeissa ja mieheltä perityssä, pari numeroa liian isossa hupparissa. Sopii pers leviämään ja maha turpoamaan. Mukavuus ennen kaikkea. Nyt on eri look, olenhan raahannut itseni - vastentahtoisesti tosin - ihmisten ilmoille, työterveyshuoltoon. Sairaan sosiaaliset ympyrät ovat rajalliset. Kukaan ei ulospäin näkyvää habitustani pääse moittimaan, kun odottelen huoliteltuna ja näennäisesti rauhallisena nimenhuutoa. Kukaan ei arvaa, mikä resu-petteri ja räyhääjä siistin, seesteisen ulkokuoren alle kätkeytyy. Pystyn huijaamaan kaikkia. Hymyilen sisäänpäin. Olen valmistautunut muutoinkin kuin ulkoisesti. Olen tarkoin miettinyt käyttäytymistäni tulevalla vastaanotolla. Aion olla oppositiossa. Olen kerännyt kiukkua sisälleni ja antanut itselleni luvan kiukutella ja käytt

Takaisku. Pettymys. Suojaukseni ei ole aukoton. Kilpeni on ruosteessa. Nyt en putoakaan jaloilleni. Valun mustaan kuiluun. Ei, ei se ole kuilu. Suuri, musta putki imaisee minut sisäänsä. Syöksyn pimeydessä alaspäin. Poukkoilen holtittomasti pitkin putken seinämiä. Olkapääni kumahtelevat putken laitoihin. En välitä lisämustelmista, onhan ihoni jo valmiiksi sinelmillä kortisolin myötävaikutuksesta. Suojaan päätä käsilläni. Annan vauhdin viedä, koska en jaksa vastustaa putken vetovoimaa. Olisi kovin helppo luovuttaa. Etenen kohti tuntematonta. Alaspäin, yhä kiihtyvällä nopeudella. Ajatukset kieppuvat mielessäni. Mitä tapahtuisi, jos todellakin antaisin vain mennä, en enää välittäisi? En yrittäisikään hidastaa vauhtia saati pysäyttää sitä? Olen edelleen matkalla alas. Vajoan. Vajoan. Vajoan. Yhä kauemmas valosta. Tuudittaudun valheelliseen turvallisuuden tunteeseen. Enkö voisi vain jatkaa näin? Jäädä lillumaan välitilaan, josta joku onkisi minut ylös, kun kaikki tämä on ohi. Putken imus

Olen nukkunut hyvin. Tällä kertaa kirjoittamani asiat eivät ole pyörineet öisin mielessäni ja sekoittuneet sekaviksi uniksi. Nyt ei ole tarvinnut tarttua kynään ja paperiin aamuyön tunteina ja kirjoittaa ylös päässä seikkailevia mietteitä peläten, että ne aamulla olisivat haihtuneet tuhkana tuuleen. Jotain on siis tapahtunut pään sisällä. Olenko valaistunut? Rauhoittunut? Saanut jostain kiinni? Luulen, että tähän kaikkeen on vaikuttanut se, että olen saanut tuotua julki mietteitäni ja kipeimpiä tuntojani ja pystynyt prosessoimaan niitä. Hienoa, Päivi Elina. Toivotan onnea valitsemallasi tiellä. Minulla on kahtiajakoinen suhde valoon. Toisaalta nautin päivän pidentymisestä, valosta ja auringosta. Valo keventää oloa ja antaa lupauksen tulevasta, paremmasta ajasta. Toisaalta koen ahdistusta siitä, että joudun astumaan valoon, olemaan nähtävillä. Mieluiten vaeltaisin koirien kanssa metsässä, pimeyden luomassa turvassa, otsalampun valaistessa reittiäni. Tällöin minulla on riittävästi v

Olen ollut edellisen blogikirjoituksen jäljiltä "puhki, poikki". On ollut kaikkensa antanut olo. Sain oksennettua ulos kuonan, joka on ollut painolastinani. Helppoa se ei ollut, mutta nyt jälkeen päin voin ilokseni todeta, että se kannatti. Olen saanut palautetta, kannustusta ja yhteydenottoja, jotka ovat lämmittäneet mieltäni ja auttaneet eteenpäin. Toisaalta on ollut sellainen mieli, että mistä osaan enää kirjoittaa? Onko kaikki sanottava jo sanottu? Jos kirjoitan, onko se vain vanhan toistoa? Tyhjentävä kirjoitusprosessi, indeed. Tässäkin asiassa on ilmeisesti annettava itselleen aikaa. Odotettava inspiraatiota. Pääsin lääkärin kanssa puheisiin. CRH-rasitus osoitti syylliseksi tähän rumbaan aivolisäke "palluraisen". Ajattelin antaa kasvannaiselle nimen. Ristin sen Pera Palluraiseksi. Nimi Pallurainen tulee lääkäriltä, joka kutsui aivolisäkkeessäni lymyilevää mikroadenoomaa "palluraiseksi". Lääkäri yritti tietysti pitää tunnelman rentona. Kuulostaahan