Valoa tunnelissa
Takaisku. Pettymys. Suojaukseni ei ole aukoton. Kilpeni on ruosteessa. Nyt en putoakaan jaloilleni. Valun mustaan kuiluun. Ei, ei se ole kuilu. Suuri, musta putki imaisee minut sisäänsä. Syöksyn pimeydessä alaspäin. Poukkoilen holtittomasti pitkin putken seinämiä. Olkapääni kumahtelevat putken laitoihin. En välitä lisämustelmista, onhan ihoni jo valmiiksi sinelmillä kortisolin myötävaikutuksesta. Suojaan päätä käsilläni. Annan vauhdin viedä, koska en jaksa vastustaa putken vetovoimaa. Olisi kovin helppo luovuttaa. Etenen kohti tuntematonta. Alaspäin, yhä kiihtyvällä nopeudella. Ajatukset kieppuvat mielessäni. Mitä tapahtuisi, jos todellakin antaisin vain mennä, en enää välittäisi? En yrittäisikään hidastaa vauhtia saati pysäyttää sitä? Olen edelleen matkalla alas. Vajoan. Vajoan. Vajoan. Yhä kauemmas valosta. Tuudittaudun valheelliseen turvallisuuden tunteeseen. Enkö voisi vain jatkaa näin? Jäädä lillumaan välitilaan, josta joku onkisi minut ylös, kun kaikki tämä on ohi.
Putken imussa kykenen tekemään päätöksen. En halua enää syöksyä alas. Minun on pystyttävä muuttamaan suuntaa. Mietin valonsäteitä, turvaköysiä, jotakin, josta tarttua kiinni, johon turvautua, jotakin, johon jäädä roikkumaan, josta ponnistaa ylöspäin. Mieleni tavoittaa jotain, jolla pystyn hallitsemaan alassyöksyä. Kuulostelen, hiljeneekö vauhti. Pelkään pohjakosketusta. Murskaudunko päätepisteessä? Pimeyttä, pimeyttä, pimeyttä. Sama se, valoa tai varjoa, silmäni ovat tiukasti kiinni. Tunnen vauhdin hidastuvan. Lopulta se pysähtyy kokonaan. Tömähdän hallitusti ja pehmeästi pohjalle. Jään makaamaan paikoilleni. Kuuntelen sydämen sykettä. Se on nopea ja voimakas. Korvissa humisee. Yritän tasata kiihtynyttä hengitystäni. Hengästyn nykyisin kovin helposti. Makaan selälläni silmät suljettuina. Keskityn hengittämään. Sisään, pysäytys, ulos, pysäytys, sisään pysäytys, ulos, pysäytys. Jatkan tätä ajattoman ajan. Hengitän, siis elän. Tunnen sykkeen hidastuvan, hengityksen rauhoittuvan. Ensimmäinen erä voitettu.
Avaan varovasti silmäni ja katson ylöspäin. Ensin näen vain mustaa. Pitkä suora putki yläpuolellani. Tarkennan katsettani. Jostain ylhäältä loistaa himmeää valoa. Valonsäteeni, repaleinen suojaukseni? Minun on päästävä sinne. Tunnustelen haparoivin käsin putken seiniä. Kohottaudun pystyyn. Otan varovasti tuntumaa jaloillani putken pohjasta. Jalkani vapisevat, mutta ne pitävät. Suoristan selkäni ja jään hetkeksi paikoilleni. Jatkan hidasta haparointiani pimeässä. Käteni tunnustelevat putken sisäpintaa. Se on sileä ja liukas. Etenen hitaasti ja järjestelmällisesti. Sormeni tavoittavat jonkinlaisen ulokkeen. Se tuntuu viileältä ja teräksiseltä. Jonkinlainen astin? Jatkan kopelointia. Löydän ensimmäisen yläpuolelta toisen, kolmannen, neljännen. Siihen asti käteni yltävät. Tajuan, että minulla on jotain, jota pitkin kiivetä, ponnistaa ylös täältä loukosta. Ruostunut kilpeni? Vähitellen tunnen vahvistuvani. Blockini alkaa eheytyä. Toinen erä voitettu.
Jatkuvatko kannattimet ylös asti? Kestävätkö ne painoni? Astun ensimmäiselle jalansijalle. Se kestää, kun ponnistan. Otteeni pitää ylemmästä astimesta. Etenen hitaasti. Ponnistaminen vaatii lihasvoimaa ja juuri sitä kortisoli on minulta vienyt. Pysähdyn välillä levähtämään, keräämään voimia. Hengitän syvään. Jatkan taas matkaani. Astimia tuntuu riittävän. Olen toiveikas, vaikka matkaa ylös valoon onkin vielä ja raajojeni lihakset vapisevat väsymyksestä. Huomaan valon yhä lisääntyvän. Nyt se ei pelota. Päinvastoin, odotan pääseväni kirkkauteen. Teen töitä sekä fyysisesti että pääni sisällä. Keskityn kiipeämään. Käsien ote ei saa herpaantua, jalan on osuttava tarkasti kapealle astimelle. En halua ottaa takapakkia, pudota nyt, kun olen näin lähellä määränpäätä. Yritän ajatella valoa ja astimia, joihin tarttua ja joista ponnistaa. Minun suojaukseni ja yhä kirkastuva kilpeni. Tarvitsen niitä, jotta kestäisin pettymykset paremmin, ettei pudotuksista mustaan putkeen tulisi kovin uuvuttavia ja pitkiä.
Jatkan verkkaista kapuamistani. Hiljaa hyvä tulee. Alan olla voiton puolella jo. On kirkasta, mutta minua ei häikäise, silmäni eivät vuoda, en kaipaa pimeyden suojaa. Olen tehnyt pohjatyöt hyvin. Tunnen oloni vahvaksi. Kampean itseni putkesta maan pinnalle. Jään hetkeksi kontalleni ja hengitän hitaasti sisään ja ulos. Ponnistaudun ylös. Olen jaloillani taas. Kolmas ja viimeinen erä voitettu.
Tiedän uusia matseja ja eriä tulevan eteeni tällä venÿvällä matkallani. Onneksi minulla on edelleen voimia kamppailla. Ehkä selittäminen ei ole tarpeen. Sen verran haluan kuitenkin kirjoittamaani avata, että se kertoo kokemukseni, kun sain tietää hoitoon pääsyni viivästyvän arviolta noin puolitoista - kaksi kuukautta. Iso takaisku siis. Olinhan jo tuudittautunut siihen, että toiminpide toteutuu helmikuun aikana - viimeistään maaliskuun alussa. Tämä opetti sen, ettei mitään kannata olettaa - ainakaan aikataulujen suhteen. Kaikkeni olen tehnyt asiani jouduttamiseksi. Soittanut puheluita, kirjoittanut sähköpostiviestejä, ollut aktiivinen. Nyt en enää voi muuta kuin rauhoittua odottamaan HUS:n kutsua kiltin potilaan tavoin. Herran haltuun. Aamen.
Vastoinkäymisten kohtaaminen ja käsittely ja niistä selviäminen on minulle tällä hetkellä haastavaa ja voimiavievää. Voin joutua putkeen. Tarinani kertoo onneksi myös siitä, että minulla on voimavaroja päästä putkesta pois, löytää keinoja kiivetä takaisin ylös, sietää epävarmuutta ja iloita. Ilon hippuset auttavat minua jaksamaan ja jatkamaan. Tällä kertaa valonpilkahduksinani, suojukseni tilkitsijöinä, astiminani, kilpeni kiillottajina toimivat erään tärkeän ihmisen tulevat illanistujaiset (rakkaita terveisiä N), häämöttävä hiihtoloma perheen kanssa mummolassa ja sen myötä maiseman vaihdos ja tulevan kesäreissun suunnittelu. Pieniä, suuria asioita, jotka saivat minut palaamaan pimeydestä valoon.
Putken imussa kykenen tekemään päätöksen. En halua enää syöksyä alas. Minun on pystyttävä muuttamaan suuntaa. Mietin valonsäteitä, turvaköysiä, jotakin, josta tarttua kiinni, johon turvautua, jotakin, johon jäädä roikkumaan, josta ponnistaa ylöspäin. Mieleni tavoittaa jotain, jolla pystyn hallitsemaan alassyöksyä. Kuulostelen, hiljeneekö vauhti. Pelkään pohjakosketusta. Murskaudunko päätepisteessä? Pimeyttä, pimeyttä, pimeyttä. Sama se, valoa tai varjoa, silmäni ovat tiukasti kiinni. Tunnen vauhdin hidastuvan. Lopulta se pysähtyy kokonaan. Tömähdän hallitusti ja pehmeästi pohjalle. Jään makaamaan paikoilleni. Kuuntelen sydämen sykettä. Se on nopea ja voimakas. Korvissa humisee. Yritän tasata kiihtynyttä hengitystäni. Hengästyn nykyisin kovin helposti. Makaan selälläni silmät suljettuina. Keskityn hengittämään. Sisään, pysäytys, ulos, pysäytys, sisään pysäytys, ulos, pysäytys. Jatkan tätä ajattoman ajan. Hengitän, siis elän. Tunnen sykkeen hidastuvan, hengityksen rauhoittuvan. Ensimmäinen erä voitettu.
Avaan varovasti silmäni ja katson ylöspäin. Ensin näen vain mustaa. Pitkä suora putki yläpuolellani. Tarkennan katsettani. Jostain ylhäältä loistaa himmeää valoa. Valonsäteeni, repaleinen suojaukseni? Minun on päästävä sinne. Tunnustelen haparoivin käsin putken seiniä. Kohottaudun pystyyn. Otan varovasti tuntumaa jaloillani putken pohjasta. Jalkani vapisevat, mutta ne pitävät. Suoristan selkäni ja jään hetkeksi paikoilleni. Jatkan hidasta haparointiani pimeässä. Käteni tunnustelevat putken sisäpintaa. Se on sileä ja liukas. Etenen hitaasti ja järjestelmällisesti. Sormeni tavoittavat jonkinlaisen ulokkeen. Se tuntuu viileältä ja teräksiseltä. Jonkinlainen astin? Jatkan kopelointia. Löydän ensimmäisen yläpuolelta toisen, kolmannen, neljännen. Siihen asti käteni yltävät. Tajuan, että minulla on jotain, jota pitkin kiivetä, ponnistaa ylös täältä loukosta. Ruostunut kilpeni? Vähitellen tunnen vahvistuvani. Blockini alkaa eheytyä. Toinen erä voitettu.
Jatkuvatko kannattimet ylös asti? Kestävätkö ne painoni? Astun ensimmäiselle jalansijalle. Se kestää, kun ponnistan. Otteeni pitää ylemmästä astimesta. Etenen hitaasti. Ponnistaminen vaatii lihasvoimaa ja juuri sitä kortisoli on minulta vienyt. Pysähdyn välillä levähtämään, keräämään voimia. Hengitän syvään. Jatkan taas matkaani. Astimia tuntuu riittävän. Olen toiveikas, vaikka matkaa ylös valoon onkin vielä ja raajojeni lihakset vapisevat väsymyksestä. Huomaan valon yhä lisääntyvän. Nyt se ei pelota. Päinvastoin, odotan pääseväni kirkkauteen. Teen töitä sekä fyysisesti että pääni sisällä. Keskityn kiipeämään. Käsien ote ei saa herpaantua, jalan on osuttava tarkasti kapealle astimelle. En halua ottaa takapakkia, pudota nyt, kun olen näin lähellä määränpäätä. Yritän ajatella valoa ja astimia, joihin tarttua ja joista ponnistaa. Minun suojaukseni ja yhä kirkastuva kilpeni. Tarvitsen niitä, jotta kestäisin pettymykset paremmin, ettei pudotuksista mustaan putkeen tulisi kovin uuvuttavia ja pitkiä.
Jatkan verkkaista kapuamistani. Hiljaa hyvä tulee. Alan olla voiton puolella jo. On kirkasta, mutta minua ei häikäise, silmäni eivät vuoda, en kaipaa pimeyden suojaa. Olen tehnyt pohjatyöt hyvin. Tunnen oloni vahvaksi. Kampean itseni putkesta maan pinnalle. Jään hetkeksi kontalleni ja hengitän hitaasti sisään ja ulos. Ponnistaudun ylös. Olen jaloillani taas. Kolmas ja viimeinen erä voitettu.
Tiedän uusia matseja ja eriä tulevan eteeni tällä venÿvällä matkallani. Onneksi minulla on edelleen voimia kamppailla. Ehkä selittäminen ei ole tarpeen. Sen verran haluan kuitenkin kirjoittamaani avata, että se kertoo kokemukseni, kun sain tietää hoitoon pääsyni viivästyvän arviolta noin puolitoista - kaksi kuukautta. Iso takaisku siis. Olinhan jo tuudittautunut siihen, että toiminpide toteutuu helmikuun aikana - viimeistään maaliskuun alussa. Tämä opetti sen, ettei mitään kannata olettaa - ainakaan aikataulujen suhteen. Kaikkeni olen tehnyt asiani jouduttamiseksi. Soittanut puheluita, kirjoittanut sähköpostiviestejä, ollut aktiivinen. Nyt en enää voi muuta kuin rauhoittua odottamaan HUS:n kutsua kiltin potilaan tavoin. Herran haltuun. Aamen.
Vastoinkäymisten kohtaaminen ja käsittely ja niistä selviäminen on minulle tällä hetkellä haastavaa ja voimiavievää. Voin joutua putkeen. Tarinani kertoo onneksi myös siitä, että minulla on voimavaroja päästä putkesta pois, löytää keinoja kiivetä takaisin ylös, sietää epävarmuutta ja iloita. Ilon hippuset auttavat minua jaksamaan ja jatkamaan. Tällä kertaa valonpilkahduksinani, suojukseni tilkitsijöinä, astiminani, kilpeni kiillottajina toimivat erään tärkeän ihmisen tulevat illanistujaiset (rakkaita terveisiä N), häämöttävä hiihtoloma perheen kanssa mummolassa ja sen myötä maiseman vaihdos ja tulevan kesäreissun suunnittelu. Pieniä, suuria asioita, jotka saivat minut palaamaan pimeydestä valoon.
Kommentit
Lähetä kommentti
Kaikki kommentit, palauteet, terveiset ym. ovat tervetulleita. Ole hyvä, anna kynäsi laulaa!