Syksyn tuntua

 5.vuosipäivä. Viisi vuotta sitten olin tällä hetkellä Töölön sairaalan tehovalvontaosastolla. Olin muutaman tunti sitten herännyt aívolisäkeleikkauksesta. Vieressäni oli koko ajan sairaanhoitaja. Hän ei laskenut minua silmistään hetkeksikään. Jos hänen piti käväistä jossakin, viereeni tuli korvaava hoitaja. Oma hoitajani piti kanssani keskustelua yllä. Hän piti minua väkisin hereillä. Ehdotti puolisolle soittamista. Muistan miten mongersin. Puhumiseen piti toden teolla keskittyä. Muistaakseni hoitaja näppäili numeron. Käteni olivat täynnä jos jonkinlaista piuhaa ja härpäkettä.  Liikkeet olivat kömpelöitä. Mongersin tuskin ymmärrettäviä sanoja. Kieli ei meinannut kääntyä. Taisi olla melko lyhyt puhelu, tyyliin hengissä ollaan ja ehkä nähdään huomenna. Vaikka olin vielä nukutusaineiden jäljiltä kuin sumussa silti ymmärsin, että olin selvinnyt. Olin hengissä. Odotin kovasti toipumista. Nyt minulla oli siihen mahdollisuus. Olihan minut leikattu.  

Mitäpä nyt, viiden vuoden jälkeen? Voin sanoa, että koneen edessä istuu terve nainen. Kiitollinen nainen. Koskaan ajatus taudin uusimisesta tuskin häviää. Endokrinologini on kertonut minulle, että taudin uusimisriski on kohtuullinen. Siksi käyn vähintään vuosittain kontrolleissa. Jos minulle tulee tuttuja, omituisa oireita, voin olla poliklinikalle yhteydessä. Tämä rauhoittaa minua. Tiedän, että saan apua viipymättä. Enää ei toistu lähes kuuden vuoden takainen painajainen, jolloin minua väkisin väietttiin terveeksi, vaikka olin todella sairas, koska ei tiedetty, mikä minua vaivasi. Uskon vakaasti vanhan sananlaskun lailla "mikä kerran keksitään, sitä aina epäillään".  

Olen miettinyt itsensä tarkkailemisen sudenkuoppaa. Väitän, etten ainakaan kovin syvällä tuossa kuopassa ole. En koe, että jätän tekemättä mitään asioita sen vuoksi, että olen ollut sairas. Väitän, että elän kuten kuka tahansa. Ehkä olen kuitenkin kaiken kokemani ansiosta oppinut olemaan itselleni armollisempi, ja lempeämpi,  hieman hölläämään.  Ehkä ikäkin on tehnyt tehtävänsä. Itseltään ei tarvitse vaatia mahdottomia. Luulen, että sen vaatimuspuolen hoitaa esimerkiksi työelämä. Itse yritän jarrutella. Minun ei aina tarvitse venyä, vähemmälläkin pärjää. Olen kiitollinen siitä, että olen pystynyt kääntämään elämäni hirveimmän kokemuksen voitokseni. Olen oppinut paljon. Kliseisesti voisi sanoa, että olen kasvanut ihmisenä. Ehkä juuri sitä tarvitsin. Joskus pitää oppia kantapään kautta.

Huomaan usein palaavani kiitollisuuteen. Olen kiitollinen, että sain elämäni takaisin. Juuri siltä minusta tuntui, kun aloin leikkauksen jälkeen toipua. Minulla ei juuri olisi ollut elämisen mahdollisuutta siinä kunnossa, jossa aloin ennen leikkausta olla. Tiesin, että leikkaus on ainut mahdollisuuteni. Tiesin myös, että leikkauksessa voi jokin mennä pieleen. Mitään taetta täydellisestä toipumisesta ei ollut. Entä jos vammautuisin tai menehtyisin leikkauksessa?Tämä pelko oli kuitenkin pientä siihen tuskaan verrattuna, mitä sairaana koin. En yksinkertaisesti voisi jatkaa elämääni niin. Raihnaisena ja kipeänä.  Saisinko enää koskaan elää terveenä, normaalina? Minulta oli viety terveys ja työkyky. MInä vain olin ja yritin selvitä. Ottaa elämästä irti, minkä sain. Tein asioita, kävin jopa reissuissa kesällä perheen kanssa, mutta mistään en oikein kyennyt nauttimaan. Koko ajan oli sairas olo.  Hyperkortisolismi vaikutti myös mieleeni. Masennusta. No, se oli jo ennestään tuttua, ei mitään uutta auringon alla. Mutta ne mielialan vaihtelut! Kyyneleet saattoivat yhtääkkiä valua pitkin poskia. Toisessa hekessä oli nauroin hysteerisesti jollekin asialle ja seuraavassa olin raivon partaalla. Se oli sanalla sanoen raskasta. Muistan, kun kerran itkin äidilleni puhelimessa ja sanoin, että laittakaa minut johonkin pyöreään, pehmustettuun huoneeseen, kunnes pääsen leikkaukseen. Sen odottaminen oli yhtä tuskaa. Varmasti osittain myös minua lähellä oleville ihmisille. 

 Nyt tilanne on toinen. Voin taas olla oma itseni ja elämässä kiinni. Olen kiitollinen myös siitä, että kuntouduin työkykyiseksi, voin harrastaa eri asioita, olla yhteiskunnan täysivaltainen jäsen. Pystyn olemaan mukana läheisteni elämässä ja nauttimaan siitä. Tämä voi olla hieman absurdikin ajatus tässä hullussa maailmassa, jossa ihmiset tappavat toisiaan ja lapset kuolevat nälkään. Ja yksi vain nauttii elämästä. Tasan ei käy onnen lahjat.

Ehkä pienet arkipäivän murheet eivät niin kuormita, kun muistaa, missä tilanteessa on ollut ja mistä on selvinnyt. Jäljellä on vain kiitollisuus ja helpotus siitä, että toivuin. Olen kokemassa ja elämässä niitä arkipäivän murheita. Kastumassa vesisateessa koiralenkeillä, kuuntelemassa teinin äksyilyä ja mietimässä, mitä perhe tänään söisi. Asia voisi olla toisinkin. Sen tiedostan hyvin. Siksi olen kiitollinen.

Yhtä asiaa olen miettinyt näin jälkeen päin. Nimittäin terveydenhuollon ammattilaisten asennetta mielen haasteita kohtaan. Minulle ei koskaan somaatiikan ammattilaisten taholta suositeltu kesksuteluapua. Vaikka endokrinologin kanssa oli puhetta hyperkortisolismin vaikutuksesta henkiseen puoleen. Kerroin mielialan mataluudesta. Endokrinologi kertoi, että Cushingin taudin yhteydessä on raportoitu psykoosioireista. Ehkä olisi pitänyt olla sellaisia, että minut olisi ohjattu mielenterveydellisen avun piiriin?! Erikoista näinä maailman aikoina. Stigma elää edelleen. Ehkäpä lääkärit ajattelivat, että loukkaavat minua, jos alkavat epäillä mielenterveyttäni.  Itsekään en tätä tajunnut, mutta eräs ystäväni ehdotti hakeutumista keskusteluavun piiriin. Hyvä neuvo! Sain käydä kolme vuotta terapiassa ja käsitellä mm. vakavan sairastumisen aiheuttamaa kriisiä. Terapia tekisi varmasti hyvää monelle muullekin, minä ainakin voin suositella!

Aina elämä ei tosiaankaan vain aina, usein se myös ottaa. Minä kuitenkin koen olevan voiton puolella. Enää eivät pienet tuulet horjuta. Uskon, että elämä kantaa. Vaikka kesä alkaa olla ohitse ja syksy tekee tuloaan, on mielessä se, että syksyn ja talven jälkeen tulee aina uusi kevät ja kesä. Ja elämää on myös syksyllä ja talvella ja monta mahdollisuutta, että on kivoja asioita tiedossa, ellei satu olemaan karhu...Ehkä sitä kutsutaan positiivisuudeksi! Asenne ratkaisee ;)