Tervehtynyt
Alan nähdä itseni toisten kaltaisena. Olen yksi niistä sadoista, tuhansista, miljoonista, jotka suuntaavat aamuisin kohti työmaata palatakseen kotiin taas illansuussa. Ja sama rumba jatkuu viitenä päivänä viikossa, neljänä viikkona kuukaudessa, 11 kuukautta vuodessa. Olen kiitollinen siitä. Mutta myös siitä tiedosta, ettei tämä kestä loputtomasti. Olen harmaata massaa, yksi lukemattomista. En koe enää olevani harvinainen, kuten sairastaessani tai toipilasaikana. Olen päässyt taas terveiden kirjoihin. En ajattele itseäni enää ensimmäisenä sairauden kautta eikä se määritä minua enää mitenkään. Toki sairaus on aina jollain tapaa osa minua, muttei se näyttele elämässäni enää pääroolia. Olen tällä hetkellä vain kiitollinen siitä, että sain huippuhoitoa ja paranin. Se kuinka kivisen tien kuljin päästäkseni tähän, on lähes unohtunut. Joku kysyi, olenko katkera? Voin pää pystyssä sanoa, en tippaakaan, olen vain kiitollinen, että kaikki loppujen lopuksi meni hyvin ja saan elää terveenä. Se,