Tervehtynyt

 Alan nähdä itseni toisten kaltaisena. Olen yksi niistä sadoista, tuhansista, miljoonista, jotka suuntaavat aamuisin kohti työmaata palatakseen kotiin taas illansuussa. Ja sama rumba jatkuu viitenä päivänä viikossa, neljänä viikkona kuukaudessa, 11 kuukautta vuodessa. Olen kiitollinen siitä. Mutta  myös siitä tiedosta, ettei tämä kestä loputtomasti. 

Olen harmaata massaa, yksi lukemattomista. En koe enää olevani harvinainen, kuten sairastaessani tai toipilasaikana. Olen päässyt taas terveiden kirjoihin. En ajattele itseäni enää ensimmäisenä sairauden kautta eikä se määritä minua enää mitenkään. Toki sairaus on aina jollain tapaa osa minua, muttei se näyttele elämässäni enää pääroolia. Olen tällä hetkellä vain kiitollinen siitä, että sain huippuhoitoa ja paranin. Se kuinka kivisen tien kuljin päästäkseni tähän, on lähes unohtunut. Joku kysyi, olenko katkera? Voin pää pystyssä sanoa, en tippaakaan, olen vain kiitollinen, että kaikki loppujen lopuksi meni hyvin ja saan elää terveenä.

Se, miten hyvin olen jaksanut työelämässä, on ollut yllätys minulle itsellenikin. Teen normaalia päivätyötä, 8 tuntiä päivässä, n.40 tuntia viikossa. Toki aamuheräämiset väsyttävät ja perjantai-iltpäivisin otan viikonlopun ilolla vastaan, kukapa ei. Uusi työni on minulle erittäin mieluista, olen sellaisissa tehtävissä, joissa olen varmaan aina halunnut ollakin ja saan käyttää monipuolisesti ammattitaitoani. Ja mikä parasta, opin koko ajan lisää. Se pitää mielen virkeänä. Ihminen tarvitsee haasteita. 

Mietin sitä, miten voin hyödyntää omaa sairastamiskokemusta työssäni. Sanon sitä hiljaiseksi tiedoksi. Minulle on tuttua ahdistus, jossa sairauden runnellessa elimistöäni elin. Tunnen sen katsoessani ahdistuksissaan kiemurtelevaa potilastani. Koen, minulla on valmiudet auttaa, voin hiljaa mielessäni todeta, että tiedän mistä potilaani puhuu. En toki voi potilaalleni kertoa olleeni samassa suossa vain vähän aikaa sitten. Tai, no, kerran tai kaksi olen sanonut, liippasi niin läheltä. Huomaan kokemukseni myötä olevani myötätuntoisempi, mutta myös toivoa antavampi, onhan minulla varma tieto siitä, että hankalistakin tilanteista voi selviytyä. Ehkä se  myös mahdollistaa rauhallisuuden, kärsivällisyyden ja tyyneyden potilaiden vaikeuksien edessä. Asioilla on tapana järjestyä, vaikka se usein kärsivällisyyttä ja aikaa viekin.

Elokuun lopussa, tarkalleen 27.8 .22 tuli kaksi vuotta leikkauksesta. Endokrinologi Meilahdessa sanoi, että Cushingista toipumiseen voi mennä hyvinkin kaksi vuotta. Toki edellytyksenä, että kasvain saadaan kokonaan pois, kuten minun tapauksessani. Tiedän joitakin Cushing potilaita, joille on jäänyt jonkin verran kasvainta aivolisäkkeeseen. Tätä yleensä koetetaan hoitaa sädehoidolla, mutta siitäkin huolimatta voi olla, että jonkin verran kasvainta jää jäljelle. Se tietysti johtaa siihen, ettei toipuminen ole paras mahdollinen, tauti jollain tasolla jatkuu. Joskus on niinkin, ettei kasvanta aivolisäkkeestä löydetä ja henkilöltä  joudutaan poistamaan lisämunuaiset, koska sairauden oireet ovat niin voimakkaat ja toki hoitamattomana Cushing johtaisi aikaa myöten kuolemaan. Tämä johtaa siihen, ettei kortisolia erity enää ollenkaan ja henkilöstä tulee Addison-potilas ja hän joutuu syömään loppuelämänsä kortisonikorvaushoitoa. Kuulostaa yksinkertaiselta, mutta todellakaan sitä se ei ole. Olen kiitollinen siitä, että minun kasvaimeni lopulta löytyi, vaikka se vaatikin monenlaisia tutkimuksia ja useita kuvauksia ja että se (Pera Palleroinen) saatiin kokonaisuudessaan poistettua.

Nämä kaksi vuotta ovat sisältäneet monenlaisia ajanjaksoja ja olotiloja. Mielentilani on vaihdellut toivottomuudesta  toivoon, varjosta valoon. Olen ollut fyysisesti hyvin heikko ja toisaalta taas hyvässä kunnossa ja kaikkea siltä väliltä. Matka on ollut hyvin erikoinen. Täytyy olla kiitollinen siitä, että voi olla kiitollinen.