Jaloilleni

Kevään ensimmäinen päivä koronavuonna 2020. Se oli minulle erityisen vaikea. Ilmassa ei ollut moittimista. Aurinko paistoi, nurmikko viheriöi. Kaikki kohdillaan siis. Olen ollut erityisen väsynyt viikon alusta asti. Koko kropan lihakset ovat kipeät ja hervottomat. Jalkakivut ovat nostaneet päätään. Tämän viikon vastaan talouden pyörittämisestä yksin aikuisena. Suuren muutoksen arkeen on tuonut kotikoulu. Siinä on sairaalle hommaa. Wilma ja sähköposti laulavat. On paljon opeteltavaa ja organisoitavaa. Oltava linkkinä opettajien ja oppilaiden välillä. Opeteltava uutta. Otettava selvää. Siedettävä sitä, ettei tiedä eikä osaa. Lohduttaudun ajatuksella; alku aina hankalaa, lopussa kiitos seisoo. Kunhan tähän tulee rutiini, homma varmasti helpottuu. Puolen viikon maissa jalat ovat jo niin kipeät, että tavanomaisesta kipulääkityksestä huolimatta käyn koirien kanssa lenkillä hammasta purren.Tuntuu, etten pääse lenkiltä takaisin kotiin. Täytyy pysähtyä välillä ja miettiä helpompia reittejä. H

Elämäni eristyksissä jatkuu. Tosin eristettyjä henkilöitä pyörii Villa Kivennavalla nyt aikaisempaa enemmän. Syrjäytyä en siis saa rauhassa. Maanantaista alkaen lapset ovat käyneet kotikoulua. Elämme jänniä aikoja. Tuntuu omituiselta joutua välttelemään ihmispaljoutta ja miettimään asioinnin tarpeellisuutta eri paikoissa. Uskallanko lähteä ruokakaupaan tai apteekkiin? Pakko. Ei ole vaihtoehtoja. Kaikki ei-välttämätön on pannassa. Tuntuu vaivalloiselta pestä käsiä joka käänteessä, varautua siihen, ettei saippuapesuun mahdollisuutta ole ja kulkea käsidesi taskussa. Käsien iho huutaa hoosiannaa. Rasvaa kuluu, jos muistaa kuluttaa. Yskiä ja aivastaa pitää hihaan.Hengityssuojainta en suostu pitämään, mutta huppuun tai huiviin piiloudun mielelläni. Normaalitilanteessa paistattelisimme päivää tällä hetkellä Espanjan auringon alla. Olin ehtinyt jo kuvitella itseni aurinkotuoliin hellehattuineni siemailemassa kuohuviiniä ja kirjoittamassa blogia. Mitenhän maisemanvaihdos olisi vaikuttanut kyn

Uhmasin luontoani ja kampesin itseni ulkomaailmaan sen kummemmin koristautumatta. Pierukalsongit sentään jätin kotiin ja muutoinkin pukeuduin säällisesti. En kuitenkaan vaivaantunut paikkailemaan lohjenneita kynsilakkoja enkä peittelemään leukaani parranajossa tullutta välämää. En edes suihkauttanut ylleni Issey Miyaken sulotuoksua niin kuin yleensä lähtiessäni ihmisten ilmoille. Pitkästä aikaa uskaltauduin liikkeelle lähes au naturel. Kyllä potilas saa näyttää potilaalta, sairas sairaalta. Melkoisen vapauttavaa, mietin. Terveydenhuollon palveluissa asioidessa olen potilaan statuksella, muualla vain sairas. Tällä reissulla on monta asiaa hoidettavana - tänään olen molemmissa rooleissa. Sama rooliasu ja habitus saa kelvata. Katsokaa ja ihmetelkää. Osuutensa tähän yllättävään vapautuneisuuteen lienee myös edellisellä blogikirjoituksellani. Siinä käsittelin ulkokuoriasiaa ja sitä, että mielelläni esiinnyn ihmisten ilmoilla laittautuneena ja minulle on tärkeää näyttää muulta kuin riihen

Sairaus muuttaa kehonkuvaa. Minun on ajoittain vaikea hyväksyä sairauden muokkaamaa vartaloani. Haluan kirjoittaa tästä aiheesta, vaikka se on vaikeaa. On haastavaa avautua asiasta, joka koskettaa, aiheuttaa ahdistusta, hankaloittaa suhtautumista itseen ja tätä kautta vaikuttaa jaksamiseen ja käyttäyttäytymiseen arkielämässä. Yleensä elämiseen ja olemiseen. Varsin tärkeä aihe siis. Sen tähden naputtelen näppäimiä. Toiveissa siintää se, että tämä auttaisi itseäni ja jota kuta muuta, joka kipuilee samojen asioiden kimpussa. Luulen, että aihe koskettaa monia. Minulle lisähaasteen antaa koulukiusaamiskokemukseni. Olen suuren osan elämästäni kokenut olevani vääränlainen. Jotain liikaa tai liian vähän. Olen parhaani mukaan yrittänyt peitellä kroppaani - olla näkymätön. Nyt olen tilanteessa, jossa sairaus muokkaa vartaloani enkä kykene hallitsemaan sitä. Se ahdistaa, pelottaa ja surettaa. Olen herkkä vieraiden katseille. Jos joku erehtyy katsomaan minua pidempään esim. marketin käytävillä,