Mielen viemää
Kevään ensimmäinen päivä koronavuonna 2020. Se oli minulle erityisen vaikea. Ilmassa ei ollut moittimista. Aurinko paistoi, nurmikko viheriöi. Kaikki kohdillaan siis. Olen ollut erityisen väsynyt viikon alusta asti. Koko kropan lihakset ovat kipeät ja hervottomat. Jalkakivut ovat nostaneet päätään. Tämän viikon vastaan talouden pyörittämisestä yksin aikuisena. Suuren muutoksen arkeen on tuonut kotikoulu. Siinä on sairaalle hommaa. Wilma ja sähköposti laulavat. On paljon opeteltavaa ja organisoitavaa. Oltava linkkinä opettajien ja oppilaiden välillä. Opeteltava uutta. Otettava selvää. Siedettävä sitä, ettei tiedä eikä osaa. Lohduttaudun ajatuksella; alku aina hankalaa, lopussa kiitos seisoo. Kunhan tähän tulee rutiini, homma varmasti helpottuu.
Puolen viikon maissa jalat ovat jo niin kipeät, että tavanomaisesta kipulääkityksestä huolimatta käyn koirien kanssa lenkillä hammasta purren.Tuntuu, etten pääse lenkiltä takaisin kotiin. Täytyy pysähtyä välillä ja miettiä helpompia reittejä. Haluan kuitenkin pysyä liikkeessä, koska tiedän sen tekevän hyvää. Vasemmassa jalassa on laskimotukoksen oireet. Täytyy hankkiutua päivystykseen. En jaksaisi millään. Tätä en enää olisi tarvinnut.
Jätän takaisinsoittopyynnön terveysasemalle klo 8.00. Takaisin minulle soitetaan puolenpäivän jälkeen. Minulla ei ole aavistustakaan, millainen härdelli koronaviruksen vuoksi terveysasemalla mahtaa olla. Vai, onko sitä? Lisäksi mietityttää lähteä tartuttamaan itseään. Mutta pakko on mennä. Saan ajan omalle terveysasemalle puolen tunnin päästä soitosta. Onkohan siellä haalarimiehet vastassa maskit kasvoilla, letkut tanassa valmiina antamaan potilasparalle kokovartalodesinfektion? Ei sinnepäinkään. Terveysasema on lähes autio. Lukuunottamatta varovasti vastaanottokopin uumenista kurkistelevaa sairaanhoitajaa. Ehkä hänkin on hieman ihmeissään nähtyään toisen elollisen. Etsin käsidesiä. Kukaan ei kehoita minua sitä käyttämään. Putelin löydettyäni ruiskautan ainetta käsiini reilun annoksen ja hieron pöpöt pois. Katselen ympärilleni. Olen ainut vastaanotolle odottava potilas. Missä ovat hätääntyneet koronakammoiset? Pelkoaan itkevät lapset, nyyhkivät äidit, vakavat ja kalmankalpeat isät? Heikkouttaan voihkivat vanhukset? Heitä ei näy. Terveysaseman lattiat kiiltävät. Yhden yhtä kengän jälkeä ei näy. Todistanko ihmeparantumisten riemuvoittoa? Onko korona parantanut ihmiset? Istun odottamaan. Pian potilas Mannista huudetaan.
Lääkäri on ystävällinen ja selvästi paneutunut asiaani. Sanaakaan koronasta ei vaihdeta. Ja mitäpä sitä suotta. Asiani on ihan muu. Lääkäri tuntuu tietävän ainakin suurinpiirtein,missä mennään. Potilaiden puutteessa hän on ehtinyt lukea paperini. Ihanaa. Säästyn paljolta selittelyltä. Varoitan ja pahoittelen etukäteen, että jalkani näyttävät kamalilta. Lääkäri tutkii ja mittailee, painelee. Hän poistuu hakemaan ultraäänilaitetta, jolla tutkitaan, onko jalassa tukosta vai. Istun tutkimuspöydän reunalla odottelemassa pienen tovin. Mistähän asti lääkäri lähti laitetta metsästämään? Viimein tohtori palaa huoneeseen työntäen kojetta, joka hädin tuskin sopii ovesta sisään. Lääkäriäkin naurattaa laitteen aataminaikaisuus. Toivottavasti teho on kokoon verrannollinen. Monitorin kuva on rakeinen. Lääkärin tuntuu ottavan siitä selkoa. Minä en siitä ymmärrä juuri tuon taivaallista. Myöntelen vain lääkärin kommenteille ja yritän katsoa kuvaa kuin jotain siitä ymmärtäisin. Lopputulema; ei tukosta, ei Bakerin kystaa. Helpotus ja huokaus. Tosin lääkäri lisää, että takeitahan ei ole, ettei huomenna olisi toisin. Ei niin, ei tässä muuttuvassa maailmassa voi varman päälle pelata. Huomenna kaikki voi olla toisin.
Vaivani on lihasperäistä. Cushing on tiukentanut otettaan. Se kiusaa ja heikentää lihaksiani. Saan luvan lisätä kipulääkettä kolminkertaiseksi, käyttää toista verenvuotoriskiä lisäävää kipulääkettä "silloin tällöin". Lisäksi verenpaineeni on jo lisätystä lääkityksestä huolimatta edelleen liian korkea. Siispä uutta lääkettä lisäksi. Jumppaa ja venyttelyä ja lenkkeilyn sitkeää jatkamista. Tabua huuleen ja liikkumaan. Tulee mieleen reivibileet. Suostuisikohan mies viikonloppuna työreissulta palattuaan tanssimaan viime kesän malliin? Nythän siihen on melkein lääkärin määräys. Näine aatoksine poistun terveysasemalta. Ulko-ovella vastaani tulee mieshenkilö. Tervehdimme toisiamme ja kuin yhteisestä sopimuksesta ohitamme toisemme sopivan matkan päästä. Jämäkkä katsekontakti ohikiitävän hetken. Tovin koen yhteenkuuluvuudentunnetta tämän ventovieraan kanssa. Yhdessä koronaa vastaan. Olemme samassa veneessä - ainoat näkyvät asiakkaat terveysasemalla talven viimeisenä päivänä.
Kevään ensimmäinen päivä heräsi aurinkoisena ja kauniina. Lähdin hyvin lääkittynä lenkille karvaisten kaveljeerieni kera. Päätin uskaltautua hieman aiottua pidemmälle lenkille. Ajatuksella; ei matka tapa vaan vauhti. Luonnollisia pysähtymisiä tulisi pitkin matkaa, kun silmiä pitää alituiseen olla pyyhkimässä. Ja kiirehän minulla ei ole minnekään. Olin saanut kotikoululaiset ohjeistettua tehtävien tekoon. Heille kyllä tekemistä piisaisi. Eli voisin kaikessa rauhassa vaeltaa metsän suojissa aurinkoisesta säästä nauttien. Melkoista könttyröintiähän etenemiseni vaihtelevassa maastossa oli, mutta eipä tuo haitannut, ei ollut kukaan näkemässä. Jalkoihin koski, mutta pienistä ei pidetä. Tärkeintä on liike. Ystäväni juoksentelevat vapaina, välillä tuttuun tapaansa nahistellen. Täällä ei ole juurikaan vaaraa, että joku tulisi vastaan. Loppulenkistä Lysti Liimatainen- Manninen- tuo murrosiän syövereihin syöksynyt pirulainen saa vainun rusakosta. Ei auta mamman huuto, ei pillitys. Tuo sulavaliikkeinen otus syöksyy rusakon perään ja talon pihaan. Ei aikaakaan, kun talon ovelle ilmestyy miehen hahmo. " Voi ei", ehdin ajatella. Armeijan mies huutaa armeijaäänellään: "Täällä koira juoksee irti, tämä on poliisi asia, jos koira ei heti häviä". Pillitän ja kutsun karkulaista. Ei tulosta. Murkku juoksee villinä pitkin pihaa. Mies on todella vihainen. Huutaa. Minäkin huudan : " Kiitos ystavällisestä naapurin kohtaamisesta. Olen karanteenissa, yritän tulla sinne". Huomaan yrittäväni kerätä säälipisteitä, saada toisen ymmärrystä virheelleni. Olen häpeissäni. Sydän hakkaa. Hengästyttää. Huomaan pelkääväni miestä ja hänen reaktiotaan. Mies on laittanut kengät jalkaansa ja tulee ulos. Hän on ottanut Lystin kiinni ennen kuin ehdin paikalle. Kun saan murkun kytkettyä mies on jo leppynyt. Hän toteaa koiran olevan pentu. Hyvittelee koiraa. Hymyileekin. Nyt on jo eri ääni kellossa. Kaapokin saa rapsutuksia. Mies alkaa kertomaan omasta taustastaan ja koiran koulutuskokemuksistaan. Antaa neuvoja. Annan hänen neuvoa, myöntelen, kyselen. Mies selvästi katuu ensireaktiotaan. Kehuu Lystiä. Saan hyviä neuvoja. Mies puhuu paljon ja on ihan ystävällinen. Minulla on silti epämukava olo. Nolottaa. Hävettää. Olen väsynyt. En jaksaisi. Erkanemme sovussa. Lähden koirien kanssa kotiinpäin. Kun pääsen jonkin matkaa eteenpäin, tulee itku. Itken, vollotan ääneen. Itsesääli- itkua, hävetys-itkua, väsymys-itkua. Henkeä ahdistaa. Tienvieressä on miehiä metsänraivuutöissä. Koneet eivät laula, joten he voivat kuulla nyyhkeeni. Onneksi minulla on aurinkolasit päässäni. He eivät voi nähdä silmiäni. En tervehdi. Jatkan matkaani vollottaen ja hartiat vavahdellen. Koirat ovat ihmeissään. Luovat kummastuneita katseita mammaan. Kompuroin eteenpäin.
Pääsen kodin suojiin. Riisun ulkovaatteet. Pyyhin silmät ja kasvot. Koululaiset ovat työntouhussa. Toiselle pitää avata nettiyhteys. Teen sen. Ruokin koirat. Nikottelen ja nyyhkin. Raahaudun yläkertaan. Hautaudun peitteisiin. Itken. Niistän. Pyyhin kyyneleitä. Itken. Niistän. Pyyhin kyyneleitä. Kieriskelen tässä ympyrässä ja itsesäälissä. Haluaisin kuolla. Mietin omia hautajaisiani. Mietin sitä, olenko elänyt niin, että arkkuani on kantamassa kuusi henkilöä. Niin pitäisi kuulemma elää. En mielestäni ole. Itkuni ja itsesäälini saa uutta pontta. Koen, etten ole kenenkään prioriteeteissä. Minut on hylätty. Kukaan ei välitä, koska olen niin huono, arvoton ja paha. Ei tarvitsekaan. Kaikkien olisi parempi ilman minua. Miten voikin maailmassa olla niin epäonnistunut ihminen kuin minä? Itken, itken, itken. Laitan katkeria viestiä lähimmille. Kuolevalla on varaa vinoilla. Ja sanoa suoraan. Päässä viiraa. Cushing. Pohjanoteeraus.
Lopulta laitan itselleni aikarajan. Laitan kellon soimaan, milloin vollotuksen on loputtava. Minulla on suunnitelma. On oltava tietyssä paikassa tiettyyn aikaan. Olen luvannut. Minulla on velvollisuuksia. Minulla on kaikesta huolimatta elämä. Vaikka on olen ihan paska ihminen, velvollisuudet on hoidettava. Järjen ääni voittaa. Vielä vähän aikaa kierin itsesäälissä. Sitten kello soi. On noustava. Raahaudun vessan peilin eteen tarkastaakseni vauriot. Meikit ovat levinneet, silmäluomet turvonneet, kasvot punoittavat. Paikkausta. Laskeudun alakertaan. Lounasta lasten kanssa. Läksyjen tarkastus. Valmistautuminen kauppa- ja apteekkkireissuun. Onneksi on pakko toimia. En ehdi jäädä piehtaroimaan itsesääliin. On kiva viikonloppu tiedossa. Kaikesta huolimatta. Olen tehnyt suunnitelmia lasten kanssa. Niitä ei ole vara pettää.En halua. Enkä voi. Tunnen itseni edelleen kovin huonoksi ja epäonnistuneeksi. Miten tästä noustaan? Cushingin paska saa mieleni sekaisin. Olen herkillä. Miten pitkään jaksan näitä mielen heittelyitä? Lääkäri sanoi Cushingin olevan "pollatauti". Kertoi potilas Manniselle Cushingin kohdalla raportoidun jopa psykoosioireilusta. Sehän se tästä vielä puuttuisi, että sairas Manninen alkaisi oikeasti hulluttelamaan. Vaikka toisaalta. Olisikohan siinä mahdollisuus jouduttaa hoitoon pääsyä? Kovaa peliä terveydenhuolloin kiemuroissa a´la sairas Manninen.
Lähden lasten kanssa matkaan. On käyntiä monessa paikassa. Käsien pesua riittää. Käsidesipulloa kiertää seurueessaamme. Hei, hei, otetaas pienet taas. Mieleni normalisoituu pikkuhiljaa. Vähitellen pääsen viikonlopputunnelmaan. Ihmttelen, miten paljon ihmisiä on liikeellä. Luulin katuja autioiksi, kauppoja tyhjiksi. Luuloni on väärä. Saamme viikonlopun ostokset tehtyä. Herkkua on siinä monenlaista. Kelpaa köllötellä kotona, suojassa koronalta, notkuvan pöydän ääressä. Suunnitelmissa on leffailtaa, seuraleikkejä, leipomista ja lenkkeilyä. Olen kiitollinen tästä. Suremaan ei ehdi. Tästä on suunta ylöspäin. On kuitenkin otettava takaisin joitakin sanoja. Pyydettävä anteeksi. Laitettava jotain myös Cushingin piikkiin. Sehän tässä se suurin syyllinen on. Onneksi minulla on rikoskumppani vastuuta jakamassa.
Puolen viikon maissa jalat ovat jo niin kipeät, että tavanomaisesta kipulääkityksestä huolimatta käyn koirien kanssa lenkillä hammasta purren.Tuntuu, etten pääse lenkiltä takaisin kotiin. Täytyy pysähtyä välillä ja miettiä helpompia reittejä. Haluan kuitenkin pysyä liikkeessä, koska tiedän sen tekevän hyvää. Vasemmassa jalassa on laskimotukoksen oireet. Täytyy hankkiutua päivystykseen. En jaksaisi millään. Tätä en enää olisi tarvinnut.
Jätän takaisinsoittopyynnön terveysasemalle klo 8.00. Takaisin minulle soitetaan puolenpäivän jälkeen. Minulla ei ole aavistustakaan, millainen härdelli koronaviruksen vuoksi terveysasemalla mahtaa olla. Vai, onko sitä? Lisäksi mietityttää lähteä tartuttamaan itseään. Mutta pakko on mennä. Saan ajan omalle terveysasemalle puolen tunnin päästä soitosta. Onkohan siellä haalarimiehet vastassa maskit kasvoilla, letkut tanassa valmiina antamaan potilasparalle kokovartalodesinfektion? Ei sinnepäinkään. Terveysasema on lähes autio. Lukuunottamatta varovasti vastaanottokopin uumenista kurkistelevaa sairaanhoitajaa. Ehkä hänkin on hieman ihmeissään nähtyään toisen elollisen. Etsin käsidesiä. Kukaan ei kehoita minua sitä käyttämään. Putelin löydettyäni ruiskautan ainetta käsiini reilun annoksen ja hieron pöpöt pois. Katselen ympärilleni. Olen ainut vastaanotolle odottava potilas. Missä ovat hätääntyneet koronakammoiset? Pelkoaan itkevät lapset, nyyhkivät äidit, vakavat ja kalmankalpeat isät? Heikkouttaan voihkivat vanhukset? Heitä ei näy. Terveysaseman lattiat kiiltävät. Yhden yhtä kengän jälkeä ei näy. Todistanko ihmeparantumisten riemuvoittoa? Onko korona parantanut ihmiset? Istun odottamaan. Pian potilas Mannista huudetaan.
Lääkäri on ystävällinen ja selvästi paneutunut asiaani. Sanaakaan koronasta ei vaihdeta. Ja mitäpä sitä suotta. Asiani on ihan muu. Lääkäri tuntuu tietävän ainakin suurinpiirtein,missä mennään. Potilaiden puutteessa hän on ehtinyt lukea paperini. Ihanaa. Säästyn paljolta selittelyltä. Varoitan ja pahoittelen etukäteen, että jalkani näyttävät kamalilta. Lääkäri tutkii ja mittailee, painelee. Hän poistuu hakemaan ultraäänilaitetta, jolla tutkitaan, onko jalassa tukosta vai. Istun tutkimuspöydän reunalla odottelemassa pienen tovin. Mistähän asti lääkäri lähti laitetta metsästämään? Viimein tohtori palaa huoneeseen työntäen kojetta, joka hädin tuskin sopii ovesta sisään. Lääkäriäkin naurattaa laitteen aataminaikaisuus. Toivottavasti teho on kokoon verrannollinen. Monitorin kuva on rakeinen. Lääkärin tuntuu ottavan siitä selkoa. Minä en siitä ymmärrä juuri tuon taivaallista. Myöntelen vain lääkärin kommenteille ja yritän katsoa kuvaa kuin jotain siitä ymmärtäisin. Lopputulema; ei tukosta, ei Bakerin kystaa. Helpotus ja huokaus. Tosin lääkäri lisää, että takeitahan ei ole, ettei huomenna olisi toisin. Ei niin, ei tässä muuttuvassa maailmassa voi varman päälle pelata. Huomenna kaikki voi olla toisin.
Vaivani on lihasperäistä. Cushing on tiukentanut otettaan. Se kiusaa ja heikentää lihaksiani. Saan luvan lisätä kipulääkettä kolminkertaiseksi, käyttää toista verenvuotoriskiä lisäävää kipulääkettä "silloin tällöin". Lisäksi verenpaineeni on jo lisätystä lääkityksestä huolimatta edelleen liian korkea. Siispä uutta lääkettä lisäksi. Jumppaa ja venyttelyä ja lenkkeilyn sitkeää jatkamista. Tabua huuleen ja liikkumaan. Tulee mieleen reivibileet. Suostuisikohan mies viikonloppuna työreissulta palattuaan tanssimaan viime kesän malliin? Nythän siihen on melkein lääkärin määräys. Näine aatoksine poistun terveysasemalta. Ulko-ovella vastaani tulee mieshenkilö. Tervehdimme toisiamme ja kuin yhteisestä sopimuksesta ohitamme toisemme sopivan matkan päästä. Jämäkkä katsekontakti ohikiitävän hetken. Tovin koen yhteenkuuluvuudentunnetta tämän ventovieraan kanssa. Yhdessä koronaa vastaan. Olemme samassa veneessä - ainoat näkyvät asiakkaat terveysasemalla talven viimeisenä päivänä.
Kevään ensimmäinen päivä heräsi aurinkoisena ja kauniina. Lähdin hyvin lääkittynä lenkille karvaisten kaveljeerieni kera. Päätin uskaltautua hieman aiottua pidemmälle lenkille. Ajatuksella; ei matka tapa vaan vauhti. Luonnollisia pysähtymisiä tulisi pitkin matkaa, kun silmiä pitää alituiseen olla pyyhkimässä. Ja kiirehän minulla ei ole minnekään. Olin saanut kotikoululaiset ohjeistettua tehtävien tekoon. Heille kyllä tekemistä piisaisi. Eli voisin kaikessa rauhassa vaeltaa metsän suojissa aurinkoisesta säästä nauttien. Melkoista könttyröintiähän etenemiseni vaihtelevassa maastossa oli, mutta eipä tuo haitannut, ei ollut kukaan näkemässä. Jalkoihin koski, mutta pienistä ei pidetä. Tärkeintä on liike. Ystäväni juoksentelevat vapaina, välillä tuttuun tapaansa nahistellen. Täällä ei ole juurikaan vaaraa, että joku tulisi vastaan. Loppulenkistä Lysti Liimatainen- Manninen- tuo murrosiän syövereihin syöksynyt pirulainen saa vainun rusakosta. Ei auta mamman huuto, ei pillitys. Tuo sulavaliikkeinen otus syöksyy rusakon perään ja talon pihaan. Ei aikaakaan, kun talon ovelle ilmestyy miehen hahmo. " Voi ei", ehdin ajatella. Armeijan mies huutaa armeijaäänellään: "Täällä koira juoksee irti, tämä on poliisi asia, jos koira ei heti häviä". Pillitän ja kutsun karkulaista. Ei tulosta. Murkku juoksee villinä pitkin pihaa. Mies on todella vihainen. Huutaa. Minäkin huudan : " Kiitos ystavällisestä naapurin kohtaamisesta. Olen karanteenissa, yritän tulla sinne". Huomaan yrittäväni kerätä säälipisteitä, saada toisen ymmärrystä virheelleni. Olen häpeissäni. Sydän hakkaa. Hengästyttää. Huomaan pelkääväni miestä ja hänen reaktiotaan. Mies on laittanut kengät jalkaansa ja tulee ulos. Hän on ottanut Lystin kiinni ennen kuin ehdin paikalle. Kun saan murkun kytkettyä mies on jo leppynyt. Hän toteaa koiran olevan pentu. Hyvittelee koiraa. Hymyileekin. Nyt on jo eri ääni kellossa. Kaapokin saa rapsutuksia. Mies alkaa kertomaan omasta taustastaan ja koiran koulutuskokemuksistaan. Antaa neuvoja. Annan hänen neuvoa, myöntelen, kyselen. Mies selvästi katuu ensireaktiotaan. Kehuu Lystiä. Saan hyviä neuvoja. Mies puhuu paljon ja on ihan ystävällinen. Minulla on silti epämukava olo. Nolottaa. Hävettää. Olen väsynyt. En jaksaisi. Erkanemme sovussa. Lähden koirien kanssa kotiinpäin. Kun pääsen jonkin matkaa eteenpäin, tulee itku. Itken, vollotan ääneen. Itsesääli- itkua, hävetys-itkua, väsymys-itkua. Henkeä ahdistaa. Tienvieressä on miehiä metsänraivuutöissä. Koneet eivät laula, joten he voivat kuulla nyyhkeeni. Onneksi minulla on aurinkolasit päässäni. He eivät voi nähdä silmiäni. En tervehdi. Jatkan matkaani vollottaen ja hartiat vavahdellen. Koirat ovat ihmeissään. Luovat kummastuneita katseita mammaan. Kompuroin eteenpäin.
Pääsen kodin suojiin. Riisun ulkovaatteet. Pyyhin silmät ja kasvot. Koululaiset ovat työntouhussa. Toiselle pitää avata nettiyhteys. Teen sen. Ruokin koirat. Nikottelen ja nyyhkin. Raahaudun yläkertaan. Hautaudun peitteisiin. Itken. Niistän. Pyyhin kyyneleitä. Itken. Niistän. Pyyhin kyyneleitä. Kieriskelen tässä ympyrässä ja itsesäälissä. Haluaisin kuolla. Mietin omia hautajaisiani. Mietin sitä, olenko elänyt niin, että arkkuani on kantamassa kuusi henkilöä. Niin pitäisi kuulemma elää. En mielestäni ole. Itkuni ja itsesäälini saa uutta pontta. Koen, etten ole kenenkään prioriteeteissä. Minut on hylätty. Kukaan ei välitä, koska olen niin huono, arvoton ja paha. Ei tarvitsekaan. Kaikkien olisi parempi ilman minua. Miten voikin maailmassa olla niin epäonnistunut ihminen kuin minä? Itken, itken, itken. Laitan katkeria viestiä lähimmille. Kuolevalla on varaa vinoilla. Ja sanoa suoraan. Päässä viiraa. Cushing. Pohjanoteeraus.
Lopulta laitan itselleni aikarajan. Laitan kellon soimaan, milloin vollotuksen on loputtava. Minulla on suunnitelma. On oltava tietyssä paikassa tiettyyn aikaan. Olen luvannut. Minulla on velvollisuuksia. Minulla on kaikesta huolimatta elämä. Vaikka on olen ihan paska ihminen, velvollisuudet on hoidettava. Järjen ääni voittaa. Vielä vähän aikaa kierin itsesäälissä. Sitten kello soi. On noustava. Raahaudun vessan peilin eteen tarkastaakseni vauriot. Meikit ovat levinneet, silmäluomet turvonneet, kasvot punoittavat. Paikkausta. Laskeudun alakertaan. Lounasta lasten kanssa. Läksyjen tarkastus. Valmistautuminen kauppa- ja apteekkkireissuun. Onneksi on pakko toimia. En ehdi jäädä piehtaroimaan itsesääliin. On kiva viikonloppu tiedossa. Kaikesta huolimatta. Olen tehnyt suunnitelmia lasten kanssa. Niitä ei ole vara pettää.En halua. Enkä voi. Tunnen itseni edelleen kovin huonoksi ja epäonnistuneeksi. Miten tästä noustaan? Cushingin paska saa mieleni sekaisin. Olen herkillä. Miten pitkään jaksan näitä mielen heittelyitä? Lääkäri sanoi Cushingin olevan "pollatauti". Kertoi potilas Manniselle Cushingin kohdalla raportoidun jopa psykoosioireilusta. Sehän se tästä vielä puuttuisi, että sairas Manninen alkaisi oikeasti hulluttelamaan. Vaikka toisaalta. Olisikohan siinä mahdollisuus jouduttaa hoitoon pääsyä? Kovaa peliä terveydenhuolloin kiemuroissa a´la sairas Manninen.
Lähden lasten kanssa matkaan. On käyntiä monessa paikassa. Käsien pesua riittää. Käsidesipulloa kiertää seurueessaamme. Hei, hei, otetaas pienet taas. Mieleni normalisoituu pikkuhiljaa. Vähitellen pääsen viikonlopputunnelmaan. Ihmttelen, miten paljon ihmisiä on liikeellä. Luulin katuja autioiksi, kauppoja tyhjiksi. Luuloni on väärä. Saamme viikonlopun ostokset tehtyä. Herkkua on siinä monenlaista. Kelpaa köllötellä kotona, suojassa koronalta, notkuvan pöydän ääressä. Suunnitelmissa on leffailtaa, seuraleikkejä, leipomista ja lenkkeilyä. Olen kiitollinen tästä. Suremaan ei ehdi. Tästä on suunta ylöspäin. On kuitenkin otettava takaisin joitakin sanoja. Pyydettävä anteeksi. Laitettava jotain myös Cushingin piikkiin. Sehän tässä se suurin syyllinen on. Onneksi minulla on rikoskumppani vastuuta jakamassa.
Kommentit
Lähetä kommentti
Kaikki kommentit, palauteet, terveiset ym. ovat tervetulleita. Ole hyvä, anna kynäsi laulaa!