Kenelle kellot soivat?

Uhmasin luontoani ja kampesin itseni ulkomaailmaan sen kummemmin koristautumatta. Pierukalsongit sentään jätin kotiin ja muutoinkin pukeuduin säällisesti. En kuitenkaan vaivaantunut paikkailemaan lohjenneita kynsilakkoja enkä peittelemään leukaani parranajossa tullutta välämää. En edes suihkauttanut ylleni Issey Miyaken sulotuoksua niin kuin yleensä lähtiessäni ihmisten ilmoille. Pitkästä aikaa uskaltauduin liikkeelle lähes au naturel. Kyllä potilas saa näyttää potilaalta, sairas sairaalta. Melkoisen vapauttavaa, mietin. Terveydenhuollon palveluissa asioidessa olen potilaan statuksella, muualla vain sairas. Tällä reissulla on monta asiaa hoidettavana - tänään olen molemmissa rooleissa. Sama rooliasu ja habitus saa kelvata. Katsokaa ja ihmetelkää.

Osuutensa tähän yllättävään vapautuneisuuteen lienee myös edellisellä blogikirjoituksellani. Siinä käsittelin ulkokuoriasiaa ja sitä, että mielelläni esiinnyn ihmisten ilmoilla laittautuneena ja minulle on tärkeää näyttää muulta kuin riihen seinästä revityltä. Ilokseni saan jälleen kerran huomata, että kirjoittamisesta on minulle hyötyä. Toivottavasti myös jollekin toiselle. Aiheeseen liittyen tietysti tarkkailen vastaantulijoita ja muita lähistölläni pyöriviä sillä silmällä. Totean liikkeellä olevan monenlaista sukankuluttajaa. Osa on kovastikin huoliteltuja ja selvästi panostaneet ulkoiseen olemukseensa. Toista ääripäätä edustavat melkomoiset turvakot. Lienee peili mennyt rikki ja kampa hukkaan joskus viime vuosisadalla. Kaikki emme arvosta samoja asioita. Eikä tarvitsekaan. Suotavaa tietysti olisi, ettei altistaisi kanssaihmisiä suuremmille hajuhaitoille.

Kohtaan myös "taviksia", jotka ovat siististi ja asiallisesti pukeutuneita, sen kummemmin itsestään numeroa tekemättä. Luulen sulautuvani tähän kirjavaan joukkoon ihan kunnialla. Mieleeni häivähtää kuitenkin epäilys. Olenkohan viettänyt liian paljon aikaa eristyksissä, poissa ihmisten joukosta, kun tällaisia asioita joudun arssiloimaan? Olenko ollut liikaa median vaikutuspiirissä ja katsellut liikaa kauniita ihmisiä? Kaikki kauneus on vain harhakuvaa ja vääristymää? Näin varmaan. Huomaan miettiväni, miten tämä vaikuttaa lapseen tai nuoreen, joka kipuilee oman kehityksensä kanssa? Paineita näyttää tietynlaiselta tulee monesta suunnasta. Siinä saa olla pää kylmänä sekä lapsi että vanhemmat. Hyvällä itsetunnolla on vahva tilaus. Median luomalla kuvalla ei ole mitään tekemistä todellisuuden kanssa. Ymmärrän sen aikuisena ihmisenä, mutta kehittyvä nuori tai heikolla itsetunnolla varustettu aikuinenkin on melkomoisessa ristipaineessa. En ihmettele, että niin moni voi pahoin ja ihmisillä on momenmoista ongelmaa syömishäiriöistä lähtien.

Huomaan tulevani hyvälle tuulelle nähdessäni eri näköisiä, eri kokoisia, eri tyylisiä ihmisiä. Se on rikkaus. Totean, että kaikki eivät sovikaan muottiin, johon meitä kovasti yritetään painaa. Tai ehkä se on vain minun kuvitelmaani. Joka tapauksessa katson ihmisiä ympärilläni hyvin lempeällä silmällä. Ihanaa nähdä "tavallisia ihmisiä" isoine mahoineen, pyylevine peppuineen, luiska hartioineen, lommoposkineen, timmeine kroppineen, kurttuisine kasvoineen, tuikkivine silmineen, hohtavine ihoineen, huolen juonteineen, hymyineen, raikuvine nauruineen, siisteissä ja ei niin siisteissä tamineissa. Kaikkein iloisimmaksi huomaan tulevani, kun näen hyvin persoonallisen, sinut itsensä ja ulkomuotonsa kanssa olevan ihmisen. Tämän kaikkihan on toki minun tulkintaani. Mutta tiedät, mitä tarkoitan. Ja loppupeleissä, mitä väliä on sillä miltä näyttää? Pääasia, että itsellä on mukava olla- eikä aiheuta liiemmälti pahennusta.

Tänään on jännittävä päivä. Lähetteeni on HUS:ssa, ison raadin käsittelyssä. Koolla on tohtoria vaikka miltä alalta. Kohtaloni on heidän käsissään. Mitä he suuressa viisaudessaan päättävät? Leikataanko Pera Palleroinen heti? Vai tarvitaanko vielä yksi tutkimus, jossa varmistetaan, onko Pera yksin vastuussa tilastani? Siinä katetri ujutetaan reisivaltimoa pitkin aivolisäkkeen "haaroihin" ja kurkataan, onko sielläkin jotain, mikä saa lisäkilpirauhaset pumppaamaan elimistöni täyteen kortisolia. Joka tapauksessa edessä on Töölön keikka. Alunperin minun piti odottaa huomiseen. En malta odottaa, vaan valitsen vapisevin sormin Meilahden sairaalan numeron. Saan kuulla, että raati on paraikaa kokoontumassa eikä tietoa tulevaisuudestani ole vielä saatavilla. Sanon palaavani huomenna asiaan. Linjan toisessa päässä sihteeri ehdottaa mieluummin loppuviikkoa. Mutta minulla ei ole aikaa odottaa. Loppuviikosta minun pitäisi istua Espanjan koneessa muun perheen kanssa. Olen saanut lääkäriltä luvan matkustaa. Tosin ennen ja jälkeen lennon minun on tuikattava itseeni veritulppia estävä piikki ja yritettävä liikkua lennon aikana. Sanon siis palaavani asiaan huomenna. En saa vastaväitteitä. Katsotaan vastaavatko huomenna puheluuni.

Yöllä näen painajaista. Saan ajan neurologin vastaanotolle 26.6.2020. Olen myös painajaismaisessa hoitoneuvottelussa, jossa olen ärhäkkäällä päällä ja suututan lääkärin. Hän kieltäytyy hoitamasta minua. Herään hikisenä ja epätoivoisena. Onneksi tämä on vain unta. Huono mieli seuraa minua koko aamun. On hankala olo. Lisäksi koira on järjestänyt yön aikana ylimääräistä tointa ja huolta. Oksennellut ja ripuloinut kaikki alakerran matot ja petinsä. Raukka ilmeisesti reagoi nukutusaineeseen, jota sai lonkka- ja kyynärkuvauksen vuoksi. Tai sitten ihan myötätunnosta mammaa kohtaa päätti lykätä haisevat vastalauseensa ympäri taloa. Mene ja tiedä, tutkimattomat ovat elukan tiet. Pääasia on pitää mamma liikeessä ja viriilinä.

Korona on alkanut vaivata mieltäni. Nyt ei passaisi sairastua. Korona ja kortisoli- my enemies. Kilpajuoksua. Kumpi ehtii iskeä veitsensä minuun ensin - korona vai HUS? Kortisolilta otan iskuja vastaan koko ajan. Olen turtunut jo niihin. Tai ainakin tottunut taistelemaan niitä vastaan. Mietin tulevaa mahdollista matkaa. Korona väijyy lentokentällä. Aseita sitä vastaan ei juuri ole. Ahkera käsienpesu ja desinfioiminen, hihaan yskiminen, tungoksen välttäminen. Ei vakuuta. Sairastun jos sairastun. Kuolen jos kuolen.

Soitan taas HUS:n Meilahden yksikköön, endokrinologian poliklinikalle. "Meillä on juuri nyt ruuhkaa, halutessasi voit jättää soittopyynnön." Jätän soittopyynnön ja jään odottamaan soittoa. Puolentoista tunnin päästä sihteeri soittaa. Hän löytää tiedon, että lähetteeni on käsitelty, muttei näe työryhmän päätöstä. Hän lupaa, että sairaanhoitaja soittaa minulle tiedon pian. Odota, odota, malta, malta. Vihdoin puhelin soi. "Ei meillä asiat etene näin nopeasti, volyymit ovat niin suuret, soita perjantaina uudestaan." Kun kerron, että minun pitäisi päästä lentämään jo loppuviikosta, mikäli toimenpide ei ole seuraavaan kahteen viikkoon, saan ohjeen soittaa jo torstaina. Sairaanhoitaja kertoo auliisti, että päätöksen ja työryhmän tekstin pitäisi näkyä myös kantapalvelussa. Pitäisi. Tämäkään ei vakuuta. Odotus ja epätietoisuus jatkuu. Kyllä kortisolin kyllästämää koetellaan.