Nice asiaa

Sairaus muuttaa kehonkuvaa. Minun on ajoittain vaikea hyväksyä sairauden muokkaamaa vartaloani. Haluan kirjoittaa tästä aiheesta, vaikka se on vaikeaa. On haastavaa avautua asiasta, joka koskettaa, aiheuttaa ahdistusta, hankaloittaa suhtautumista itseen ja tätä kautta vaikuttaa jaksamiseen ja käyttäyttäytymiseen arkielämässä. Yleensä elämiseen ja olemiseen. Varsin tärkeä aihe siis. Sen tähden naputtelen näppäimiä. Toiveissa siintää se, että tämä auttaisi itseäni ja jota kuta muuta, joka kipuilee samojen asioiden kimpussa. Luulen, että aihe koskettaa monia. Minulle lisähaasteen antaa koulukiusaamiskokemukseni. Olen suuren osan elämästäni kokenut olevani vääränlainen. Jotain liikaa tai liian vähän. Olen parhaani mukaan yrittänyt peitellä kroppaani - olla näkymätön. Nyt olen tilanteessa, jossa sairaus muokkaa vartaloani enkä kykene hallitsemaan sitä. Se ahdistaa, pelottaa ja surettaa.

Olen herkkä vieraiden katseille. Jos joku erehtyy katsomaan minua pidempään esim. marketin käytävillä, nykyään ensimmäinen ajatukseni on, että tämä tuijottaja ajattalee minun olevan ruma, jotenkin oudon näköinen. Sairas? Oikeastaan se olisi helpotus, jos minun ajateltaisiin näyttävän sairauden takia siltä, miltä näytän. Hankalampi asia minulle on se, että ajattelen ihmisten olettavan, että olen huonoilla elämäntavoillani saanut itseni jamaan, missä nyt olen. Maistuuko rouvalle kenties hapan turhan tiuhaan? Eikö liikunta kiinnosta samaan tahtiin kuin herkut? Onneksi nämä ajatukset eivät joka hetki jyllää päässäni vaan pystyn ihmisten kanssa ollessani keskittymään aivan muihin asioihin. Kykenen välillä jopa pitämään peilinäkymästä. Sillä on myös suuri merkitys, että mies muistaa kehua ja mainita kauniiksi. Kunpa jaksaisi aina uskoa toisen sanaan.

Kuten sanottu ulkonäkö ei ole merkityksetön asia. On tärkeää, että pitää itsestään ja ulkomuodostaan. On sinut habituksensa kanssa. Toki tämä olotila vaihtelee. Aina en viihdy nahkoissani. Nykyään yhä harvemmin. Se on surullista ja raskasta. Se aiheuttaa alemmuudentunnetta, häpeää ja saa välttämään sosiaalisia kontakteja. On vaikea lähteä ihmisten ilmoille, olla kontaktissa, kun mielessä pyörii oma ulkonäkö. Mitä vastapuoli ajattelee minusta? Tuumiiko se, että onpas pöhöttynyt rouva? Mietin, miksi minulle on tärkeä näyttää hyvälle? Eikö se ole ihan toisarvoinen asia? Mietin pitkään nostanko esiin naisnäkökulman. Onko sillä merkitystä? Uskaltaako nykyään jaotella ihmisiä naisiin, miehiin, muun sukupuolisiin jne.? Lokeroimista? Vanhanaikaista? Moukkamaista? Lähtökohtaisesti koen olevani nainen. Ja olen sitä mieltä, että ulkonäköasiat koskettavat naisia enemmän kuin miehiä. Toki tämä on yksilöllistä. Koen kuitenkin, että naiset kokevat painetta näyttää hyvältä. Naisen odotetaan olevan kaunis, silmälle soma. Joka tuutista tulee kauneusvinkkiä, treeniohjetta ruokavalio- ohjetta. Päämääränä näyttää maksimaalisen hyvältä- terveysajatuksen kustannuksella. Onneksi on toisenlaistakin näkökulmaa. Voihan motivaationa esimerkiksi normaalipainon tavoitteluun toimia parempi ulkonäkö ja terveysvaikutus tulee ikäänkuin kylkiäisenä. Itse en koe ulkopuolista painetta näyttää hyvältä. Aivan itse olen kehittänyt vaatimuksen itselleni olla nätti. Onneksi elämänkokemuksen myötä on tullut viisaus, ettei tarvitse haaveilla näyttävänsä kansikuvatytöltä, koska kukaan ei oikeasti näytä siltä- ei edes kansikuvatyttö itse. Minulle on tärkeä olla tyytyväinen pelikuvaani. Kokea varmuutta lähteä ihmisten pariin. Ja toki olisi kiva, jos näyttäisi toistenkin silmiin miellyttävältä. Tärkein on kuitenkin oma kokemus itsestä.

Minun kohdallani ulkonäkömuutokset, joita en voi hallita tai niihin itse juurikaan vaikuttaa ovat painonnousu, turvotus kasvoissa, nilkoissa, vatsassa, oikeastaan koko kehossa, hiusten lähteminen, ihon ohneminen, kuivuminen ja punakkuus. Mustelmia syntyy herkästi, lähes itsestään ja kaiken kruunaavat vielä lanteita koristavat striiat. Kynnet lohkeilevat ja liuskottuvat. Terveellisestä ruokavaliosta, liikunnasta,riittävästä unesta, rasvauksesta, vitamiinien ja lisäravinteiden syömisestä ei juurikaan ole hyötyä. Kortisoli on laittanut elimistöni sekaisin, mikään ei imeydy. Paitsi läski. Se tuntuu kasaantuvat ja jähmettyvän vartalolleni. Ei ole ihme, jos en viihdy joko hetki kehossani. Maha turpoaa niin, ettei takki mahdu kiinni. Olisi toivottavaa, että muissakin vaatteissa kuin venyvissä ja paukkuvissa kalsareissa olisi mukava olla. Pallo keskivartalossani on kipeä. On epämukava olo. Ennen niin paksut ja kiiltävät hiukseni ovat varjo entisestään. Naama on turpea, samoin silmäluomet. Näytän koko ajan itkettyneeltä, kun silmät vuotavat. Ei ole useinkaan kovin kaunis olo. Palaudunko hoidon jälkeen? Ajatus siitä, että jään tämmöiseksi enkä jatkossakaan pysty hallitsemaan muutoksia, ahdistaa. Haluan paremman olon ja näön. Haluan, että minulla olisi hyvä olla itseni kanssa eikä minun tarvitsisi ajatella niin paljon sitä, miltä näytän.

Olen yrittänyt tarjota itselleni armollista ajatusta, että sairauden mahdollisesti jättämät jäljet vartalooni ovat muisto siitä, mitä ole kokenut. Ne ovat muistuttamassa tästä raskaasta, mutta opettavaisesta ajasta. Teen töitä, että hyväksyisin tämän. Voisin olla välittämättä mahdollisista katseista uimahallissa. Kulkea pystypäin kovia kokeneessa vartalossani. Toivoisin voivani iloita kropastani, joka pystyy liikkumaan ja toimimaan. Tällä hetkellä se ei ole terässä. Se on vajaa, kipeä ja raihnainen. Se on pettänyt minut. Se pelottaa. Aikaisemmin olen voinut luottaa kroppaani. Se on ollut terve. Se on kantanut kaksi raskautta moitteetomasti. Se on kyennyt kuljettamaan minua paikasta toiseen. Olen pystynyt hallitsemaan sitä. Oppinut lukemaan ja ymmärtämään. Nyt kaikki on toisin. En hallitse. En ymmärrä. Olen rikkinäinen ja jaksamaton. Epätietoisuus tulevasta, hoidon jälkeisestä ajasta mietityttää. Pystyykö kroppani lunastamaan luottamukseni takaisin? Tuleeko yhteiseloomme sopu? Toivon niin.

Uskaltauduin viikonloppuna baariin. Tiskillä kuulin olevani haaska ja vieläpä haaskannäköinen. Toivon sanojan olevan savolainen. Sudeettina ymmärsin. Tuli hyvä mieli.