Päivänsäde ja menninkäinen

Olen nukkunut hyvin. Tällä kertaa kirjoittamani asiat eivät ole pyörineet öisin mielessäni ja sekoittuneet sekaviksi uniksi. Nyt ei ole tarvinnut tarttua kynään ja paperiin aamuyön tunteina ja kirjoittaa ylös päässä seikkailevia mietteitä peläten, että ne aamulla olisivat haihtuneet tuhkana tuuleen. Jotain on siis tapahtunut pään sisällä. Olenko valaistunut? Rauhoittunut? Saanut jostain kiinni? Luulen, että tähän kaikkeen on vaikuttanut se, että olen saanut tuotua julki mietteitäni ja kipeimpiä tuntojani ja pystynyt prosessoimaan niitä. Hienoa, Päivi Elina. Toivotan onnea valitsemallasi tiellä.

Minulla on kahtiajakoinen suhde valoon. Toisaalta nautin päivän pidentymisestä, valosta ja auringosta. Valo keventää oloa ja antaa lupauksen tulevasta, paremmasta ajasta. Toisaalta koen ahdistusta siitä, että joudun astumaan valoon, olemaan nähtävillä. Mieluiten vaeltaisin koirien kanssa metsässä, pimeyden luomassa turvassa, otsalampun valaistessa reittiäni. Tällöin minulla on riittävästi valoa kulkemiseen, mutta olen suojassa katseilta, piilossa pipon ja monen hupun alla. Pimeys mahdollistaa vastaantulijoiden varhaisen havaitsemisen. Se lisää minulle valmistautumisaikaa haastellisiin face to face-kohtaamisiin. Asioilla on puolensa. Molempia tarvitaan - sekä pimeyttä että valoa. Ei ole toista ilman toista. Ei voi iloita toisesta ilman toista.

Mietin, mikä ihmisten kohtaamisessa minua tällä hetkellä eniten pelottaa. Ehkä se, että luulen ihmisten odottavan minulta tilani selittelemistä, sairaudesta kertomista, välitilinpäätöstä. En halua, että kenelläkään on vuokseni epämukava olo. Luulen, että aiheutan sellaisen ihmiselle, joka joutuu kanssani kasvokkain. Itselleni myös. Näitä tilanteita haluan välttää. Kun kumpikin kiemurtelee henkisesti tuskissaan ja jokin pään sisällä huutaa "Päästä mut pois, pakene!". Kuka se oikeastaan on, joka odottaa minun sanovan jotain? Minä itse? Enkö voi vain tervehtiä ja jatkaa matkaa? Aina ei jaksa olla sosiaalinen. Eikä tarvitsekaan, sanoo lempeä minä. Pelkään arvioivia katseita. Näkyykö se päälle päin? Luuleeko kanssaihminen, että itken, kun silmät vuotavat ja joudun pyyhkimään niitä koko ajan? Katsooko se arvioivasti kroppaani? Näkyvätkö sairauden tuomat lisäkilot? Vatsan seudulla ainakin. Ne harmittavat. Ajatukset risteilevät päässäni. Kuinka pinnallista. Eikö tärkeintä ole terveyhtyä ja päästä olemaan täysipainoisesti Päivi Aina Liima Manninen?

Suurimmaksi osaksi en koe ongelmaa liikkuessani ihmisten ilmoilla. Olen sosiaalinen, puhelias ja nauravainen oma itseni. Vietän paljon aikaani yksin ja myös oikeat, lihaa ja verta olevat kohtaamiset ovat minulle tärkeitä "virtuaaliyhteyksien" ohella. Olen huomannut niiden voimaannuttavan minua. Kiitokset jokaiselle, joka on uskaltanut tulla vastaan. Ja anteeksi pyydän niiltä, joita en itse ole uskaltanut tai jaksanut kohdata. En tiedä, onko se ollut teille helpotus vai loukkaus. Se on hetkestä kiinni. Nyt olen siinä onnellisessa asemassa, että voin valita. Pakenenko vai taistelenko?

Tämä blogi on minulle myös purnaamiskanava, väylä ilmaista myös negatiivisiä tunteita ja asioita. Ja aion käyttää tätä itse itselleni myöntämääni oikeutta. Kuten aikaisemmin olen kirjoittanut, olen hyvin kiitollinen ihmisten palautteesta, kannustuksesta ja myötäelämisestä, jota olen saanut osakseni myös blogin myötä. Koen, että olen lähentynyt "avautumiseni" jälkeen monen ihmisen kanssa ja saanut myös uusia yhteyksiä aikaan. Kaikki tämä on minulle, yksin pärjäämään tottuneelle, hyvin merkityksellistä ja tärkeää, parantava kokemus. Toisaalta olen jäänyt kaipaamaan joidenkin ihmisten yhteydenottoa tai edes pientä kontaktia, kuulumisten kyselyä. Tässä olisi oiva mahdollisuus tutustua ja luoda yhteys. Olen jäänyt miettimään, surrut, ihmetellyt, missä vika, kun "uudet sukulaiseni" eivät tunnu olevan kiinnostuneita tilanteestani. Siltä minusta on tuntunut, kun mitään kontaktia ei ole syntynyt. Väyliä ja mahdollisuuksia kyllä olisi ollut. Mietin, miten itse toimisin vastaanvanlaisessa tilanteessa. Uskon, että kysyisin vointia, ilmaisisin tavalla tai toisella myötätuntoni sairastuneelle. Jossittelu on turhaa. Ihmiset toimivat omista lähtökohdistaan. On jokaisen oma valinta, miten toimii. Tiedän. Ja se on hyväksyttävä. Ehkä vain mahdollisesti menetetty tilaisuus "luoda välejä", tutustua paremmin, harmittaa ja surettaa. Joissakin suvuissa ollaan "sisäänpäinlämpiävämpiä" kuin toisissa. Se on näkynyt monessa asiassa. Ei ole ollut kovin tervetullut olo, päin vastoin ; ulkopuolinen olet ja sellaisena pysyt. Minä aikuisena kyllä tämän kestän, lapsille sitä toki on hankalampi selittää. Itse koen yrittäneeni tutustua ja luoda tilaisuuksia tutustua. Toisen huomioiminen ja välittämisen ilmaiseminen ei paljoa vaadi. Vain jokunen sana ja lämmin, ystävällinen suhtautuminen riitävät tähän. Mutta ei minunkaan pääni kestä loputtomasti seinään hakkaamista eikä luonto toistuvasti torjutuksi tulemista. Ja, kun tässä nyt avoimiksi ja rehellisiksi ollaan heittäydytty, niin jatketaan samalla linjalla. Olen loukkaantunut siitä, ettei välitetä, edes pienen, pienen kysymyksen verran. Ehkä olen ansainnut tämän? Ilmeisesti. Toki toivon, että kaikki on vielä avoinna eikä mitään ole menetetty. Jokaisella meillä on mahdollisuus kehittyä ja kasvaa. Armollista. Mutta halun siihen on lähdettävä itsestä. Sitä ei voi pakottaa. Hei, otan takaisin. Sainhan minä viestin, jossa luki "Voimia <3". Ehkä se oli myötätunnon ele koko suvulta? Tulkitsen sen kaikella rakkaudella näin. Nyt olen purnannut ja palautteeni antanut. Katsotaan, mitä tämä synnyttää? Myrskyä vesilasissa? Ugh, olen puhunut. Kiitos ja anteeksi.

Fyysinen heikkous, kivut ja kaikenlaiset muut oireet pelottavat, vaikuttavat mielialaan, väsyttävät, laskevat jaksamista ja vaikuttavat minäkuvaan. Tällä hetkellä on se tilanne, että menen koko ajan huonompaan kuntoon. Hoito ei ole vielä alkanut. Odottamista. Oireiden sietämistä. Niiden kanssa selviytymistä päivästä päivään. Nappia huuleen kourallinen aamuisin, että selviytyy ja jaksaa. On tämä elämää, mietin. Toisaalta haluan ajatella tätä elämänvaihetta ainutlaatuisena, pysähtymisen aikana. Nyt on aikaa ja onneksi jonkin verran vielä jaksamistakin. Saan olla kotona. Laittamassa lapsia kouluun, ottamassa heitä iltapäivällä vastaan. Ei ole kiire. Voin olla kotiäiti ja kirjoittaa, olla koirien kanssa. Jos jaksan, voin kierrellä kirppiksiä, käydä kahvilassa keskellä päivää. Ilo on otettava irti sieltä, mistä sen saa. Toivon, ettei lapsille- eikä aikuisillekaan jää huonoja muistoja "ajasta, jona äiti sairasti". Siksi olen yrittänyt elää mahdollisimman normaalisti, arjen iloja ja pientä luksustakaan unohtamatta. Yrittänyt jaksaa ja luottaa siihen, että pienellä pinnistelylä silloin tällöin voin saavuttaa jaksamista ja iloa ja sitä myöten säilyttää terveyttä. Väitän, että näin on käynyt. Väitän, että mikäli olisin valinnut toisin, mikäli olisin käpertynyt itseeni, jäänyt sängynpohjalle, alkanut sairastaa ihan "toen teolla", olisin paljon huonommassa kunnossa - sekä fyysisesti että henkisesti- kuin nyt olen. Tietysti taustalla kalvaa epätietoisuus siitä, toivunko. Olen sairastanut pitkään ja toipuminen, minkäasteista se tuleekin olemaan, kestää pitkään. En tiedä, onko järkevää laittaa itselleen tavoite toipumisaikataulun suhteen? Mietin, että haluaisin olla entiselläni vuoden päästä toimenpiteestä. Odottelu ajan kuluminen stressaa ja ahdistaa. Milloin pääsen toipumaan? Milloin kykenen töihin? Milloin voin tuntea itseni taas terveeksi? Valosta pimeyteen - ja takaisin. Sitä se on.


...hän miettii, miksi toinen täällä valon lapsi on
ja toinen yötä rakastaa.