Toipilas matkaa

Meilahti ei päästä minua otteestaan niin vain. Ennen ovista ulos astumista minun käytävä vielä endokrinologian poliklinikalla lääkärin juttusilla. Käytävällä minua vastaa tulee osastonsihteeri. Sanon hänelle olevani lähdössä ja, että minun pitäisi käydä vielä keskustelemassa lääkärin kanssa kotihoito-ohjeista ja jatkosuunnitelmista. Sihteeri yrittää neuvoa minulle tien lääkärin luo. Ensin on laskeuduttava hissillä ensimmäiseen kerrokseen ja lähdettävä käytävää oikealle. Jossain kohdassa on viitta, jossa lukee endokrinologian poliklinikka. Muistelen lääkärin sanoneen, että minun tulisi seurata lattiassa olevia “pallukoita”löytääkseni perille. Sihteeri kommentoi, ettei tämä ole niin yksiselitteistä, mutta neuvoo minua kääntymään henkilökunnan puoleen ja pyytämään apua jos oikea paikka ei meinaa löytyä. Kiitän neuvoista ja hyvästelen osastonsihteerin ja poistun osastolta hissiaulaan.  Ei poistumisseremonioita, ei kyyneleitä, ei tunnepitoisia hyvästejä. Pidän sisälläni onnentunteen siitä, että pääsen poistumaan.

Astun hissiin ja ajan sillä ensimmäiseen kerrokseen. En jaksa kannatella laukkuani käsissäni vaan lasken sen matkan ajaksi lattialle. Poistun hissistä ja suuntaan oikealle, kuten minua on ohjeistettu. Kuljen aulan lävitse. Minun on pakko käydä istumaan tuolille ja laskea laukkuni viereiselle istuimelle. Heikottaa. Hiki nousee pintaan. Huilaan hetken ja jatkan taas matkaa. Näen lattiassa erivärisiä palloja. Niitä on neljässä rivissä eli neljää eri väriä. Lähden seuraamaan niitä. Nyt ymmärrän, mitä osastonsihteeri tarkoitti sanoessaan, että pallojen seuraaminen ei ole yksiselitteistä. Minulla ei ole aavistustakaan minkä värisiä palloja minun pitäisi seurata. Lääkäri unohti kertoa olennaisen asian. Missään ei lue endokrinologian poliklinikka. Kaikki opasteet ohjaavat jonnekin muualle. Sitten muistan osastonsihteerin käskeneen edetä käytävää loivasti oikealle. Päätän seurata niitä pallukoita, jotka sitkeästi jatkuvat oikealle. Vihdoin huomaan, että edessäni on vain yksi pallojono. Katsahdan ylöspäin ja huomaan kyltin, jossa lukee endokrinologian poliklinikka. 

Istuudun tuolille ja lasken taakkani lattialle. Pian tuttu erikoistuva lääkäri pyyhältää huoneesta käytävälle ja tervehtii minua. Hän pyytää minua odottamaan hetkisen. Muita asiakkaita ei näy. Maskipäistä henkilökuntaa ravaa poliklinikan käytävää edestakaisin. Aika kuluu. Kuulen hoitajan puhuvan toisen henkilön kanssa jotain Jyväskylästä. Jonkin ajan kuluttua tajuan heidän keskustelevan minun asioistani. Miten laboratoriopyynnöt toimitaan ja kenen toimesta, missä ja miten tulokset käsitellään ja kuka ne kertoo potilaalle. Tunnistan toisen keskustelijan endokrinologiksi, joka on tavannut minua kaikkein useimmin osastolla ollessani. Hän lupaa soittaa Keski-Suomen keskussairaalaan hoitavalle lääkärilleni asioiden järjestämiseksi. Vihdoin erikoistuva lääkäri pyytää minut huoneeseensa. Hän on listannut ylös paperille asiat, jotka hänen kuuluu käydä kanssani lävitse.

 Lääkkeet käsitellään troppi tropilta. Vahvuus, määrä, ottoaika. Muut lääkkeet, paitsi kortisoni, ehkä juuri se tärkein, löytyvät minulta kotoa. Lääkäri lupaa, että saan sairaalasta mukaani kortisonitabletit maanantaihin saakka. Tuolloin minun on mentävä verikokeisiin ja samalla myös apteekkiin hakemaan elintärkeä kortisoni. Vastahan sitä oli kehoissani ylimäärin, nyt joudun syömään sitä purkista, jotta sitä olisi tarpeeksi. Saan ohjeet mennä heti päivystykseen, jos minulle nousee kuume, alan oksentaa, minulle tulee kova janontunne tai virtsaa alkaa erittyä tavallista runsaammin. Tuttua juttua jo osastoajoilta. Saan ohjeet myös kirjallisena. Siitäpä ne on helppo tarkistaa kotioloissa. Saan mukaani SOS- kortin, joka kertoo minun potevan kortisolivajetta ja ensiapuohjeet sekä tiedot jatkohoidosta. Kortti on oltava minulla joka paikassa mukana ja pidettävä helposti löydettävissä, jotta siitä olisi hyötyä esimerkiksi tilanteessa, jossa en pysty itse kertomaan tilastani. Erikoislääkäri tulee huoneeseen ja kertoo soittaneensa hoitavalle lääkärilleni Keski-Suomeen. Minulla on valmiina odottamassa laboratoriopyynnöt, sen kun hoidan vain itseni paikalle. Jyväskylän lääkäri soittaa minulle tuloksista ja antaa lääkitysohjeet HUS:in määräyksen mukaan. Jatkoseuranta tapahtuu sekä Keski-Suomen keskussairaalassa että HUS:ssa. HUS:in lääkäri on minuun seuraavan kerran yhteyksissä lokakuun puolessa välissä ja Meilahteen minun on mentävä MRI-kuvaukseen ja lääkärin vastaanotolle joulukuussa.  Selvät sävelet.

 Keskustelen lääkärin kanssa tuntemuksistani, työstäni ja toipumisestani. Sanon, että minusta tuntuu kuin olisin saanut elämäni takaisin. Lääkäri hymyilee tyytyväisenä. Saavutusta ei sovi kuitenkaan juhlistaa vielä kuohujuomalla. Edelleen uhkana on vesihormonin puute ja oireina runsas virtsaneritys ja kova jano. Alkoholi on tunnettu diureetti eli se voimistaa virtsan eritystä. Tässäkin on pelattava varman päälle ja nostettava malja vasta viikon päästä. Lääkäri lähtee varmistamaan asiaa kokeneemmalta kollegalta. Sieltäkin tulee kielto törpötellä. Se ei ole minulle ongelma. Hyvää kannattaa odottaa. Kilautetaan kippis ja otetaan kulaus vasta, kun sen voi tehdä ilman pelkoa kusetuksesta ja hirmuisesta janosta. 

 Kysyn, onko todennäköistä, että tauti joskus uusisi? Lääkäri pitää sitä hyvin epätodennäköisenä, koska koko kasvain saatiin poistettua. Hän sanoo, että toipuminen kestää pitkään, mutta ennuste on se, että toivun täysin. Hän kirjoittaa sairauslomaa vuoden loppuun. En siis tule olemaan päivääkään töissä vuonna 2020. Työtön tai toimeton en suińkaan ole ollut. Lääkäri toivottaa minulle hyvää kotimatkaa ja toipumista. Näemme sitten joulukuussa. Hän ohjaa minut vielä sairaanhoitajan luo, joka laittaa minulle kaikki sovitut ajat ja ohjeet ajanvarauskorttiin ylös. Saan hoitajalta pussin, jossa on elämän eliksiirit eli kortisonit, jotta pysyn hengissä viikonlopun yli. Hoitaja katsoo pullotavaa laukkuani ja kehoittaa minua olemaan rehkimättä nyt, vaikka olenkin nuori. Muistan kyllä leikkauksen jälkeen saamani ohjeen ponnistelukiellosta. Sanon pystyväni kantamaan laukkuni ulosmenoaulaan, josta kuljettaja tulee noutamaan minut. Käyn vielä vessassa ennen poistumistani poliklinilkalla. Edessäni on kolmen tunnin kotimatka. Lääkäri on ohjeistanut pysähtymään ja jalottelemaan ainakin kerran matkan aikana tukosten ehkäisemiseksi.

 Nyt tiedän, minkä värisiä pallukoita seuraan löytääkseni ulos. Minua on ohjeistettu soittamaan aulan infotiskiltä löytyvällä kela-puhelimella kyyti itselleni. Nosta luurin ja linja yhdistyy kela-kyyti palveluun. Sanon vain henkilöturvatunnukseni, paikan mistä minut tulee noutaa ja mihin viedä ja homma on selvä. Minut luvataan tulla hakemaan viimeistään tunnin kuluttua. Istun aulan tuolille istumaan. Muitakin kyytiä odottavia on paikalla. Mietin, uskaltaisinko käydä hakemassa kahvin. Päätän kuitenkin istua paikoillani ja odottaa, ettei kyyti vain jätä. Joka kerran kun Hiltonin ovet avautuvat ja kuljettajan näköinen henkilö astuu aulaan, tunnelma odottajien keskuudessa virittyy, korvat höristyy; kuuluuko oma nimi, joko noutaja tuli? 

Joudun pettymään monta kertaa. Puolen tunnin ja usean kuskin jälkeen vihdoin kuuluu murteellisella suomella; “ Manninen”. Heilutan kättäni ja hymyilen. Nuori, tummahipiäinen, rotevansorttinen kuljettaja lähestyy minua, tervehtii ja nappaa laukkuni. Totean, että hänelle sattui nyt hieman pidempi kyyti. Kuski myöntelee näin olevan. Arvelen, että hänellä ole hajuakaan  siitä, mihin olemme menossa. Lähden kävelemään hänen perässään kohti ulko-ovea. Kuulen erään kyydin odottajan, myöhäiskeski-iässä olevan naisen huudahtavan peräämme “Älä pane sitä.” Emme kumpikaan reagoi mitenkään, emme edes käännähdä huutajan suuntaan. Ajattelen, että jospa kuulin väärin. Silti minua hävettää huutajan puolesta, vaikka en tiedä kummalle hän sanan osoitti. Jos osoitti.

 Päästyämme ulos Hiltonista, kuljettaja, Mukhtar ohjaa minut istumaan Opel-taksinsa takapenkille. Esitän hänelle osastolta saamani taksitodistuksen ja Kelan myöntämän taksikortin, joka oikeuttaa minut ilmaiseen matkaan. Kaikki kunnossa, kotimatka voi alkaa. 

 Jo ennen autoon istumista teen päätöksen. Aion käyttää tämän matkan hyödykseni. En aio olla hiljaa, vaikka väsyttäisi enkä jakasaisi olla sosiaalinen. Aion olla aktiivinen keskustelija ja kiinnostunut lähimmäinen. Mukhtar kysyy kohteliaasti, sopiiko minulle, että käymme tankkaamassa. Polttoaine ei riittäisi Kivennavalle asti. Totta kai sopii, haluanhan toki päästä kotiin. Pysähdymme läheiselle huoltoasemalle. Mukhtar kehoittaa minua hakemaan kahvia tai muuta juomaa ja matkaevästä samalla, kun hän tankkaa. Tartun oitis tilaisuuteen ja haen itselleni kaipaamani päiväkahvin ja nappaan kassalta pari suklaapatukkaa. Kotiinviemisiä. 

 Google Maps ei löydä osoitettamme. Mukhtar arvelee sen johtuvan hänen huonosta suomen ääntämisestään ja hän pyytää minua sanomaan osoitteeni koneelle. Ei tulosta. Sanon, ettei palvelu tunnista osoitettamme. Mukhtar ottaa käyttöön jonkin muun reittipalvelun ja saa koordinaatit Kivennavalle. Matka saa suunnan. Välillä Mukhtar kysyy, mennäänkö tätä samaa reittiä Hämennlinnaan? Hän kertoo, ettei koskaan ole käynyt näin pohjoisessa. Minulla ei ole aavistustakaan. Sanon Mukhtarille miehen aina ajavan, kun liikumme Helsingin suunnalla enkä siksi osaa neuvoa hänelle tietä. Tulee hieman epävarma olo, onko suunta sittenkään oikea. Huomaan sähköpostissani taksipalvelusta tulleen viestin, jossa on linkki, mistä voi seurata matkan edistymistä. Lähetän linkin kotona odottaville. Siitäpähän seurailevat, missä toipilas viilettää ja milloin on oletettu kotiinsaapumisaika. Jos alkaa näyttää huolestuttavalle, soittakoot poliisit perään.

 

  Muistan lääkärin ohjeen liikutella jalkoja  matkan aikana ja mielellään pitää ainakin yksi jaloittelutauko. En halua kuitenkaan turhia viivytyksiä. Päätän, että  nilkkojen suoristaminen ja koukistaminen ja jalkojen nostelu autossa riittävät ja estävät tukosten syntymisen. Matka etenee leppoisasti rupatellessa. Kyselen Mukhatarilta kaikenlaista, mitä mieleen juolahtaa.  Hän tekee samoin. Saamme tietää toistemme elämästä yhtä jos toista. Mukhtar tuli Suomeen 14-vuotiaana Somaliasta. Hän asui perheensä kanssa Somalian maaseudulla. Ennen Suomeen tuloaan, hän ei ollut koskaan aikaisemmin nähnyt lunta eikä ole oppinut pitämään siitä vieläkään. Mukhtar on käynyt Suomessa armeijan, opiskellut ja ollut vuosien ajan töissä. Kunnon kansalainen siis.

Puhumme autoista ja ajamisesta. Kerron Mukhtarille ajaneeni kolarin hirven kanssa vajaa kolme vuotta sitten. Mukhtar kysyy, tehdäänkö Suomessa hirven nahkasta vaatteita. Vastaan, että hirven lihaa syödään, mutta en ainakaan ole kuullut, että hirvestä tehtäisiin vaatteita. Porosta sen sijaan tehdään vaikka mitä.  Toivon, ettemme kohtaa tällä matkalla kumpiakaan.

Keski-Suomen puolelle päästyämme tienpientareet on miinoitettu nopeusvalvontakameroilla. Mukthar kiroaa joka kerran ohitettuamme kameran. Liian myöhään, ajattelen. Kamera ehtii välähtää useamman kerran. Mukhtar kertoo tuttavastaan, joka on saanut yli 11 000:n euron ylinopeussakon. Tätä Somalian mies äimistele useaan kertaan. Sanon ääneen, että täytyy olla isot tulot tuollaiset sakot saadakseen. Paljonkohan taksikuskille jää päivän palkasta käteen muutaman ylinopeusakon jälkeen, mietin. Ehkä Mukhtarin olisi kannattanut jäädä tänään kotiin.

 Keskustellessani kuljettajani kanssa, ymmärrän, että asiani kuulostavat hänestä varmaan yhtä eksootiselta kuin hänen tarinansa kuulostaa minun korvissani. Yritän kuvitella Mukhatarin kotikontuja mielessäni. Miltä siellä on näyttänyt ja miltä siellä näyttää nyt? Miten äkkiä ihminen tottuu vallitseviin olosuhteisiin. Mukhtar ei ole käynyt kotimaassaan sieltä lähtönsä jälkeen eli kahdeksaan vuoteen. Mukhtar on selvästi ihmeissään, kun alamme lähestyä minulle tuttuja Rutalahden maisemia. Hiekkatie kaikkine kuoppineen, mutkineen ja mäkineen. Metsää, peltoa, maalaismaisemaa, korpitaipaletta. Onneksi on valoisaa. Opelilla täytyy ajaa todella hitaasti ja tarkasti, jottei se vahingoittuisi epätasaisella tiellä. Helsingissä ja vain asfalttiteillä kulkeneet -  sekä auto että kuski, ovat tottuneet hyvälle. 

 Tiedän, että minua odotetaan kotona. Odotettiin jo viikko sitten. Mutta sattuneesta syystä olen matkalla kotiin vasta nyt - viikon myöhässä. Parempi myöhään kuin ei milloinkaan. Toivottavasti kukat eivät ole ehtineet kuihtua. Eikä kaikkia herkkuja ole syöty.

Vihdoin aletaan olla maalissa. Keltainen talo pilkottaa koivujen lomasta. Voi, kuinka olenkaan kaivannut näitä maisemia,  taloa ja varsinkin sen sisältöä. Siellä ovat rakkaat.  Tuttu lippispäinen hahmo ilmestyy ovelle ja kävelee lähemmäs. Nousen autosta ja kapsahdan miehen kaulaan. Mies ottaa laukkuni taksin takaluukusta. Mukhtar on noussut ulos autosta ja venyttelee ruotoaan pitkän ajomatkan jälkeen. Kiitän häntä ja toivotan hyvää kotimatkaa. Mies neuvoo Mukhtarille reitin, jota ajamalla pääsee takaisin 4-tielle asfaltoitua tietä pitkin. Ei tarvitse ryytyä hiekkatien kuopissa.

Ihana vihreys, raikas ilma, avaruus, lämpivät värit. Toipilas on tullut kotiin.