Tietovuoto

 Ihmisten tiedonjano ja uteliaisuus ovat kyltymättömiä. Se on hyvä. Se lienee yksi oppimisen edellytyksistä. Motivaation ja kiinnostuksen myötä ihminen kykenee mihin vain. Ilman niitä olisi moni keksintö jäänyt tekemättä, moni ihmishenki pelastumatta.  Jossain  kuitenkin kulkee raja - uteliaisuudellakin. Tai niin luulisi menevän. Vastaamon tietomurrossa tämä raja mielestäni viimeistään tuli vastaan.  Tai tietomurron mahdollistaneessa tirkistelyssä. Tämä uteliaisuuden muoto ei hyödytä ketään - päinvastoin.  Ja on rikollista toimintaa. Sympatiani ovat täysin niiden ihmisten puolella, joiden henkilökohtaiset tiedot ovat mahdollisesti luettavissa ympäri bittiavaruutta.  Kuka enää uskaltuu esimerkiksi terapiaan kertomaan ja käsittelemään asioitaan? Potilaan/asiakkaan on oltava varma siitä, että ne asiat, joita terapiassa käsitellään jäävät hänen ja terapeutin välisiksi, jollei toisin jostakin syystä sovita. Moni varmasti miettii tällä hetkellä, uskaltaako jatkaa terapiaansa tai hakeutua terapiaan. Tietomurron uhriksi joutuneen tunnelmia ja hänelle tietomurrosta koituneita seurauksia voin vain arvailla. Onneksi apua ja tukea on saatavilla. Toivon, että ihmiset rohkenevat ottaa sitä vastaan.

Tämä blogi vastatkoon osaltaan ihmisten tirkistelyn tarpeeseen. Tekstini ovat kaikkien vapaasti luettavissa. Tiedän monen seuraavan tarinaani silkasta uteliaisuudesta. Onhan sekin toki syy lukea blogiani. Se jokaiselle sallittakoon. Minäkin olen utelias ja siksi haluan saada teiltä terveisiä ja/ tai palautetta. Olisi kiva tietää, ketkä kulkevat kanssani tätä matkaa ja millä mielellä. Suurimman osan teistä toki tiedän, mutta mukana on myös " pimeitä seuraajia". Nyt heijastimet heilumaan pimeän ajan kunniaksi. Ilmaise itsesi! Jätä jälkesi blogini kommenttikenttään! 

Minä kirjoitan, sitä mitä haluan ja siten, että se on omasta mielestäni julkaisukelpoista ja jokaisen silmille sopivaa. Paljastan  asioitani vain sen verran kuin oma kanttini kestää ja minkä koen turvalliseksi joka jannun tietää.  Jos joku päättää käyttää lukemaansa minua vastaan, niin See you in Court! Tai Lippos- Paavoa lainatakseni; nahkurin orsilla tavataan!

Pääsin tarkistuttamaan itseni keskussairaalaan ilmeisesti hieman takaoven kautta. Kovin nopeasti ja lääkärin kanssa puhelimessa keskustellessa vastaanottoaika endokrinologian poliklinikalle järjestyi. Lääkäri huolestui yltyneistä oireistani ja passitti minut verikokeisiin ennen vastaanotolle tuloa. Ja minä tein työtä käskettyä. Kokeneen potilaan/ toipilaan rutiinilla. Työtäni on juosta hoidoissa ja tutkimuksissa. Siitä minulla on kokemusta. Ja siitä KELA minulle sairaspäivärahaa anteliaasti maksaa. Ei tosin enää kauan. Se on oma juttunsa, johon palaan myöhemmin.

Tulen vastaanottoaulaan viime tipassa. Kaikki käy hitaasti ja kankeasti. Kotona tuntui, etten millään pääse matkaan. Maskikin pitää asetella kasvojen peitoksi.  Käsidesiä  on holvattava käsiin joka käänteessä. Puolen tunnin autossa istumisen jälkeen olen jäykkä ja kipeä. Kun ajan itse, en pysty  liikuttelemaan jalkojani matkan aikana. Tramal on onneksi hiljentänyt kovimmat kivut. Parkkitalosta on ylämäkimatka sairaalan oville. Sisällä on vielä kavuttava portaat ylös. Sisulla ja rutiinilla pääsen hitaasti, mutta varmasti kohteeseen.

Odottamassa omaa vuoroaan on lisäkseni yksi nainen. Pääsen melkein heti sisään. Minut ottaa vastaan minulle ennestään tuntematon erikoistuva lääkäri. Käydään yhdessä läpi nykytilani ja siihen johtaneet tapahtumat lyhyesti. Lääkäri kyselee, onko suvussamme reumaa? Vastaan myöntävästi.  Ja kerron kenellä suvussamme on ollut reumadiagnoosi. Seuraa jatkokysymys; mitä reumaa suvussanne on ollut? Reuma kuin reuma. Saakeli, mitä reumoja niitä nyt on. Ei meillä ole koskaan puhuttu muusta kuin reumasta ja korkeintaan nivelreumasta. Tunnen itse maallikoksi. Niin kuin tietysti olenkin. Vastaan hieman epävarmasti, että nivelreumaa. Mieleeni välähtää, että onhan ainakin selkärankareuma olemassa. Lääkäri sanoo jotakin lihasreumasta. Ehkä hän vaistoaa tietämättömyyteni.

 Mies on selvästi käynyt papereitani lävitse ja lienee hoitava lääkärinikin häntä prepannut. Lääkäri katselee ja tunnustelee, venyttelee ja vanuttelee raajojani. Liikeradat ovat normaalit, mutta liikeet eivät ole kivuttomat. Turvotukset sekä nilkoissa että sormissa ovat nähtävissä. Polvet ovat nesteettömät. Ihmettelen tätä hieman, mutta samalla olen helpottunut, koska tiedän, ettei polven punkteeraus ole mielyttävämpiä toimenpiteitä. Vaikka onhan minua ronkittu päästä, luulisi polven sörkkimisen olevan siihen verrattuna pikku juttu. Ero on vain siinä, että nukutettuna kestää enemmän. Polvitoimenpiteeseen tuskin saisin nukutusta. 

 Esittelen nilkan mustelmia. Niitä on taas alkanut tulla. Lääkäri sanoo, etteivät ne ole mitenkään huomiota herättäviä. Olisipa nähnyt kehoani koristavat mustelmani ennen leikkausta. Nyt tilanne on siihen verrattuna hyvä. Lääkäri avaa laboratoriovastaukseni. Ei mitään reumaan viittaavaa. Reumafaktori tai tulehdusarvot eivät ole koholla. Muutkin veriarvot ovat normaalit. Ilmeisesti kaikki oireeni johtuvat liian matalasta kortisolista ja siitä, että kortisoni annosta laskettiin liian nopeasti. Sanon olevani helpottunut. Oikeastaan en ollut edes kovin huolissani, koska en uskonut, että minulla olisi reuma. Kyllä potilas tietää.

Sama nainen istuu edelleen aulassa kuin tullessani. Hän ihmettelee, kuinka myöhässä ajat ovat. Hänen aikansa oli jo puoli tuntia sitten. Sama aika kuin minulla. Vaikenen viisaasti. Arvelen vieneeni hänen aikansa. Ääneen toivon, että hän pääsisi pian lääkärin pakeille. Puen takin päälleni ja pakenen paikalta.

Minulla ei siis ole reumaa. Tämä on toipumista. Jatkan kipulääkkeiden ja lihasrelaksantin popsimista ja tarvittaessa, jos olo menee huonoksi, nappaan ylimääräisen puolikkaan hydrokortisonitabletin päälle. Nesteenpoistolääkettä turvotuksiin. Se juoksuttaa vessassa, mutta onpahan kevyempi juosta. Jatkan edelleen sitkeää könkäämistäni metsälenkeillä. Venyttelen ja joogaan. Eiköhän eukko sillä tokene. Tai ainakin pääse vähän matkaa eteenpäin. 

Vaikka ammattilaisten apu on tärkeää ja jossain asioissa välttämätöntä, en voi olla jälleen mainitsematta vertaistukea ja korostamatta sen merkitystä. Toisten kokemusten kuuleminen ja niiden peilaaminen omaan tilanteeseen ovat parasta lääkettä. Muistan, kuinka sairaalassa olessani, vastaleikattuna, olin yhteydessä fb:n tukiryhmän kautta vertaisiini. Periaatteessa minulle aivan tuntemattomiin henkilöihin, joita kanssani yhdistää sama sairausryhmä tai sama leikkaus, jossain tapauksissa jopa sama sairaus. Miten voimaannuttavaa olikaan, kun he iloitsivat kanssani onnistuneesta toimenpiteestä tai tsemppasivat minua jatkoon tai osasivat neuvoa minua jossain mieltäni askarruttavassa asiassa. On ollut helpottavaa kuulla kohtalontovereitteni selvinneen ja kuntoutuneen työkykyisiksi. Toki olen kuullut myös toisenlaisia tarinoita. On ollut ilahduttavaa saada omilla kysymyksillä tai kommenteilla keskustelua ja yhteyksiä aikaan. Eläköön vertaistuki! 

Näihin sanoihin, näihin tunnelmiin päätän tämänkertaisen blogini. Perästä kuuluu, niin kuin sanonta on.