Pelastakaa Potilas Manninen osa 2

Astun sisään sairaalan ovista taakseni katsomatta. En ehkä kestäisi nähdä loittonevaa kumaraista, rakasta ryhtiä, suruista katsetta. Nyt olen omillani. Kuten saattajanikin. Olen reipas ja varma. Minulla on levollinen olo. Minulla ei ole muuta vaihtoehtoa. Kuljen kohti hissejä. Tilaan kyydin ylös. Määrään napinpainalluksella hissin kuljettamaan minut kolmanteen kerrokseen. Hissi lähtee hitaasti nousemaan ylöspäin. Ovet aukenevat ja astun ulos hissistä ja vilkuilen ympärilleni. Jostain täältä pitäsi löytyä sisäänmeno oikealle osastolle. Nurkan takaa löydän oven, jossa lukee:"Neurokirurgian osasto 6". Käyn kasseineni rohkeasti ovesta sisään. Kävelen käytävää eteenpäin kunnes tulen toimiston ovelle. Sanon nimeni ja kerron asiani. Minut toivotetaan iloisesti tervetulleeksi ja pyydetään odottamaan, kunnes hoitajani tulee noutamaan minut. Pian nauravainen tummahipiäinen hoitajar tulee luokseni ja esittäytyy ja toivottaa minut nauraen tervetulleeksi. Hän lähtee kävelemään käytävää pitkin peremmälle ja pyytää seuraamaan itseään ja johdattaa minut huoneeseen kolme paikalle kaksi. Olen kuin Liisa Ihmemaassa. Vilkuilen ympärilleni. Huoneessa on viisi vuodetta, jokaisessa pötköttää potilas. Tervehdin lyhyesti huonetovereitani. He katsovat minua kiinnostuneina. Puhetta ja naurua tuntuu riittävän. Siitä päättelen, että he ovat jo prosessin paremmalla puolella. Minä raukka olen vasta alussa. Saan ikkunapaikan. Siitä olen kiitollinen. Hoitaja tuo minulle sairaalavaatteet ja ohjaa minua pukemaan ne rauhassa ylleni. Hän tulisi myöhemmin takaisin ja kävisimme silloin läpi lääkelistani ja operaatioon liittyviä asioita. Hän lupaa, että myös nukutuslääkäri ja kirurgi tulevat myöhemmin tapaamaan minua. Hoitaja neuvoo minulle oikean lukollisen kaapin, johon voin laittaa tavarani. Teen työtä käskettyä ja alan vähin erin riisua siviiliyden tunnusmerkkejä yltäni ja pukeutua potilaaksi. Potilastoverini neuvovat minua vetäämään verhot suojakseni. Kätevää. Nyt minulla on oma, verhoilla vuorattu huone. Saatuani vihertävän puvun ylleni hengähdän hetken sinisten verhojen suojissa. Kauaa en yksinäisyydessäni ilkeä viihtyä. Etten vaikuttaisi töykeältä ja epäkohteliaalta. Yritän osallistua keskusteluun. Huomaan jännittäväni tulevaa, koska juttu ei luista ja haluan vain vetäytyä omiin oloihini, syrjäytyä. Mies laittaa viestin : "Löysitkö perille?" Vastaan: "Joo, soitellaan illalla." Huonetovereilla juttua riittää. Vuolaasti he kehuvat huoneen yhteishenkeä ja hyvää porukaa, joka huoneeseen numero kolme on sattunut. En voi olla ajattelematta, että nyt huoneen ilmapiirin tuli tuhomaan mörökölli, joka ei puhu eikä pukahda. Yksi huonetovereistani lähestyy minua suklaalevy käsissään. Hän kehoittaa ottamaan niin monta palaa kuin maistuu. Ei minulle maistu yhtään, mutta en kehtaa kieltäytyä tarjouksesta. Sehän vasta moukkamaista olisi. Kyllä yksi suklaapala menee, vaikkei niin maistuisikaan. Nyt kuulun porukkaan - onhan minulla suklaata suussa kuten muillakin. Pian sairaalahuoltajat kiikuttavat eteemme kahvia. Ihanaa. Kaivan käsilaukustani esiin eväsleivät, jotka olen aamulla tehnyt varta vasten tätä hetkeä silmällä pitäen. Arvelin, että nälkä ehtisi yllättää ennen päivällistä. Olinhan ehtinyt syödä ennen tänne tuloa vain aamupalan. Kyllä suolainen maistui. Tankattuani jään sängylleni odottelemaan hoitajaa. Kuuntelen sujuvasti huonetovereitteni sanailua. Mietin itsekseni, ettei minun ole pakko olla sosiaalinen, jos en halua. Olen sairas ja minulla on syytä huoleen. Huoli, ahdistus ja jännitys ilmenevät minussa niin, että vetäydyn. Ja minulla on siihen oikeus, päätän. Väliäkö sillä on, mitä muut minusta ajattelevat. Kyllä sairaan pitää sairasta ymmärtää. Vaikka olisikin jo paremmalla puolella kuin toinen. Leveästi hymyilevä hoitaja saapuu luokseni lääkelista mukanaan. Käymme listan lävitse lääke kerrallaan. Ja monta kertaa. Hoitaja tekee listaansa merkintöjä. Hän puhuu suomea vahvasti murtaen, mutta ymmärrämme toisiamme täysin. Yksinkertaisuus on kaunista - puheilmaisussakin. Kerron avoimesti, että nukuttaminen jännittää minua. Hoitaja lohduttaa minua ja kertoo, että olen turvallisissa käsissä. Elintoimintojani seurataan nukutuksen aikana herkeämättä ja apu on tarpeen tullen lähellä. Voisin keskustella asiasta tarkemmin halutessani vielä nukutuslääkärin kanssa. Käymme valmistautumisen toimenpiteeseen vielä kohta kohdalta lävitse. Hoitaja kertoo myös, mitä tapahtuu toimenpiteen jälkeen ja mihin voin varautua. Jää mietiskelemään näitä itsekseni. Valmistaudun henkisesti koetokseen. Minulla ei ole paniikkituntemuksia. Olen hyvin keskittynyt ja tyyni. Ainut asia, mistä tunnistan jännityksen on vaitonaisuus ja halu olla rauhassa. Nukutuslääkäri, anestesiologi, ammattislangilla narkkari, tulee tapamaan minua. Kertaamme jälleen lääkelistan. Lääkäri kertoo, että sydänfilmini on ok. Hän kuuntelee vielä keuhkot ja sydämen stetoskoopilla. Kerron hänellekin jännittäväni nukutusta. Eihän minua ole koskaan aikaisemmin unetettu. Lääkäri kertoo faktat ja sanoo, ettei minulla ole mitään nukutukseen liittyviä riskitekijöitä. Näinhän se on. Pitää vain luottaa. Odottelen kirurgia. Olisi mielenkiintoista nähdä etukäteen ihminen, joka kajoaa päänuppiini. Hän ei ehdi tulemaan osastolle enää illalla, mutta hoitaja lupaa skalpellimestarin tulevan tapaamaan minua aamulla ennen toimenpidettä. Tähän minun on tyytyminen. Saan tietää, että minulle tulee noutaja saliin " ensimmäisellä kierroksella" ja se tarkoittaa torstaisin kello 8.30, muina viikonpäivinä klo 8.00. Saan edeltävästi osastolla esilääkkeen, jonka pitäisi jo vähän tainuttaa minua ja viedä liiemmät seinille hyppimishalut. Jää nähtäväksi miten käy. Viimeistään salissa minulta viedään viimeinenkin taju- toivottavasti. Mielessäni käy kauhutarinat siitä, ettei nukutettu nukukkaan. Kädet ristiin, ettei minulle käy niin. Ilta kuluu perusasioiden äärellä. Syöminen, peseytyminen, vessassa käynti,lepo. Näistä tulevat seuraavat viikkoni rakentumaan. Joka päivä, aamusta iltaan. Ne saavat asteikossani aivan uuden arvon. Niiden merkitys korostuu.Miten tärkeitä ne ovatkaan. Juuri ne asiat, joita arjessa ei juurikaan tule ajatelleeksi. Ne, jotka yleensä tehdään enempää miettimättä, niihin keskittymättä. Siihen asti ne ovat itsestäänselvyyksiä, kun niissä tulee jotain ongelmia. Tai niitä ei kykene normaalisti tekemään. Päivä ja ilta osastolla vierähtävät nopeasti. Puhelut miehelle ja kotiin. Mies toivoo, että soittaisin vielä aamulla, vielä kun olen tolkuissani. Lupaan tehdä niin ja kyselen, miten hänen iltansa sujunut. Mies kertoo seikkaileensa sähköpotkulaudalla ympäri kaupunkia, käyneensä katsomassa lentokoneiden nousuja ja laskuja. Mies kyselee, jännittääkö minua. Minua kysymys oikeastaan vain ärsyttää. Ei tässä ole sijaa jännitykselle. Nyt on vain mentävä tulta päin. Psyykkinen työ jännitystä vastaan on käynnissä koko ajan. Iltahoitajat ja yöhoitajat käyvät vuorollaan esittäytymässä ja haastattamassa. Minulle tarjotaan mahdollisuutta syödä klo 24.00. Kieltäydyn tästä. Ei ole nälkä. Ajatus viimeisestä ateriasta vilahtaa mielessä. En tartu siihen. Teen iltatoimet hyvissä ajoin, lueskelen ja alan odotella unta. Naurahdan yöhoitajalle, että eipä ole väliksi, vaikka uni ei yöllä tulisi silmään. Nukuttaapa paremmin sitten leikkauksen aikana. Saan nukutuksi olosuhteisiin ja tilanteeseen nähden kohtuullisesti. Yöhoitaja tuo aamulääkkeet kello 6 ja tunnin päästä esilääkkeen. Soitan miehelle jo kello 7. Kerron, että kaikki on toistaiseksi hyvin. Ei jännitä. Olen saanut esilääkkeen. Kerron miehelle, että kirurgi soittaa hänelle leikkauksen jälkeen ja kertoo ensitiedot. Olen laittanut miehelle tehovalvonnan ja osaston numerot, joista voi myös tiedustella toipilaan vointia. Minulle ei kannattane soittaa ennen perjantaita, ennen kuin olen palautunut tehovalvonnasta osastolle. Ja eihän minulla ole omaa puhelintakaan ennen kuin pääsen takaisin vuodeosastolle. Neurokirurgi tulee tapaamaan minua. Hän pieni, siro, arviolta lähempänä kuuttakymmentä ikävuotta oleva nainen. Hänellä on ruskeat, tutkivat silmät.Hän ottaa häpeilemättä suoran katsekontaktin minuun. Minä vastaan katseeseen. Ikään kuin hän arvioisi, miten häiriintynyt tyyppi hänellä on vastassa. Hän on levollinen ja rauhallinen. Mestari kertoo pääpiirteittäin, mitä tulee tekemään. Kysyn, miten tällaisen leikkauksen jälkeen yleensä toivutaan ja mitä minulla on odotettavissa. Lääkäri kertoo, että yleensä leikkauksesta toivutaan nopeasti. Tämä jo sen vuoksi, että toimenpide voidaan nykytekniikalla tehdä turvallisesti nenän kautta. Enää ei tarvitse halkaista kalloa päästäkseen käsiksi aivolisäkkeeseen. Hirvittävää päänsärkyä ei yleensä ole. Lääkäri kuvailee leikkauksen jälkitilan muistuttavan todella pahaa poskiontelontulehdusta. Röörit ovat tukossa, ääni hönöttää, painetta voi tuntua poskiontelon ja otsan tienoilla. Päätän selvitä tästä kaikesta. Lääkäri kysyy vielä kenelle hän soittaa leikkauksen jälkeen. Kerron hymyillen, että miehelle. Olen ohjeistanut miestä kysymään lääkäriltä puhelimessa kaikki, mikä askarruttaa. Epätietoisuuteen on turha jäädä piehtaroimaan. Ajattelen mielessäni, että onpa hienoa, että läheiset saavat heti leikkauksen jälkeen tiedon, missä mennään. Tämä tieto rauhoittaa sekä minua että varmasti myös läheisiä. Sairaanhoitaja ja opiskelija tulevat kyselemään vointia. Eipä minulla mitään hätää ole. Kunhan tässä vain köllöttelen. Hoitaja ohjeistaa ja neuvoo opiskelijalle pedin petausta. Minut hän ohjeistaa pukeutumaan avopaitaan. Se päälläon alaston ja vilpoinen olo. Katselen ja kuuntelen kiinnostuneena opettajan ja opetettavan touhuja. Onhan tämä minulle vieras maailma. Liukulakana täytyy laittaa, jotta leikattavaa olisi helppo siirtää pediltä toiselle. Saan ohjeen käydä vessassa vielä ennen kuin esilääke alkaa vaikuttaa liikaa. Sen jälkeen liikkuminen voi olla epävarmaa. Mieleeni tulee ystäväni, joka esilääkkeen saatuaan oli hurjautunut juoksentelemaan pitkin osaston käytäviä paljas pylly avopaidan liepeistä vilkkuen. Itse en aio yltää yhtä korkeisiin suorituksiin. Hiipparoin vessaan ja tiristän pissin pönttöön. Tässä vaiheessa en vielä tiedä, että kyseessä on viimeinen liritys posliinille kolmeen viikkoon. Seuraavien viikkojen ajan ruikkaukset tulevat suuntautumaan teräsastiaan. Kello lähenee puolta yhdeksää. Makaan sängylläni avopaidassa ja sairaalapöksyissä. Saan jalkoihini "pumput", jotka liikuttavat nilkkojani seuraavan reilun vuorokauden ajan. Ettei tulisi tukoksia liikkumattomuuden aikana. Minulle tarjotaan mahdollisuutta katsoa tv:tä odotellessani. Kieltäydyn kohteliaasti. Kuuntelen huonekavereitteni jutustelua ja aamupalan syöntiä. Minulla ei ole jano eikä nälkä. Keskityn vain olemaan ja odottamaan. Pian hoitaja ja sairaanhoitaja-opiskelija lähtevät viemään minua sängyllä kohti leikkaussalia. Hoitaja kehoittaa pitämään silmät auki. Ilmeisesti pahointivointi ei tule niin herkästi käytäviä mutkitellessa, jos silmät pitää auki. Meidän ei tarvitse kulkea hissillä. Sali on samassa kerroksessa kuin vuodeosasto. Kaikki on lähellä pienessä sairaalassa. Olemme leikkaussalin ovella kolmea minuuttia vaille puoli yhdeksän. Täällä ollaan tarkkoja. Maskeihin ja suojavaatteisiin pukeutuneet leikkaussalihoitajat tulevat noutamaan minut peremmälle. Hoitaja katselee suoniani. Hän toteaa, että antaa nukutuslääkärin suosiolla pistää kanyylit käteeni. Pian lääkäri saapuukin paikalle ja tuikkaa kanyylin paikoilleen. Viimeinen muistikuvani on, kun joku laittaa kasvoilleni maskin. Sitten on vain pimeää. Havahdun puheeseen. Avaan silmäni. Ensimmäinen ajatukseni on: minä en nukahtanutkaan. Kauan en ehdi tässä ajatuksessani olemaan. Sänkyni viereen kiiruhtaa nukutuslääkäri. Hän kertoo, että toimenpide on tehty ja kaikki on sujunut hyvin. Ja,että olen tehovalvontaosastolla. Olen helpottunut tästä tiedosta. Lääkäri kysyy, onko minulla kipuja tai pahoinvointia. Kuulostelen hetken oloani. Ei kumpaakaan. Minulla on ihan ok olo. Olen varmaan niin pumpattu täyteen kaikenlaisia aineita, että olen turta. Lääkäri kaivaa taskustaan lampun ja osoittaa sillä silmiäni. Taidan läpäistä testin koska lääkäri on tyytyväinen. Olen kytkettynä, jos jonkinlaisiin piuhoihin. Toisessa päässä on monitori, josta näkyy pulssi, verenpaine, happisaturaatio. Minulla on kolme kanyyliä vasemmassa kädessäni. Molempien käsien sormet ovat turvoksissa. Minulla happimaski naamallani. Nenä on peitetty sidoksella. Jalkapumput tekevät työtään. Välillä kone alkaa huutaa. Alhaista happisaturaatiota kuulemma. Minua kehoitetaan hengittämään syvään ja kone hiljenee. Pissa menee pussiin. Tiedän, että minulle on laitettu virtsakatetri nukutuksen aikana. Enpä tästä vessaan pääsisikään. En saa liikkua. Minun on vain maattava paikallani. Yritän katsella ympärilleni, mutta en oikein kykene. Kysyn, paljonko kello on. Saan vastauksen, että 20 minuuttia yli 12. Olen siis ollut tajunnan toisella puolen kolmisen tuntia. Kuulen, että lähelläni, samassa isohkossa, laitteiden, piipausten ja piuhojen täyttämässä huoneessa on kaksi muuta potilasta. Toinen on tajuton ja hengityskoneessa, ollut jo pari viikkoa. Hoitajat puhuttelevat potilasta nimeltä ja kertovat toistuvasti, monta kertaa vuorokaudessa, missä ollaan, mikä päivä on, mitä on tapahtunut, hätää ei ole, isä tietää missä olet. Hän lähettää terveisiä. Potilasta kehoitetaan puristamaan kättä, jos hän kuulee ja ymmärtää. Jossain vaiheessa tajunta on ilmeisesti palannut, koska hoitaja antaa potilaalle kehuja. Hän saa vastauksen kysymykseen, onko kipuja. Toinen potilas on ollut kuukauden tajuttomana, mutta herää nyt. Lääkärit ja hoitajat käyvät tervehtimässä häntä. Syy tajuttomuuteen on epäselvä. Potilaalla ei ole muistikuvia tapahtuneesta. Potilasta kehoitetaan syömään ja juomaan ja sen hän tekee. Ihmeparantuminen. Kaikki ovat iloisia ja helpottuneita. Jokaisella tehovalvonnassa olevalla potilaalla on oma hoitaja, joka ei poistu hetkeksikään potilaan viereltä. Tai jos poistuu, viereen saapuu korvaava hoitaja. Olen saanut omakseni maailman parhaan hoitajan. Hän sanoo olevansa kuin karhuemo, joka häärii pentunsa ympärillä. Hän kyselee vähän väliä, onko kipuja, onko pahoinvointia. Ja mikä tärkeintä; vuotaako nenä? Hoitaja valottaa silmiäni lampulla. Pyytää puristamaan itseään käsistä. Kyselee, missä ollaan, mikä päivä on, miksi olen täällä. Nämä toistuvat seuraavan vuorokauden aikana laskemattomia kertoja. Luulen vastaavani oikein, koska saan kehuja eikä hoitaja näytä huolestuneelta. Vihdoin alan tuntea pääkipua ja saan kipulääkettä suoneen useita kertoja. Arvioin kipua asteikolla nollasta kymmeneen. Korkeimmillaan arvelen kivun olevan kahdeksan luokkaa. Kipulääkkeellä se saadaan vaimennettua tasolle kaksi. Nenästä valuu välillä verensekaista vuotoa. Se ei ole vaarallista. Se kuuluu asiaan. Vaarallista olisi kirkas vuoto, koska se olisi aivo-selkäydinnestettä ja kertoisi siitä, että päässäni on reikä. Pahoinvointia minulla ei ole lainkaan. Ja Luojan kiitos tässä vaiheessa en tiedä, että sekin hupi on vielä minulle varattuna. Juttelen hoitajan kanssa niitä näitä. Johonkin hänen sanomaansa kommentoin "Selevä". Hoitaja kysyy, mistä olen kotoisin. Vastaan olevani Joutsasta. Mikä kyllä kuulostaa ja tuntuukin oudolta. En koskaan ole kokenut olevani joutsalainen, olen rutalahtelainen. Minulla ei ole Joutsaan mitään siteitä eikä juuri asiaakaan. Hoitaja jatkaa tivaamista : "Oletko alunperinkin Joutsasta"? "En toki, pohjoisemmasta". " Niin arvelinkin, kun sanoit "Selevä"." Hoitaja kertoo olevansa Rovanimeltä kotoisin. Totean siihen nauraen, että "Sittenhän me puhumme melkein samaa kieltä". Tulee turvallinen olo. Pohjoisen kasvatit etelässä. Pera Palleroisen kimppuun hyökännyt kirurgi ilmestyy vuoteeni viereen. Hän kertoo, että toimenpide on onnistunut hyvin. Kaikki on saatu pois. Kai päähäni sentään jotain jätettiin, ylimääräinen joutikin pois. Kirurgi kertoo, että on lähettänyt toimenpiteen aikana kasvannaisen päivystyksenä patologille. Patologi on tutkimuksessaan todennut löydöksen adenoomaksi eli syypääksi oireisiini ja Cushingin tautiin. En olisi voinut kuvitella saavani parempia uutisia. Olen ikionnellinen. Lääkäri kysyy vointiani ja sanon sen olevan olosuhteisiin nähden hyvä. Kirkasta vuotoa nenästä ei ole ollut. Ei pahoinvointia eikä juurikaan kipua. Lääkäri kertoo, ettei aivolisäkkeen seinämään ole tullut toimenpiteen tuoksinnassa reikää. Näin käy usein ja siihen varaudutaan jo etukäteen. Minunkin oikeaa reittäni koristaa merkki kohdassa,josta paikka-aine olisi otettu, mikäli paikattavaa aivolisäkkeeseen olisi syntynyt. Onneksi näin ei käynyt. Olettavaa siis on, ettei aivo-selkäydinnestettä pääse vuotamaan, koska minkäänlaista rikkoumaa ei ole päässyt tulemaan toimenpiteessä. Suutani kuivaa. Pystyn hengittämään vain suun kautta, koska nenä on turvoksissa ja tukossa. Ääneni on kuin se tulisi haudan takaa. Kurkku tuntuu karhealta ja aralta hengitysputken jäljiltä. Muutoin menee suhteellisen hyvin. Hoitajani kerää minulle survival kitin pahviseen kaarimaljaan. Siinä on suihkepullo suunkostutukseen ja huulirasva rohtuneita huulian hoitamaan. Suun kautta en saa ottaa mitään helpotusta janoon. Kaikki menee sisään suonen kautta. Valittelen sormien olevan turvoksissa. Hoitaja kehoittaa liikuttelemaan niitä, jotta neste niissä lähtisi liikkeelle. Kysyn hoitajalta, onkohan lääkäri soittanut miehelle toimenpiteen jälkeen. Itse en tajunniut sitä lääkäriltä itseltään kysyä. Hoitaja selaa koneelta minusta tehtyjä kirjauksia. Hän löytää sieltä merkinnän, että miehelle on soitettu. Hyvä. Tiedän miehen olevan huolissaan. Onneksi hän on saanut tiedon, että kaikki on mennyt hyvin. Hoitaja kysyy haluaisinko itse soittaa miehelle. Vastaan myöntävästi. Hoitaja etsii tiedostosta miehen puhelinnumeron ja näppäilee sen puhelimeensa. Hän kuuntelee vielä, että puhelin alkaa hälyyttää ja antaa sen sitten käteeni. Mies vastaa virallisesti koko nimellään, koska numero on tuntematon. Saan sanotuksi, kuka soittaa ja että kaikki meni hyvin. Mies sanoo, että ääneni kuulostaa siltä kuin olisin viiden promillen kännissä. Ja siltä se kieltämättä kuulostaa itsestänikin. Saamme tärkeimmät kuulumiset vaihdettua. En jaksa puhua pitkään. Arvelen, että pääsen seuraavana päivänä takaisin vuodeosastolle ja saan oman puhelimeni haltuuni. Lupaan soittaa miehelle, kun selviän takaisin elävien kirjoihin. Pyydän miestä ilmoittamaan muille läheisille, että hengissä ollaan ja toimenpide onnistui. Mies lupaa tehdä niin ja kyselee, voisikohan huomenna jo mahdollisesti päästä katsomaan toipilasta. Arvelen tapaamisen onnistuvan. Kehoitan miestä vielä soittamaan osastolle, jos jokin mietityttää. Sanomme hyvää yötä. Pääsen kääntymään sängyssäni kahden hoitaja avustuksella. Päätä ei saa nostaa. Hoitaja pesee selkääni isolla kosteuspyyhkeellä. Se tekee hyvää. Hoitaja nostaa peittoni, tarkastaakseen, minkä värisett housut hän tuo entisten tilalle. Huomaamme yhdessä, ettei minulla ole housuja jalassani ollenkaan. Sanon, että kyllä minulla oli housut saliin mennessä. Naurattaa. Hoitaja sanoo, että kyllä tavallisesti housut laitetaan katetroinnin jälkeen takaisin jalkaan, mutta nyt ne jostain syystä ovat unohtuneet jonnekin. Saan puhtaat vaatteet ylleni hoitajien pukemana ja tukemana. Pesu ja vaatteiden vaihto virkistää ja väsyttää yhtäaikaa. Minua paleltaa. Lähinnä käsilläni on kylmä. Hoitaja kokeiilee käsiäni. Ne ovat kuin jääkalikat. Hoitaja pyytää kollegaansa vahtimaan minua ja poistuu jonnekin sanoen, että hän kehittää käsilleni lämmityslaitteen. Pian hoitaja palaa käsissään kaksi kumihanskaa, jotka on täytetty kuumalla vedellä. Saa nämä lämpöpakkaukset kämmenteni alle. Voiko ihanampaa olla. Kohta minulla on lämmin. Nämä ovat niitä hoitotyön auttamiskeinoja,joiden teoreettista viitekehystä opiskeltiin oppikirjoista ja harjoiteltiin osastoilla käytänössä. Mielikuvitusta ja luovuutta saa käyttää. Yritän nukkua, mutta se on lähes mahdotonta. On valoja, koneiden ääniä, puhetta. Korvatulpista ei juurikaan ole apua. Pumput jaloissani liikuttavat nilkkoja parin minuutin välein. Hoitaja kysyy, haluaisinko purskuttaa suutani tai pestä hampaitani. Valitsen harjauksen. Sänkyni päätyä nostetaan. Hoitaja kysyy huimaako. Eipä juuri. Saan käteen harjan ja vesimukin. Harjaus on jäykkää ja hankalaa. Hoitaja pitää edessäni kaarimaljaa, johon saan sylkäistä. "On tämä touhua", minulta pääsee. Olen kuitenkin tyytyväinen, että saan hampaat pestyksi. Maku suussa ei ollut häävi. Vuoro vaihtuu. Karhuemo lähtee kotiin. Kiitän häntä hyvästä hoidosta ja toivotan hyvää syksyn jatkoa. Hän toivottaa minulle hyvää jatkoa ja toipumista. Ja luovuttaa minut yöhoitajan huomaan. Yöhoitaja on nuori ja tehokas. Hän herättelee minut parin tunnin välein, tiirailee lampulla silmiäni, pyytää puristamaan käsiään, niin lujaa kuin pystyn, kyseelee kivusta, pahoinvoinnista ja nenävuodosta. Muutaman kerran hän tivaa, missä ollaan ja mikä päivä on. Läpäisen testin. Keinun unen ja valveen rajamailla. Vihdoin tulee aamu. Yö on ollut pitkä ja uneton. Aamuhoitaja kysyy, haluaisinko aamupalaa. En kieltäydy. Ihanaa. Saan kahvia. Leivän syönti on hankalaa hellän kurkun takia. Jugurtti menee alas paremmin. Kokonaisuudessaan syöminen on haasteellista ja hidasta, koska hengittäminen onnistuu edelleen vain suun kautta. On opeteltava rytmittämään nieleminen ja hengittäminen oikein. Muutoin uhkaa tukehtuminen. Vointini on hyvä. En tarvitse enää kipulääkettä suoneen. Nenä on toki tukossa. Otsa ja poskiontelotkin tuntuvat olevan turvoksissa. Mutta tämä on pientä. Tuntuu, että olen voiton puolella. Pääsen piuhoista kanyyli kerrallaan. Virtsakatetrikin voidaan poistaa. Happimaskista saan myös luopua. Teen sen mielelläni. Nenääni peittää vielä sidos. En uskalla edes kuvitella, miltä näytän. Tärkeintä on se, miltä tuntuu. Ja minusta tuntuu hyvältä. Uskon, että toipuminen on lähtenyt hyvin käyntiin. Minua siivittää tieto, että toimenpide on onnistunut, syyllinen tautiini on löydetty ja häädetty aivolisäkkeestäni ja minun on mahdollista toipua ennalleni. Hitaasti, mutta varmasti. Saan luvan siirtyä vuodeosastolle. Tuttu, tummahipiäinen, nauravainen, minut vuodeosastolle vastaanottanut hoitaja tulee noutamaan minut. Kasvoillaan hänellä on maski kuten kaikilla, jotka asioivat tai työskentelevät tehovalvonnassa. Sänky meinaa tarttua kiinni roikkuvista piuhoista, mutta usean hoitajan yhteistyöllä sänkyni saadaan ohjattua ulos tehovalvonnan tiloista. Päästyäni neurokirurgian osastolle, tutulle paikalleni, jään makoilemaan vuoteelleni. Hoitaja tuo minulle lukitusta kaapista puhelimen ja silmälasit. Näppäilen läheisilleni viestin, jossa ilmoitan, että kaikki meni hyvin ja että olen päässyt takaisin vuodeosastolle. Kännykkä alkaa rallattaa. Helpotusta on ilmassa usealla suunnalla. On hienoa tietää, että niin monet ovat olleet hengessä mukana ja odottaneet uutisia potilas Mannisesta. En saa lähteä liikkeelle itsekseni. Minun on soitettava hoitaja varmistamaan kulkuni, kun haluan poistua sängystäni ensimmäisen kerran. Pää tuntuu vielä hieman pökkeröiseltä. Hiljaa hyvä tulee. Nyt ei ole kiire minnekään. Istuskelen vuoteen reunalla jalkojani heilutellen. Jokohan kohta uskaltautuisin jaloilleni? Luottaisin niiden kantavan ja pääni pitävän? Potilaasta on tullut toipilas.