Pelastakaa Potilas Manninen osa 1

Kädet syyhyävät jo. Ja pää surisee ajatuksista ja ideoista. Edellisen blogin kirjoittamisesta on vierähtänyt jo tovi. Voi, kuinka mieleni iloitsekaan sanoilla leikkimisestä. Olen kaivannut kirjoittamista, mutta olen tuntenut itseni liian voimattomaksi konkreettiseen kirjoittamiseen. Mieli tosin työskentelee asian eteen koko ajan. Prosessi on siis käynnissä herkeämättä. Aluksi lyhyt tilannepäivitys eli pieni katsaus siihen, missä mennään nyt. Jatkona tarinan ensimmäinen osa siitä, miten tähän on tultu. Yksi on varma. Hengissä olen. Edelleen. Minut on leikattu. Selvisin siitä. Järki on tallella ja ruumis liikkuu. Potilas Manninen on siirtynyt sairasmatkallaan uuteen vaiheiseen. Potilaasta on sukeutunut toipilas. Olen ollut kaksi viikkoa sairalassa. Kaksi viikkoa ilman meikkiä ja alusvaatteita. Vietin Hiltonin katon alla sekä syntymäpäivääni että mieheni ja minun 3-vuotishääpäivää. Molempia edelleen meikittä ja alusvaatteitta, sairaalan vihertävässä sotisovassa, kahden miehen kanssa samassa huoneessa maaten. Ei paha. Suorastaan chic . Isolle kirkolle oli lähdettävä jo hyvissä ajoin. Jo maanantaina, vaikka osastolle meno oli vasta keskiviikkona ja suunniteltu leikkaus torstaina. Kirotun koronan vuoksi minun oli mentävä Meilahden drive in- näytteenottoon koronatestiin tiistai -aamuna kello 8. Jäähyväiset eteisessä olivat itkuiset. En voinut estää mieleeni hiipimästä ajatusta, että näenkö kotijoukot viimeistä kertaa. Onneksi lapset eivät varmankaan tajunneet ajatella kuten minä. Mutta meidän jokaisen aikuisen mielessä ajatus lienee käynyt. Suurena helpotuksena koin, että voin jättää lapset ja koirat turvallisin mielin äitini hoteisiin. Voin luottaa täysin siihen, että kotona kyllä pärjätään, kunhan minä vain hoitaisin oman osuuteni kunnialla. Mieleni teki käydä Suomenlinnassa tai Ateneumissa, kun pääsin reissuun pääkaupunkiin siipan kanssa ja luppoaikaa jäi ennen sairaalaan kirjautumista. Mutta ei. Oli pelattava varman päälle ja pysyteltävä poissa ihmisjoukoista ja huvituksista ennen h- hetkeä. Vaikka huvireissullahan tässä oltiin. Ja huvia minulla tulisi riittämään, kunhan pääsisin sairalaan sisään. Tämän takaisi jo ranneke, jonka saisin osastolle päästyäni. Se ranteessani olisin oikeutettu pääsemään kaikkiin laitteisiin. Tämän tiesin jo ennestään. Ehkäpä olisin jo oikeutettu nimitykseen Senior Patient, sen verran kokenut kulkija olin näissä sairaalaympyröissä. Olemme paikalla Meilahden drive in- näytteenotossa hyvissä ajoin, jo kymmenen minuuttia ennen määräaikaa. Paikalle mennään autolla, opasteita tarkasti seuraten. Reitti mutkittelee rakennusten välistä. Sokkeloa on jos jonkinlaista. Vihdoin pääsemme perille sairaalarakennuksen suojaisalle takapihalle. Olemme pysäyttäneet auton määrätylle paikalle, sairaalan takaovien läheisyyteen.Tarkkailen tuulilasin läpi ympäristöä ja tapahtuminen kulkua. Ketään muita ei näy paikalla. Edessämme on katos, jonka sisällä on teltta. Leveiden pariovien oikealla puolella on siipiosa. Siipiosaan pääsee ovesta, jossa lukee "kaasupullot". Kaasukammio, mieleeni juolahtaa. Sillä hoidollapa lähtisi koronat ja muut. Mustaan HUS:in työasuun sonnustautunut mies tulee paikalle kärryjä työntäen. Ruumiita hakemaan? Hän avaa kaasukammion oven avaimillaan ja menee sisään kärryineen. Ovi sulkeutuu hänen perässään. Kotvan kuluttua ovi avautuu ja kaveri tulee ulos kärryt täydessä lastissa. Kaasupullot kolisevat toisiaan vasten. Pian takapihan pariovilla alkaa tapahtua. Ovet avautuvat ja kaksi täysiin varusteisiin, suojamaskeihin, visiireihin ja päästä varpaisiin ulottuviin suojakauhtanoihin pukeutunutta hahmoa työntyy ovista ulos. Seuraan tilannetta herkeämättä aitiopaikalta. Jonoon taaksemme on ilmestynyt myös muita klo 8 näytteenottoon ajan saaneita. Me olemme ensimmäisinä ja hyvissä asemissa seuraamassa tilanteen kehittymistä. On mielenkiintoista saada olla todistamassa, miten homma pääkallonpaikalla toimii. Minä olen täällä sen vuoksi, että kaikki ne, joille tehdään operaatio nenän kautta testaan ennen toimenpiteeseen tuloa. Testi tulee läpäistä puhtain paperein, jotta leikkaus ylipäätään voidaan tehdä. Toinen hahmoista lähtee etenemään autoamme kohti. Avaan auton sivuikkunan vapaaehtoisesti. "Huomenta, teillä oli varmaan aika varattuna testiin?" "Kyllä.", sanon ja ojennan oliolle KELA-korttini. Olen jo etukäteen arvannut hänen olevan sitä vailla ja kaivanut sen valmiiksi esiin mustasta, timanttisomisteisesta Ted Bakeristani. "Ole hyvä." "Kiitos". Hahmo sieppaa korttini ja häipyy pariovista sisään. Pian hän palaa takaisin mukanaan korttini ja näytteenottovälineet. Saan ohjeeksi hengittää rauhallisesti. Hahmo tyrkkää käteeni käsipaperin ja ohjeistaa laittamaan sen suun eteen siltä varalta, jos alkaa yskittää. Seuraavaksi hahmo kertoo, mitä aikoo tehdä. Tiedän nyt siis humpan juonen. Aloitetaan. Hahmo kaivaa pakkauksesta esiin pitkän pumpulitikun ja alkaa työntää sitä uhkaavasti kohti oikeaa sieraintani. Hän työntää tikun syvälle nenä-nieluuni ja pyörittelee sitä siellä epämiellyttävästi samalla kymmeneen laskien. Tiedän laskemisen ja epämielyttävän tunteen nenässäni loppuvan luvun kymmenen kohdalla. Tieto helpottaa olennaisesti piinan kestämistä. Pian koettelemus on ohitse. Hahmo kertoo, että tulos näkyy valmistuttuaan Töölössä sairauskertomuksessani ja tulee myös minulle tiedoksi tekstiviestillä. Kiitän ja totean itsekseni olevani taas yhden askeleen lähempänä määränpäätä. Saan heti seuraavana aamuna HUS:lta vapauttavan viestin : "Koronavirusnäytteesi on negatiivinen eli virusta ei löytynyt." Jes. Valtakunnassa toistaiseksi kaikki hyvin. Matkani kohti neurokirurgien taitavia käsiä saa toistaiseksi jatkua keskeytyksettä. Hyvä niin. Säihkähdys tulee iltapäivällä, kun puhelin soi. Näyttö vilkuttaa "Helsingin suuntaa", muutoin numero on tuntematon. Ei. Nyt ne soittaa ja peruu, välähtää mielessäni. Pakko vastata vaikka en haluaisi. "Töölön sairaalan neurokirurgian osaston osastonsihteeri se ja se täällä hei!". Sydän hakkaa, pelkoni vahvistuu. "No, hei". Jään kuuntelemaan, mitä soittajalla on sanottavanaan. "Olet tulossa huomenna tänne meille.", iloinen ääni jatkaa. "Kyllä, kello 13.", saan sanottua. "No, sittenhän meillä on samat tiedot, hyvä, oikein paljon tervetuloa." "Kiitos.", saan soperrettua. Kysyn vielä, miten paljon aikaisemmin minun on mentävä laboratorioon, että siellä ehditään ottamaan sydänfilmi ja verikokeet. Sihteeri varmistaa asian laboratoriosta ja pyytää odottamaan hetken. Pian hän palaa linjoille ja kertoo, että puolituntia riittää tähän mainiosti eli minun on oltava Töölössä huomenna klo 12.30. Selvä. Tulen vaikka aamukuudelta, jos on tarvis. Minusta tämän homman onnistuminen ei jää kiinni. Olen kovin huojentunut, ettei puhelu tuonut huonoja uutisia. Nyt vain peukut pystyyn, ettei aivan viime metreillä sattuisi mitään. Lievää vainoharhaa ilmassa, myönnän. Sattuneista syistä. Olisi ollut kiva käydä nauttimassa "viimeinen ateria" jossain mukavassa ravintolassa. Tyydymme kuitenkin Wolttiin ja tilaamme ateriat majapaikkaamme. Näin on turvallisinta. Varasimme mukaamme kotoa valkoviinitonkan, joten juomapuoli oli turvattu. Käyhän se näinkin. Olonsa on pystyttävä tekemään mahdollisimman mukavaksi ja hyväksi niissä oloissa, jotka vallitsevat ja siinä ajassa, mikä on. Kyllä ihminen osaa, jos haluaa. Vain mielikuvitus on rajana. "Viimeinen ilta" oli oikein mukava. Ruoka ja juoma oli hyvää ja sitä oli riittävästi. Seurakin oli aivan kelvollista. Ainakin minulla. Toisesta osapuolesta en tiedä. Eikä häneltä kysytä. Ai niin. Pera Palleroiselle tämä todellakin oli viimeinen ilta. Kaveri oli nimittäin viimeistä kertaa mukana illanvietossamme. En jää kaipaamaan moista kuokkijaa. Tervemenoa vaan. Nukuin viimeisen yön "siviilissä" ihmeen hyvin. Nukutti jopa niin makoisasti, että miehen piti herättää minut. Onneksi aikaa oli ruhtinaallisesti, koska minun piti olla paikan päällä Töölössä vasta klo 12.30. Ehdin kaikessa rauhassa valmistautua koetokseen. Syödä aamiaisen, laittautua, pakata rauhassa kaiken sen, minkä kuvittelin sairaalassa oloaikanani olevan tarpeellista. Onneksi vaatteita en tarvinnut, koska ne tulisivat talon puolesta. Tiesin tämän toki Senior Patientin kokemuksellani. Tarkistin, että ihana, uudehko nahkainen viikonloppulaukkuni sisälsi kirjoitusvihkon, kynän, kirjoja, villasukat, chromebookin , laturin, kuulokkeet, hygieniavälineet, parit alushousut ja sukat varalta, suklaata, suolattuja manteleita, lakuja. Vaikka tavaroita tuntui olevan vähän, laukku mahtui juuri ja juuri kiinni. Käsiveskakin pullotti tavaran paljoudesta.Eihän sitä koskaan voi olla täysin varma, mitä tulee tarvitsemaan. Kaikkeen on syytä varautua. Parin kilometrin matka Töölöön sujui rupatellessa miehen kanssa kaikenlaista. Sovimme, että hän odottaa sairaalan parkkipaikalla, kun käyn laboratoriossa kuten minua oli ohjeistettu tekemään ennen osastolle tuloa, ja tulen sitten hakemaan tavarani ja hyvästelemään miehen. Ihmettelen rakennuksen pientä kokoa. Sairaala näyttää koostuvan kahdesta osasta, siivestä, vanhasta ja hieman uudemmasta. Vanha puoli on punatiilinen ja uusi puoli valkoiseksi rapattu ja vierustoveriaan korkeampi. Ihan viehättävän näköinen kompleksi - nykyiseksi sairaalarakennukseksi. Astun rohkeasti sisään. En viitsi lähteä seikkailemaan, joten suunnistan suoraan infotiskille ja kysyn reitin laboratorioon. Saan ohjeet ja löydän niitä noudattamalla perille. Odotusaulassa on lisäkseni vain yksi ihminen. Miten tämä on mahdollista? Olen aina kuvitellut ja varautunut siihen, että kaikissa HUS:in toimipisteissä on ruuhkaa ja hektinen meininki. Mutta ei. Päinvastoin. Ikinä missään ei ole ollut ryysistä. Nyt tämäkin ennakkoluulo on rikottu. Ja monta kertaa. Surautettuani käsidesiä automaatista ja hierottuani sen käsiini huolellisesti istun sohvalle odottamaan vuoroani. Hengitän useita kertoja syvään ja rentoudun. Vihdoinkin olen täällä, Töölön sairaalan seinien sisäpuolella. Pian pääsen sisään näytteenottohuoneeseen reijitettäväksi. Laboratoriohenkilö on rento, ystävällinen ja puhelias. Aivan toisenlainen kuin olin HUS:in henkilökunnan edustajan olettanut olevan. Olin odottanut, että kohtaisin täällä vakavia, hillityjä ja hallituja, viimeisen päälle "ammatillisia" ammattilaisia vailla inhimillisyyden häivääkään. Kuvani on muuttunut kokemuksieni myötä aivan toisenlaiseksi. Olen HUS:in vierailujeni aikana nähnyt paljon hymyileviä kasvoja, kohdannut ymmärtäviä ilmeitä ja saanut osakseni inhimillisyyttä ja hyvää hoitoa. Olen kohdannut todellisia ammatti-ihmisiä.Toinen ennakkoluulo siis vesitetty. Kesken näytteenoton kuulostaa siltä kuin joku olisi koputtanut ikkunaan. Vilkaisemme molemmat - näytteenottaja ja minä, valoon päin, mutta ketään tai mitään ei näy. Arvelen linnun lentäneen vasten lasia ja aiheuttaneen äänen. Näytteenottaja alkaa kertoa, että kerran joku oli yrittänyt tulla seinän läpi sisään autolla yöaikaan. Suosittu paikka, ajattelen. Otetaan vielä sydänfilmi. Se käy näpsäkästi, kun sen osaa. Ajattelen omaa tumpelointiani töissä kyseistä tutkimusta ottaessani. Ammattilaiset ovat erikseen. Täytyy vielä käydä hakemassa tavarat ja hyvästellä mies. Hän on joutunut jättämään auton kadun varteen ja lähtee kävelemään minua vastaan laukkujeni kanssa, kun on nähnyt minun tulevan ulos sairaalan ovista. Ilma on kaunis, aurinkoinen. Katselemme yhdessä sairaalarakennusta. Mies ihmettelee, miten näin pienessä paikassa, noiden seinien sisällä, voidaan tehdä niin spesiaalia työtä, vaativaa ja vaarallista, maailman huippua. Miehen mielestä se on uskomatonta. Ajattelen omaa työtäni. Omaa tiimiäni. Ei se ole uskomatonta. Se on totta. Pienet yksiköt ovat usein huippuja. Halaamme pitkään ja annamme toisillemme " rituaalipusut". Sovimme soittelevamme vielä illalla. Mies on selvästi jännittynyt ja huolissaan, mutta yrittää näyttää reippaalta, olla reipas. Nyt ei sovi murtua. Mies kyselee, jännittääkö minua. Ei minua jännitä - enää. Nyt on käsillä se, mitä olen odottanut. Se on toki pelottavaa ja jännittävää. Mutta se on välttämätöntä. Tarvitsen sitä. Ilman sitä minulla ei ole mahdollisuutta parantua. Riskit ovat tiedossa. Niitä on jokaisessa leikkauksessa. Ennuste on kuitenkin hyvä. Pitää vain luottaa siihen, että kaikki menee hyvin. Tiedän olevani parhaissa mahdollisissa käsissä täällä tässä asiassa. Lähden siis luottavaisin mielin Töölön sairaalan kolmanteen kerrokseen neurokirurgian vuodeosastolle 6. Mies lähtee kävelemään takaisin autolle ja omiin seikkailuihinsa. Hän aikoo olla Helsingissä loppuviikon ja tulla katsomaan minua leikkauksen jälkeen kunhan tokenen.