CTRL+ALT+DEL

Katselen ympärilleni lukaalissani ja totean puitteiden olevan modernimmat kuin Töölössä. Onhan kyseessä toki uudemmat tilat. Kaikki on uutta ja hienoa. Näen ikkunasta, että viereen on nousemassa uusi sairaalarakennus. Kehitys siis jatkuu. Vuoteeni vierellä olevaan, pöydän ja kaapin yhdistelmään on toden totta kiinnitetty monitori. Ei puhunut palturia Töölön kollega. Kyseessä on jonkinlainen älylaite, jonka kautta on mahdollista päästä nettiin, kuunnella radiota ja katsoa televisiota ja vaikka mitä muuta. Minulla tuskin liikenee mielenkiintoa tutustua rahkineeseen tarkemmin. Joskus voisin katsella siitä aamu-tv:tä, enpä juuri muuta. Odottelen päiväkahvia. Sitä ei kuulu. Päättelen, että täällä on eri tahti kuin Töölössä. Seuraavat kymmenen päivää tulevat tutustuttamaan minut perusteellisesti Hiltonin tapoihin ja aikatauluihin. Päiväkahvia täällä ei tunneta. Mustaa kultaa tarjoillaan vain aamuisin ja iltaisin. Siihen on tyytyminen. Onneksi alakerran kahvila on auki. Siellä on mahdollista saada helpotusta kahvintuskaansa, jos kunto riittää laskeutumaan kolmannestatoista kerroksesta ensimmäiseen ja nousemaan takaisin. Hissi toki kuljettaa. Minut on majoitettu opiskelijamoduuliin, mikä tarkoittaa sitä, että sekä aamu-että iltavuorossa potilaista huolehtivat kolme sairaanhoitajaopiskelijaa, sairaanhoitajien toimiessa taustapiruina ja opiskelijoiden ohjaajina. Tämä tietää sitä, ettei yksinäistä hetkeä juuri ole ja asiat tulevat peruusteellisesti hoidettua. Myös lääkäripuolella tämä tarkoittaa, että lääkärinkierrolla vuoteeni ympärillä on tunkua. Joka ikinen aamu lukuunottamatta viikonloppuja ympärilleni on kerääntynyt 5-6 tohtoria. Yksi on endokrinologian erikoislääkäri, loput endokrinologiaan erikoistuvia lääkäreitä. He kirjoittavat muistiinpanoja kynät sauhuten. He eivät oikeastaan puhu minulle mitään. Katselevat vain mielenkiinnolla tätä erikoisuutta. Endokrinologi on äänessä kyselee, tutkii ja selittää, vastaa kysymyksiini. Mahdan olla arvokasta opiskelumateriaalia. Meitä ei kovin montaa vuosittain tapaa. Huonekaverini ovat vatsapuolen vaivaisia, joten heillä on eri tohtorit. Vaikka tieni on ollut kivinen ja mutkainen - ja sitä se myös täällä Hiltonissa tulee olemaan, olen sitä mieltä, että monessa asiassa olen päässyt ja pääsen huonetovereitani helpommalla. Sen tulen lähitulevaisuudessa toteamaan useamman kerran. Sairaanhoitaja-opiskelija Nina tulee pian luokseni "ottamaan vitaalit". Minun opiskeluaikanani niitä kutsuttiin osastorutiineiksi. Mitataan verenpaine, pulssi, happisaturaatio, kuume ja silloin tällöin myös verensokeri. Tämän toistuu useita kertoja päivässä.Kone näyttää ja Nina vahvistaa kaiken olevan mittaustulosten valossa hyvin. Verenpaine on hieman koholla. Niinhän se on tavannut sairauden aikana olla ja varsinkin leikkauksen jälkeen tämä on täysin normaalia. Ei siis syytä huoleen. Toipuminen sujuu hyvin. Lisäksi nestetarkkailu jatkuu. Nina tuo minulle vessaan minulle portatiivin ja pöydälleni nestelistan.Istun ki ltisti portatiivilla ja tiristän sinne joka tipan. Hoitajat mittaavat ja merkitsevät ylös ulostulevan nesteen. Minä huolehdin sisäänmenevistä ja merkitsen jokaisen lasillisen huolellisesti nestelistaan. Pissit portatiiviin, pökäleet pönttöön. Haastavuutta tähän leikkiin saadaan ripulilla. Muutamana päivänä pompin portatiivin ja pöntön väliä housut kintuissa saman vessareisun aikana. Olen tylsä ja mukavuudenhaluinen. Pyydän hoitajalta Imodiumia. Se ihmeekseni helpottaa vatsakipua hetkessä ja tekee vessareissuista vähemmän haasteellisia. Vessa on onnekseni yksityiskäytössäni, koska huonetoverini ovat suolisto- ja rakkoleikattuja ja kaikki ulostuleva menee pusseihin. Kello 16 tulee päivällinen. Ruoka maistuu ja vahvistaa. Illalla tulee näytteenottaja. Hänelle on kerta toisensa jälkeen, ennen näytteenottoa ja näytteenoton jälkeen, päivästä toiseen sanottava koko nimi ja henkilöturvatunnus. Ihmeesti verta riittää, vaikka sitä kaivellaan minusta parikin kertaa päivässä, useita putkia kerrallaan. Kyynärtaipeeni ovat piikitetyn näköiset, kirjavat ja reijitetyt. Teipistä jää ihoon ikävät, punaiset rannut. Onneksi täällä saa valita haluaako pistopaikan suojaksi lapun teipillä vai sideharsolla. Viestittelen kummitätini kanssa. Hän on Helsingissä käymässä tyttärensä perheen luona ja haluaisi tulla katsomaan minua sairaalaan. Toivotan hänet tervetulleeksi ja kerron toimintaohjeet. Ihanaa, kun joku läheinen tulee käymään. Tulee turvallinen olo. Olen ilmoittanut henkilökunnalle saavani vieraita, joten tätini ei erikseen tarvitse soittaa osastolle tulostaan. Täti tulee kukkakimpun ja naisen voimapakan kanssa. Voimaannuttavaa väriä sairaalan valkeiden seinien sekaan. Halaamme uhkarohkeasti. Ei kai korona nyt meihin iske. Juttelemme lähinnä minun kokemuksistani. On kuitenkin tervehdyttävää puhua myös kaikesta muusta. On muutakin elämää kuin elämä sairaalassa, kuten totean eräänä päivänä sairaanhoitaja-opiskelija Ammanille. Luojan kiitos, että näin on. Huonetoverini Töölöstä, romaninainen, tulee mieleeni. Mitähän hänelle kuuluu? En näe häntä kertaakaan Hiltonissa. Ilmeisesti hän pysyttelee tiiviisti huoneessaan koko reissun ajan. Muistan useat hänen keskustelunsa läheistensä kanssa. Sarilta hän kyseli, olisiko tällä "serkkupoikii", joiden kanssa hän voisi kirjoitella. "Tiedä, vaikka rakastuisin vielä vanhoilla päivilläni." Niin. Potilaan tai toipilaan on kokemukseni mukaan erittäin tärkeä voida välillä keskittyä aivan muihin asioihin kuin sairauteensa tai sairastamiseen. Se auttaa unohtamaan edes hetkeksi vallitsevan tilanteen, antaa toivoa paremmasta ja väitän, että se auttaa olennaisesti toipumisessa. Elämä on ennen kaikkea muuta kuin sairaalaelämää ja sairastamista. Ne toki kuuluvat joskus elämään. Toivottavasti vain lyhyen hetken ja niistä on suunta pois päin. Toinen huonetovereistani, noin 70-vuotias nainen osoittautuu verbaalisesti hyvin lahjakkaaksi. Hän opettaa suomenkieltä ruotsinkieliselle sairaanhoitaja-opiskelijalle hoitotoimien lomassa. Ihailen hänen myönteistä elämänasennettaan. Hän sanookin olevansa positivinen, toisin kuin miehensä, jota hän kuvailee todelliseksi negatiivisuuden perikuvaksi. Nainen kertoo olleensa suuressa suolistoleikkauksessa noin pari kuukautta sitten. Sairaalareissu oli kestänyt kuukauden. Sen jälkeen hän oli ehtinyt olla kaksi viikkoa kotona. Sitten ilmeisesti jokin pöpö oli iskenyt suolistoon ja nainen oli päätynyt takaisin osastolle. Antibioottia suoneen useasti päivässä, syömisen opettelua, liikkumisen harjoittelua, avanteen hoitoa, virtsakatetrin vaihtoa. Sitä on sairaalassa olo hänen kohdallaan. Avannepussi valskaa useita kertoja päivässä. Hoitajia tarvitaan. Nainen on välillä täysin kypsynyt pussin irtoamiseen, mutta pääsee joka kerran asian yli. Hän toteaakin, ettei hänen tapanaan ole jäädä suremaan asioita. Minua hymyilyttää, kun hän joka kerran vaihtaa kanavaa, kun radiossa soi Arttu Wiskarin "Tässäkö tää oli" ja manaa biisin alimpaan helvettiin. Välillä epäilen, että nainen itse provosioi avannepussin irtoamaan, niin usein se tuntuu luiskahtavan irti, vaikka se joka kerran hoidetaan ja kiinnitetään huolellisesti paikoilleen. Asiantuntijat löytävät syyn tähänkin. Nainen kertoo, ettei pussi kotona koskaan irronnut itsekseen. Hoitaja kyselee, mitä eroa hänen sairaalassa olossaan on verrattuna kotioloihin? Keskustelun myötä syy pussin irtoamiselle tuntuu löytyvän. Kotona nainen on enemmän liikkeessä ja istuvassa asennossa, kun taas sairaalassa aika kuluu makoillen puoli-istuvassa asennossa. Naista ohjataan istumaan ennemmän. Nainen tarvitsee asennon vaihtoon ja liikkumiseen toisen henkilön apua ja lisäksi kävelyillä on tukena ja apuna trollaattori. Ja, kas, pussi alkaa pysyä paremmin paikoillaan, kun nainen itse lähtee liikkeelle. Liike on lääke. Meilahdessa elimistöni toipumista seurataan leikkauksen jäljiltä. Nyt tilanne on päin vastainen kuin ennen leikkausta, jolloin kortisoliarvot hipoivat taivaita. Tällä hetkellä oma kortisolituotantoni on lamassa ja minun on syötävä kortisonia purkista korvatakseni tämä vaje. Leikkauksen jäljiltä lisämunuaiseni ja aivolisäkkeeni välinen yhyteys on häiriintynyt. Lisämunauaiset eivät ota aivolisäkkeen käskyjä vastaan tuottaa kortisolia. Tämän yhteistyön elpymistä seurataan verikokein ja kliinisin tutkimuksin. Täytyy löytää sopiva kortisoniannos, jolla pärjään kotona. Minun on vaikea arvioida, onko vointini pienemmällä annoksella parempi vai huonompi kuin suuremmalla kortisoniannoksella. Vointini vaihtelee niin paljon myös muista syistä. Välillä saan nukutuksi paremmin välillä nukkumatti ei tule luokseni houkuttelemallakaan. Huomaan toipumista itsessäni. Turvotukset alkoivat sulaa melko pian leikkauksen jälkeen. Ihon kunto paranee lähes silmissä. Biisonikyhmy katosi niskasta ja pää tuntuu selkeämmältä. Verenpaine lähti laskuun, kun Pera Palleroinen häipyi ja verenpainelääke voitiin puolittaa lähes saman tien. Paljon on vielä edessä ja toipuminen on hidasta. Liian alhaiset kortisoliarvot aiheuttavat tietynlaisia oireita. Huonoimpina hetkinä tuntuu kuin olisin mennyt ojasta allikkoon. Toipumiselle täytyy antaa aikaa. Potilaana olo kävi työstä enkä toipilaana pääse sen helpommalla. Kolmas potilas huoneessa on hieman yli 70-vuotias mies. Hän on tullut Meilahteen suolistoleikkausta varten. Häneltä on jo aikaisemmin poistettu virtsarakko. Mies on ollut viikon ajan paastolla ennen osastolle tuloaan. Ja paasto jatkuu myös leikkauksen jälkeen. Kaikki ravinto menee suoneen tai nenämahaletkun kautta sisään. Kaikki, mikä tulee ulos menee pusseihin. Miehellä menee kova kipulääkitys. Liikkuminen on kivuliasta eikä hän saa ilman kahden ihmisen apua liikkua mihinkään. Olen siis ainut liikkuva ja vessaa käyttävä tässä huoneessa. Ei huono. Ajattelen monta kertaa, että olen päässyt helpolla, kun minua on leikelty vain päästä. Miehen leikkaus kesti 12 tuntia ja hän oli leikkauksen jälkeen teho-osastolla toista vuorokautta. Vaikka huonetoverini ovat samalla sanoaen raihnaisessa kunnossa he jaksavat sanailla sekä toisilleen että henkilökunnalle. Hauskuutan itseäni kuuntelemalla heidän juttujaan. Mies on huonokuuloinen ja tämä aiheuttaa monta riemukasta tilannetta. Kysyn käytävällä hoitajalta leikkauksen mahdollisista komplikaatioista. Kokenut hoitaja sanoo, että joskus sivuvaikutukset voivat alkaa heti leikkauksen jälkeen, joskus jopa viikon viiveellä. Niitähän tässä nyt kytätään. Joka päivä verikokeilla syynätään nestearvoja, natrium, kalium, kreatiniini. Perusverenkuva. Ja hieman harvemmin muita. Piikitettävää riittää. Suonet huutavat hallelujaa. Sen lisäksi, että sisäänmenevän ja ulostulevan nesteen määrää tarkkaillaan,lääkäri määrää riesakseni jokapäiväisen punnituksen. Sen avulla saadaan tietoa silmämääräisen arvion lisäksi, turvotusten poistumisesta. Vaa´álle nousu on joka kerran minulle yhtä epämiellyttävää. Fiksu, elämänkokemusta omaava sairaanhoitaja-opiskelija, joka tekee paljon töitä kanssani, huomaa sanattomasta viestinnästäni, etten halua tietää vaa'an lukemia. Minulle riittää, että lukemat ovat ylhäällä siellä, missä niiden kuuluu olla. Niiden näkyvillä, jotka lukemia johonkin tarvitsevat. Amman-opiskelija huomaa eräänä aamuna tuodessaan puntaria luokseni, että puntarissa lukee "Corona" ja tekstin jälkeen on punainen piste. Nauramme yhdessä ja sanon Ammanille, että minä en tuohon nouse, vie rahkine äkkiä pois. Nousen kuitenkin, joten papereihin saadaan merkintä. Sen verran vanha syömishäiriö kummittelee mielessäni, että sairauden minulle tuomat 20-30 kg:a ovat peikko. Välttelen totuuden katsomista silmiin. Mieluisaa on kuitenkin joka kerran kuulla, paljonko paino on edellisestä punnituksesta laskenut. Ja tunnen toki olossani, että neste on alkanut poistua. Torstaina se alkaa. Pari vuorokautta kestävä kärsimysten taival. Iltapäivään asti oloni on aikaisempien päivien kaltainen. Olen nukkunut yön melko huonosti ja sen myötä olo on hieman hutera ja väsähtänyt. En kiinnitä siihen sen erityisempää huomiota. Minulle on jo väläytelty kotiin pääsyn mahdollisuutta perjantaina. Päänsärky alkaa hiipien, koko ajan voimistuen. Sitten alkaa pahoinvointi. Yritän maata sängylläni liikkumatta. Pian aavistan lähdön. Kampean itseni vuoteelta ja syöksyn vessaan. En ehdi miettiä huimaako minua ylösnoustessa vai ei. Enkä noudattaa turvallisen liikkumisen periaatteita. Luojan kiitos, vessa on vapaa. Onhan se vain minun käytössäni. Ehdin juuri ja pöntölle ja roiskautan mahani sisällön yläkautta pönttöön ja sen ympäristöön. Kerran, toisen kerran ja vielä kolmannen. Sitten helpottaa. Pääkipukin väistyy, mutta vain hetkeksi. Vedän vessan, pyyhin paperilla isoimmat roiskeet pöntön reunoilta, pesen kasvojani. Raahaudun seiniä pystyssä pitäen takaisin sängylleni ja painan nappia. Hoitaja rientää paikalle ja kerron hänelle tapahtuneen. Hoitaja katsoo minua huolestuneena. Hän lähtee soittamaan lääkärille. Jään sängylleni makailemaan ja yritän etsiä asentoa, jossa olisi mahdollisimman hyvä olla. Sitä ei meinaa löytyä. Pääkipu palaa entistä pahempana. Jonkin ajan kuluttua hoitaja palaa opiskelijan kanssa työntäen kärryä, jossa on kanyylin laittamiseen tarvittavat välineet. Hoitaja sanoo, että kipulääke, pahointivointilääke sekä kortisoni täytyy laittaa suonensisäisesti. Tämä tieto helpottaa minua, uskon tämän auttavan. Minun on rynnistettävä kesken kanyylin laiton vessaan. Tällä kertaa onnistun sihtaamaan paremmin. Pöntön reunat ja lattia pysyvät puhtaina. En onnistu tuhoamaan sairaalahuoltajien työtä. He ovat ehtineet puhdistaa vessan edellisen vierailuni jäljiltä. Hoitaja ryntää vessaan perässäni ja ojentaa minulle oksennuspussin. Hän sivelee hartioitani lohduttaen ja tukea antaen ja vaihtaa välillä kädessäni olevan oksennuspussin uuteen seuraavaa lastia varten. Huolenpito tuntuu hyvältä. Jään pyyhkimään kasvojani vessaan ja laitan oksennuspussin roskikseen. Palaan hoitajan ja sairaanhoitaja-opiskelijan luo ja käyn vuoteelleni pitkälleen. Kanyylin laitto jatkuu. Taitavasti hoitaja laittaa kanyylin paikoilleen samalla opiskelijaa ohjaten ja selittäen mitä tekee ja miten kannattaa toimia. Jonkin ajan kuluttua saan lääkkeet suoneeni. Yritän nukkua. Kipuun lääke auttaa vain hetkellisesti, arviolta puoli tuntia. Sitten se pääsee taas niskan päälle. Pahoinvointi lievittyy myös joksikin aikaa, kuten aina oksentamisen jälkeen. Pahoinvointilääkkeen vaikutusta en osaa arvioida. Saan sen aina liian myöhään, oksentamisen jälkeen. Enää minun ei tarvitse rynnätä hotelli helpotukseen, kun arvelen oksennuksen tulevan. Hoitaja on tuonut minulle oksennuspusseja pyödälle, käteni ulottuville. Pussit ovat näppärä keksintö. Saan pussin asetettua tiiviisti suuni ympärille ja voin antaa tulla tuutin täydeltä, ilman että tarvitsisi pelätä ympäristön kärsivän tuhoja. Sitten vain soittoa hoitajalle ja ilmoitus, että taas on tuotosta pussissa. Näytteenottajat tulevat rääkkäämään minua nyt normaalia enemmän. Juuri nyt, kun tarvitsisin lepoa - tai nuijanukutuksen. Joka kerran piikkisedän- tai tädin lähestyessä, ilmoitan olevani pahoinvoiva ja otan oksennuspussin valmiiksi lähettyville. Suoneni ovat normaalitilassakin näkymättömissä, toki palpoiden löydettävissä, mutta mitkään näytteenottajan unelmasuonet ne eivät ole. Nyt näytteenottaja joutuu tekemään kaksin verroin töitä saadakseen vereni virtaamaan näyteputkeen. Huokaan joka kerran helpotuksesta, kun näen veren syöksyvän putkeen. Silloin tiedän piinan olevan sillä kertaa ohi. Olen kuivunut oksentamisesta. Ja nesterajoituksesta. Lääkärit tietävät tilani; natrium on syöksynyt liian alas. Siihen ainut hoitokeino tässä tilanteessa on tiukka nesterajoitus. Saan juoda vain 600 ml vuorokaudessa. Se on vähän. Vain kolme lasillista. Ja siihen lasketaan myös kahvi ja esimerkiksi jugurtti ja keitto. Kaikki nestemäinen. Perjantai-aamuna lääkärikonklaavi ilmestyy taas ympärilleni. Erikoislääkäri tekee minulle neurologisen tutkimuksen. Valottaa silmiäni, pyytää seuraamaan edes takaisin nenäni edessä liikuttelemaansa kynää ja puritamaan käsiään. Kyselee hengenahdistuksesta ja rintakivusta. Kumpaakaan minulla ei ole. Kovan päänsäryn ja oksentelun takia lääkärit päätyvät siihen, että pääni pitää magneettikuvata. En enää edes haaveile kotiutumisesta. Ymmärrän, että minun on parasta olla sairaalassa. Minulle lääkäri sanoo, ettei mistään hälyttävästä ole viitteitä. Tiedän kuitenkin, mitä kuvauksella halutaan sulkea pois. Aivoverenvuoto. Endokrinologi palaa hetken kuluttua vielä luokseni ja tutkii jalkani mahdollisen tukoksen varalta. Mitään siihen viittaavaa ei löydy ja pääsen jatkamaan lepäilyä. Perjantaina saan alas vain 300 ml nestettä. Ulos tulee moninverran enemmän. Syödyksi en saa mitään. Sairaalahuoltaja tuo eteeni ruoka-annoksen. Nostan lautasen päällä olevaa kupua. Lohta ja perunamuussia. Normaalisti annos menisi alas alta aikayksikön. Nyt lasken kuvun takaisin annoksen päälle. Oksettaa. Pelkät ruokapuheet, joita huonosyömäinen huonetoverini tuntuu kuin kiusallaan pitävän puhelimessa siskonsa kanssa, saavat minut voimaan pahoin. Tekisi mieleni huutaa: "Olkaa hiljaa!", jos vain jaksaisin ja viitsisin. Tilanne on uusi minulle. Yleensä ruokahaluni on hyvä. Nyt pelkkä ruuan tuoksu tai mielikuvat siitä saavat yökötyksen aikaan. Olen ihmetellyt huonotoverini vaikeutta syödä. Hän on kuihtunut sairautensa aikana lähes olemattomiin ja hänen on syötävä proteiinilisiä ja ties mitä litkuja. Nyt ymmärrän häntä hyvin. Kun ei voi syödä niin ei voi. Ihmettelen, mistä oksennusmateriaalia riittää. Sisään ei mene juuri mitään, mutta ulos tulee sitäkin enemmän. Heikottaa. En jaksa edes nostaa päätäni. Jos jostain syystä päätä tarvitsee nostaa, se tekee olon todella huonoksi, kipu päässä kasvaa ja pahoinvointi voimistuu. Uni ei tule. Olen horroksen kaltaisessa tilassa. En unessa enkä valveilla. Jossain vaiheessa alan olla epätoivoinen. Mitä pahaa olen tehnyt, että minua näin rangaistaan? Suonensisäiset lääkkeet eivät tunnu auttavan. Niitä menee maksimimäärä. Vuorokauden ajalla ei ole merkitystä. Osaston rytmi säilyy samana, vaikka minä olen poissa pelistä. Siitä tiedän suunnilleen, mikä aika on. En pysty tarkistamaan kellonaikaa kännykästäni. En jaksa. Enkä kykene. Yritän vain olla. Selvitä hengissä. Kurotan kättäni pöydällä olevaa kännykkääni kohti. Huomaan siihen tulleen useita viestejä. En kykene lukemaan niitä. Joku on yrittänyt soittaakin. Tiedän läheisten olevan huolissaan, kun eivät ole saaneet minua kiinni. Lohduttaudun sillä, että osaavathan he soittaa osaston puhelimeen, jos huoli kasvaa tarpeeksi suureksi. Mies sattuu soittamaan juuri, kun minulla on vielä puhelin kädessäni. Vastaan siihen ja sanon, että olen huonossa kunnossa, oksennan ja pää on tosi kipeä. Sanon, että olen täällä turvassa ja hyvässä hoidossa, ei minulla ole hätää. Olen menossa pään magneettikuvaukseen ja kerron sitten tuloksen, kun se tulee. Pyydän välittämään nämä terveiset muille. Enempää en pysty sanomaan. Potilaskuljettaja hakee minut kuvaukseen. Sieppaan oksennuspussin mukaani. Jännittää, tuleeko oksennus vai ei. Pitkin Hiltonin käytäviä kurvaillessa muistan Töölössä samaani ohjeen pitää silmiä auki sängyn kyydissä, jottei tulisi huono olo. Niin yritän tehdä nytkin, vaikka mieluummin pitäisin ne suljettuina. Potilaskuljettaja kyselee murteellisella suomenkielellään, onko minulla lapsia. Ihmettelen hieman puskista tullutta kysymystä, mutta vastaan kärsivällisesti. Seuraa jatkokysymys. Tyttöjä vai poikia? Edelleen vastaan kiltisti. Miten tämä nyt liittyy mihinkään? Kyseleekö tämä ihminen minulta kysymyksiä täyttääkseen hiljaisuuden? Tai sitten hän haluaa saada minut ajattelemaan muita asioita kuin piehtaroimaan huonossa olotilassani. Minun ei tarvitse kauaa odotella käytävällä, kun pääsen sisään kuvaushuoneeseen. Kaksi hoitajaa noutaa minut sisään. He työntävät sänkyni lähelle magneettikuvauslaitetta. Pääsen itse siirtymään ja asettautumaan pötkölleni masiinaan. Kuvaus on ohi hetkessä ja pääsen takaisin omaan sänkyyni. Hoitajat työntävät minut käytävälle odottelemaan kyytiä takaisin osastolle. Pian minut saapuukin noutamaan oikea huumoriveikko. En jaksaisi nyt yhtään pelleillä. Mutta minkäs teet. Olen toisten armoilla. Tulemme hissiaulaan. Pylvääseen on liimattu paperi, jossa lukee:" Välttäkää hissien käyttöä, käyttäkää portaita." Mies osoittaa lappua ja kysyy, että pitääköhän tuota noudattaa? Hän nauraa remakasti omalle vitsilleen ja työntää minut hissiin ja tilaa kyydin 13.kerrokseen. Hoitaja tulee kertomaan kuvauksen tuloksen. Ei aivoverenvuotoa eikä muitakaan muutoksia. Tavallinen leikkauksen jälkeinen tila. Olen helpottunut. Kaikki tämä kärsimys johtuu siis natruimin nopeasta ja voimakkaasta laskusta. Nesterajoitus ja lääkitys suonen kautta jatkuvat. Yksi painajaismainen ilta, yö ja päivä on vielä edessä. Lauantaina iltapäivällä alkaa yhtäkkiä helpottaa. Viimeisen kerran oksennan lauantaiaamuna kello 06.00. Muistan ajan siitä, kun yöhoitaja tuli tiputtamaan minulle klo 6:den kortisonin ja juuri ennen sitä ehdin täyttää oksennuspussin. Enpä muista viettäneeni tällaista syntymäpäivää aikaisemmin. Tänä vuonna se todellakin on unohtumaton. Isä soittaa syntymäpäiväonnittelut ja ennen kaikkea kysyäkseen vointiani. Minun on lopetettava puhelu kesken, koska heikkous yllättää. On levättävä ja kerättävä voimia. Pääkipu jatkuu iltaan asti. Voi tuota ilon ja onnen hetkeä, kun tajuan kivun vähitellen laantuvan ja pahoinvoinnin hellittävän. Jouni- hoitaja tulee kysymään vontiani ja ilokseni voin kertoa hänelle vointini olevan parempi. Sanon hoitajalle, että pelkäsin jo, etten pääse täältä ikinä kotiin. Jouni heittää siihen, että on itse ollut täällä jo 20 vuotta. Sanon hänelle toivovani, ettei hänellä ole ollut ainakaan koko aikaa yhtä huono olo kuin minulla. Jouni myöntää nauraen, että kyllä näin on joskus saattanut olla. Syy ei liene ollut sama kuin minulla. Kyllä huumori on hoitotyön suola. Sunnuntaina pakotan itseni syömään. Pieniä haarukallisia ottaen ja taukoja pitäen. Kahvi maistuu pahalta, mutta juon sitä muutaman kulauksen, koska haluan estää kofeiinin puutteesta johtuvan päänsäryn. Nyt jaksan jo puhua puhelimessakin. Huonetoverinani ollut nainen pääsee siirtymään jatkohoitopaikkaan, terveyskeskuksen vuodeosastolle. Toivotamme toisillemme hyvää jatkoa. Sairaankuljettajien työntäessä naista pois huoneesta, ohi miehen vuoteen, nainen tokaisee omaan hauskaan tyyliinsä nukkuvan miehen kohdalla: "Tuo se on hyvä nukkumaan." Hyvästit jäivät sanomatta, hyvät jatkot toivottamatta. Naisen tilalle tulee pötköttelemään tikkulaiha keski-ikäinen mies. Hän kertoo puhelimessa vaimolleen syövänsä paljon ja silti laihtuvan. Kova tauti. Veikkaan suolistosyöpää. Mies on harmaa ihonväriltään. Järkytyn, kun kuulen hänen eräänä aamuna sanovan syntymävuotensa laboratoriohoitajalle. Mies on samanikäinen kuin minä. Olisin veikannut häntä ulkonäkönsä perusteella 15 vuotta vanhemmaksi. Sairaus vanhentaa. Maanantaina havahdun siihen, että minun on käytävä portatiivilla tavallista useammin, vaikka minulla on tiukka nesterajoitus. Pelko hiipii mieleeni. Vieläkö tämäkin? Diabetes inspidus, aivoleikkauksen komplikaatio, jonka oireisiin kuuluvat suuret virtsamäärät ja kova janontunne. Janontunnetta minulla ei ole ollut koko aikana, mutta portatiivi täyttyy kiihtyvällä tahdilla. Yöhoitaja on mitannut virtsamääräni ja aamulääkkeitä tuodessaan hän kertoo sen olevan lähes viisi litraa. Liian paljon, kun ottaa huomioon sen, miten vähän juon. Pelonsekaisin ajatuksin odotan lääkärinkiertoa. Kerron pelkoni aamuhoitajille. He rauhoittelevat minua ja kehottavat odottamaan lääkäriä. Heti lääkäreiden ilmestyttyä paikalle, ilmaisen huoleni. Ihmetyksekseni he sanovat hymyillen, että ovat odottaneet tätä. Viime päivien virtsaeritykseni on ollut minimaalista. Nyt elimistö alkaa korjata tilannetta virtsaeritystä tehostaen.Se nostaa natriumarvoa. En meinaa uskoa korviani. Mielialani vaihtuu hetkessä. Vaihdamme hoitajani kanssa tyytyväisiä katseita. Jes! Alan vähitellen virkistyä ja voimaantua. Kummitätini ja serkkuni käyvät luonani vierailulla. He tuovat tuulahduksen ulkomaailmasta ja normaalista mukanaan. Kerron heille toki koettelemuksistani, mutta yhtä innokkaana kuuntelen heidän terveisiään elämästä sairaalan ulkopuolella. Jaksan taas kirjoittaa ja saan ensimmäisen blogini leikkauksen jälkeen julkaistua Hiltonista. Se on helpottavaa ja tervehdyttävää. Olen helpottunut, kun huomaan pystyväni edelleen ilmaisemaan itseäni kirjoittamalla. Kirjoittaessani unohdan sairauteni ja heikkouteni ja kirjoittaminen tuottaa minulle suurta tyydytystä ja iloa, auttaa toipumisessa. Kaikki mahdolliset syynäykset kohdallani jatkuvat. Tiistaina saan kanyylin pois eikä suonensisäistä lääkitystä enää tarvita. Pystyn syömään, juomaan ja ottamaan lääkkeet kuta kuinkin normaalisti. Ruokahalu ei ole entisenlainen, mutta se ei minua huoleta. Ihminen tulee melko pienellä ruokamäärällä toimeen. Lääkäri sanoi, että ihminen kestää viikon olla juomatta. Tätä kyllä hiukan rohkenen epäillä. Keskiviikkona uskaltaudun hääpäivän kunniaksi käymään alakerran kahvilassa. Valmistaudun kahvilakäyntiin huolella, onhan kyseessä merkkipäivä. Hivautan tissiväliin hieman ystävältäni lahjaksi saamaani tuoksua ja huuliin sitaisen sävyllistä huulirasvaa. Hääpäivälookini on valmis. Lähden vihreässä pyjamassani ja hennon sinisessä kylpytakissani matkaan. Sairaalan sandaalit kruunaavat tyylini. Oikeastaan nautin kulkea potilaan uniformussa pitkin sairaalan käytäviä, ihmisten katseltavana. Ei ole väliä, miltä näytän, olenhan ihmisten silmissä sairas. Ehkä vakavastikin. Onhan minut otettu vaatteista päätellen sairaalaan sisään. Otan kahvin ja valitsen vitriinistä double chocolate cookien. Uskallan juoda kahvistani vain puolet, koska minulla on nesterajoitus, enkä missään nimessä halua vaarantaa olotilaani. Onnittelemme miehen kanssa toisiamme hääpäivän johdosta tekstiviestein. Suunnittelemme juhlistavamme hääpäiväämme myöhemmin. Mietimme ohjelmaa tulevalle juhlapäivälle. Se on kivaa. On jotain, mitä odottaa. Se antaa toivoa paremmasta huomisesta. Illalla tätini soittaa kyselläkseen kuulumisiani. Puhelimessa vierahtää toista tuntia. Kävelen koko puhelun ajan pitkin hiljentyneen Hiltonin alakerran käytäviä. Natriumarvo ei ole vielä noussut tarpeeksi, jotta pääsisin kotiin. Mietin, että jokin tarkoitus sillä oli, että siirtymiseni Töölöstä Meilahteen viivästyi. Olisin ehtinyt pahimmassa tapauksessa kotiutua, jos olisin päässyt Meilahteen alkuperäisen suunnitelman mukaan. Heikkous olisi tullut kotona eikä lähtö takaisin sairaalaan olisi tuntunut kivalta. Se olisi tuntunut takapakilta. Torstaina saan alkaa juoda janontunteen mukaan. Nesterajoitus puretaan. Saan luvan lähteä ulkoilemaan. Sairaalavaatteissa, mutta omissa kengissäni ajan hissillä alakertaan. Astun Hiltonin pääovista ulos. Mietin, että ulkoilen ensimmäistä kertaa lähes kolmeen viikkoon. Kävelen päämäärättömästi pitkin katuja. Ulkoilma tuntuu hyvältä. Joka puolella on asfalttia ja suuria sairaalarakennuksia. Päädyn drive in- näytteenoton kulmille, sinne josta tämä sairaalakierteeni alkoi. Käännyn takaisin. Pidän varani, etten eksy. Sehän tästä vielä puuttuisi. Palaan osastolle ja ilmoitan paluustani. Ei tarvitse lähteä etsimään Madamea. Uskaltaudun juomaan sairaalan kahvilassa kokonaisen kahvikupin. Koetan olla mahdollisimman paljon liikkeellä. Kävelen osaston käytävällä. Osaston hissiaulasta löydän kuntopyörän ja poljen sillä muutamia minuutteja ikkinasta ulos katsellen. Käyn katsomassa osaston päivähuoneessa televisiota kiikkutuolissa istuen ja itseäni keinuttaen. Kulutan aikaani mahdollisimman järkevästi kuntoutumistani edistäen. Palaan huoneeseeni. Hoitajat ovat auttamassa huonetoveriani, suolistoleikkauksesta toipuvaa vanhempaa miestä. Häneltä on ajettu parta, häntä on autettu pesuissa ja hän on saanut puhtaat vaatteet ylleen. Melko ponnistus sekä auttajilta ja autettavalta. Kaikki tämä rehkiminen edistää terveyttä ja kuntoutumista. Jutuista päätellen mies alkaa olla jo paremmassa voinnissa. Hän kaipailee pöytäänsä kiinnitetystä " viihdekeskuksesta" katsottavakseen seksiä ja väkivaltaa. Sairaanhoitaja-opiskelija tietää, mikä ohjelma menee tähän kategoriaan ja vielä yhdistettynä ; luontodokumentti. Kaikkia naurattaa ja jokainen pääsee tilanteesta kasvojaan menettämättä. Huumorin kukka on kaunis kukka ja oiva väline hoitotyössä. Toinen huonetoverini, ikäiseni mies on vaitonainen. Hän ei juuri ota kontaktia meihin muihin. Vaimonsa kanssa hän kuitenkin puhuu puhelimessa melko usein. Vaimo soittaa ja valittelee puhelimessa ilmeisesti jotain tietokoneeseen liittyvää ongelmaa. Mies hiljentää selvästi ääntään puhuessaan puhelimessa. Hän antaa vaimolleen kullanarvoisen neuvon: "Paina control, alt, delete." Vaimo ihmettelee, mitä se tarkoittaa? Miehen ääni on sättivä hänen taivastellessaan: " On siinä koululainen, ei tiedä mitä se tarkoittaa. Minä opin sen jo autoasentajalinjalla 20 vuotta sitten. Kaksi kertaa tietokonekurssin käynyt, eikä tiedä! Aiotko ilmoittautua kurssille kolmannen kerran? Lopettavat koko koulutuksen, jos ilmottaudut! Se poistaa kaiken, resetoi. Jos jokin on mennyt tilttiin, control, alt, delete yleensä auttaa, painat vain niitä yhtäaikaa." Joku voisi ottaa moisen ohjauksen kettuiluna, mutta näin potilastoverini vaimo ei ilmeisesti tee. Hän ottaa neuvosta vaarin. Puhelu jatkuu sopuisissa merkeissä. Ilmeisesti ongelma ratkeaa. Minä puolestani yritän nauraa verhojeni takana äänettömästi. Minun on haudattava kasvoni tyynyäni vasten tukahduttaakseni ilmoille pyrkivä rätkätys, jotten paljastuisi. Nauran niin, että vatsaani alkaa sattua. On vaikea selittää, mikä tässä minua niin suuresti huvittaa. Miehen ääni, äänen paino ja sävy, puhetyyli ja puhelun asiasisältö. Kaikki ne yhdistettynä. Voin samaistua sekä mieheen että tämän vaimoon. Tilannekomiikkaa parhaimmillaan. Minua alkaa naurattaa huonetoverini puhelu myös vessassa. Peitän nauruni yskään. Sitten muistan, että yskiminen on nykyisin pahinta, mitä voi julkisesti tehdä. Se vakavoittaa ja voin naama peruslukemilla tulla ulos vessasta. Kolmas hepulikohtaus yllättää minut selittäessäni puhelimessa äidilleni huonetoverini ja hänen vaimonsa välistä puhelinkeskustelua. Olen lähtenyt jälleen seikkailemaan Hiltonin alakerran hiljentyneille käytäville. Löydän suojaisan sopen erään käytävän päästä. Istun vaaleanvihreälle sohvalle, jossa on myös seinät ja katto. Se on kuin eräänlainen pesä tai luola. Kuin luotu vaimentamaan äänet. Nauran niin, että meinaan pudota sohvalta lattialle. Joudun toistamaan sanomani monta kertaa, koska äitini ei saa mitään selvää puheestani. Kuulen äitini linjan toisessa päässä nauravan. En tiedä nauraako hän jutulle vai naurulleni. Hän toteaa, että kyllä minun olisi jo aika päästä kotiin. En oikein ymmärrä, mitä äitini sanomallaan tarkoitti. Varmasti vain hyvää. Vaikka me huonetoverit emme paljon kommunikoi keskenämme, hädässä ystävä tunnetaan. Vanhan miehen kännykän sim-kortti lukittui, kun hän paineli pin-koodin liian monta kertaa väärin. Kännykkä on siis käytännössä käyttökelvoton. Kauhea tilanne kelle tahansa nykyihmiselle. Kuunneltuaan aikansa hoitajien ja vanhemman miehen arssilointia asian äärellä, tietotekniikan ihmemies verhon takaa puuttuu puheeseen. Hän kysyy mieheltä, mikä hänen operaattorinsa on? Kuulutuaan miehen olevan saman operaattorin asiakas kuin itse, hän etsii puhelimestaan operaattorin asiakaspalvelun numeron ja tarjoaa kännykkäänsä miehelle. Hän tietää, mitä on painiskella teknisten ongelmien kanssa ja ehdottaa ongelmaan ratkaisua. Hoitajat puuttuvat tässä kohtaa asiaan ja antavat miehen soittaa osaston kannettavasta puhelimesta operaattorille. Mies saa lukituksen avaavan koodin ja saa kännykkänsä auki. Näin pulma on ratkaistu ja huoneessamme on taas kaikki hyvin. Perjain aamukierrolla minulle annetaan jo puoliksi lupa kotiutua. Aamun laboratoriovastaus on kuitenkin odotettava ennen lopullista lupaa poistua. Natriumarvon on pitänyt nousta, mutta ei liian paljon. Liian nopea nousu ei ole hyvä juttu, koska se voi olla merkki vesitystaudista, diabetes inspiduksesta. Ne ovat pitkiä tuntejä. Muutaman kerran käyn kysymässä vastausta. Joudun kuitenkin odottamaan vastausta yli puoleen päivään. Ehdin syömään osastolla lounaan ja käydä kävelyllä osaston käytävällä. Hoitaja tulee minua vastaan ollessani palaamassa huoneeseeni. " Saat lähteä." Noin vain. Ihanko totta? Odotettu hetki on vihdoin käsillä. Amman, joka on toiminut paljon hoitajanani, opiskelijan roolissa tosin, tulee hyvästelemään minut ja toivottaa minulle hyvää jatkoa. Tulee haikea olo. Alan pakkailla tavaroitani. Vien roskat roskiin. Riisun sairaalavaatteet yltäni ja puen omat vaatteet päälleni. Ihmettelen monia vaatekappeleita, jotka minun puettava päälleni. Olen tullut kolme viikkoa toimeen vain kolmella vaatekappaleella; housut, napillinen paita ja aamutakki. Heitän sairaalavaatteet pyykkikoriin. Lähtiessäni käyn jututtamassa molempia huonetovereitani heidän vuoteidensa vieressä. Kerron lähteväni Jyväskylän suuntaan. Nuorempi on kuulemma puhetyylini perusteella arvannut minun olevan Keski-Suomesta. Itse hän kertoo alunperin olevansa Kuopiosta. Sitä ei hänen puheestaan huomaa. Sanon Kuopion olevan minulle tuttu ja mieluinen paikka. Kuopion torilla on päästävä käymään ainakin kerran kesässä mökillä ollessa. Toivotan molemḿille miehille parempaa vointia ja hyvää jatkoa. Tietotekniikkaekpertti huikkaa vielä ovella ollessani: "Muista syödä paljon kalakukkoa!" Yhtä pätevä neuvo kuin control, alt ja delete? Olisipa ihmisessäkin sellaiset napit, joiden painaminen poistaisi häiriön, sairauden ja elvyttäsi kropan.