Viimeiset viisi kilometriä ja kolikon kaksi puolta

"Viimeiset viisi kilometriä on aina pitkät niin..." Saatuani tietooni leikkausajan aika alkoi madella. Kahdeksan pitkää piinaviikkoa luvatun 1-3 viikon sijaan. Olin varoittanut itseäni luottamasta tuohon lupaukseen. Silti jossain mielen sopukoissa eli toivo. Ja jouduin jälleen pettymään. Eikö ihminen koskaan opi? Elämäni on kahdeksan kuukautta ollut lähes pelkkää odottamista eli luulisi minun jo tottuneen. Olevan ammattijonottaja- ja odottaja. Nytkö mestarin tapasi hyytyminen kalkkiviivoilla? Kahdeksan viikkoa alkoi tuntua ikuisuudelta. Kahdeksan viikkoa pahoinvointia, heikotusta, kipua, jäykkiä lihaksia, näön sumenemista, silmien vuotamista, epämääräisiä mielenliikkeitä. Vielä kahdeksan piinaavaa viikkoa kestokrapulaa. Ajatuskin tästä ahdistaa. Totuuden nimessä täytyy sanoa, että vointini ei koko ajan ole tuota kaikkea. Välillä on helpompaa ja vointi kohtuullinen, hetkittäin jopa lähes normaali. Tosin tuskin edes muistan, mikä on normaali olo. Jo hetkellinenkin heikotus ja pahoinvoinnin puuska tuovat epätoivoisen olon. Jos tämä olotilaa jääkin päälle? En enää yhtään jaksaisi tätä kidutusta. Aika tuntuu matelevan ja vielä pidemmältä se tuntuu, kun on heikko olo. Ajan tappamiseksi huonon olon syrjään saattamiseksi tarkoitetut viihdykkeet ovat koronariskin vuoksi rajalliset. Tekisi mieli käydä kesäteatterissa. Konserteissa. Kirpputoreilla. Baarissa.Yleisötapahtumissa. Mihinkään näistä minulle iloa ja nautintoa tuottavista tapahtumista tai paikoista en uskalla vaanivan pöpön vuoksi mennä. Joka paikassa piilee riski. Vaikka itse noudattaisin koronaohjeistuksia muut eivät välttämättä niin tee. Turvavälejä on vaikea yksipuolisesti ihmisjoukossa noudattaa. Olen miettinyt keinoja tappituntumaan pyrkivien karkoittamiseen loitommaksi. Auttaisiko maski päässä köhiminen ja epämääräinen sopertaminen koronan vaarallisuudesta? Loittonisiko hännystelijä tällä keinolla? Voisinhan tietty asiallisesti huomauttaa turvavälin noudattamisesta, mutta koen vaikeaksi alkaa neuvomaan aikuisia ihmisiä. Saa vielä tylsän ihmisen maineen. Siispä jättäydyn suosiolla suurien ihmisjoukkojen ulkopuolelle ja pyörin omissa pienissä ympyröissäni. Nyt ei parane sairastua. Olen tässä joutessani mietiskellyt monenlaisia asioita. Kerta toisensa jälkeen palaan yhteen lempimottooni ;"Asenne ratkaisee". Tuossa usein puolihuolimattomasti ilmoille päästetyssä lausahduksessa piillee vissi viisaus ja totuus. Näin se vaan on. Asiassa kuin asiassa. Kuten olen jo aikaisemmin todennut, olisin voinut tässä pyörityksessä luovuttaa ja jäädä sängyn pohjalle. Olisin voinut kääriytyä itsesäälin ja katkeruuden suloisen petolliseen kaapuun. Luovuttaa ja nostaa kädet pystyyn. Niin en kuitenkaan ole tehnyt. En ole halunnut enkä voinut. Se ei ollut minulle edes vaihtoehto. Ehkä aivan synkimpinä, sairauden piinaamina hetkinä mielessä vilahtaa ajatus kaiken tämän piinan lopettamisesta. Toive siitä, että olisi vain pimeys. Kaiken tuskan ja ahdistuksen peittävä pimeys. Painoton ja vaivaton tila. En näe syytä olla kirjoittamatta tästä, vaikka joku saattaa sitä paheksua ja säikähtää. Uskon, että jaan monen muun sairastavan ajatuksen. Kun se on sanottu tai kirjoitettu, sen pelottavuus ja tabumaisuus pienenevät. Se normalisoituu. Kun siitä puhuu ja vaihtaa ajatuksia, se antaa voimaa jaksaa taistelua sairautta vastaan. Luulen, että asiasta vaikemneminen voisi aiheuttaa päinvastaisen reaktion. Moni väsyy ja luovuttaa. Jälleen kerran: vertaistuessa on voimaa. Jakaen taakka pienenee. Narratiivisuus kiehtoo minua. Se, kuinka keromuksen keinoin voi vaikuttaa omaan ja toisten mielikuviin, asenteisiin ja mieleen. Wikipedia kertoo : "Narratiivi (lat. narrare, kertoa) tarkoittaa kertomusta tai kertovaa esitystä. Narratiivi voi olla suullinen tai kirjallinen, mutta laajassa mielessä narratiiveina voidaan pitää myös mainoksia ja elokuvia. Narratiivilla on alku, keskikohta ja loppu. Hyvä narratiivi on juonellisesti eheä.Keskeistä narratiiville on se, että tapahtumat järjestyvät ajallisesti peräkkäin, vaikka tapahtumien järjestyksen ei tarvitse olla kronologinen. Narratiivin kertojan tulee ottaa lukija huomioon ja kertomus on kerrottava siten, että se muodostaa selkeän kokonaisuuden lukijan mielessä. Hyvä narratiivi on ymmärrettävä." Nyt fokukseni on täysin maallikon, mutta eteenpäin katsovana ihmisenä mietin narratiivisuutta omassa työssäni ja hoitotyössä yleensäkin. Otetaanpa ote potilas Mannisen elämästä kahdella eri tapaa kerrottuna. Kertomus 1. Ei liene tarpeeksi siinä, että Cushing on muokannut ulkomuotoani ja koetellut naiseuttani. Se on iskenyt fyysisinä vaivoina naiseuden ytimeen. Se on aiheuttanut epämääräisiä alavatsakipuja ja muita tuntemuksia, turvottanut keskivartaloni ennen näkemättömiin mittoihin. Cushing on ajan kuluessa saanut kuukautisvuotoni loppumaan ja toisaalta piiskannut elimistöni vuotamaan jatkuvasti. Se on saanut minut itkemään yön pitkinä tunteina naisena olon ihanuutta. Miksi, oi miksi, Herra minut hylkäsit? Näine vaivoineni minun nöyrryttävä ja alistuttava paljastamaan Cushigin runtelema ruumiini kirkkaiden valojen loisteessa vieraalle ihmiselle. Hänen tarkasteltavakseen ja ronkittavakseen. Haluaisin olla aivan jossain muualla kuin tutkimuspöydällä. Haluaisin liitää korkeuksissa painottomana. Näkymättömänä. Vain vapautta ja keveyttä tuntien tuulen ja auringon hyväillessä kasvojani ja vartaloani. En haluaisi maata pedillä suojattomana, ihmisarvoni rippeitä keräillen, häveten. Vastata kysymyksiin teeskennellyn keveästi ja huolettomasti kuin kaikki tämä olisi minulle luontevaa ja oikeastaan ihan mukavaa. Ei. Oikeasti en haluaisi olla tässä. Mutta tässä olen enkä muuta voi. Hammasta purren kestän ja ajattelen, että se, mikä ei tapa vahvistaa. Kertomus 2. Ilmeisesti terveydenhuoltomme arvostaa enemmän ala- kuin yläpäätä. Olen odottanut aikaa aivolisäkeoperaatioon kahdeksan kuukautta. Naistentautien poliklinikalle sain sain ajan kolmen viikon päästä lähetteen kirjoittamisesta. Kumpi pää on tärkeämpi? Arvostan enemmän ylä-kuin alapäällään ajatelevia. Ilmeisesti terveydenhuolto arvottaa päät toisin. Se määrää marssijärjestyksen. Laitetaan ensin alapää kuntoon ja jatketaan yläpään kimpussa muutaman viikon päästä. Muistan, kun Mammani torui minua hajareisin istumisesta, kun röhnötin mummolan sohvalla yöpaidassani televisiota katsellen. "Pylly on pyhä paikka.", muistan Mamman lausuneen. Pyhä paikka? Mitähän hän maihtoi sillä tarkoittaa? Niin pyhä, että se täytyy piilottaa? Sitä ei tullut silloin kysyttyä. Nyt se on minusta vain paha paikka. Minulla oli sentään pikkuhousut jalassa yöpaitani alla. Tulevassa koettelemuksessa joudun heittämään alushousut nurkkaan. Vapautua turhista kahleista. Olla avoin ja vastaanottavainen. Toivottavasti on edes komea lääkäri. Enhän muuten viitsisi katsoa hantä "sillä silmällä". Koettelee, vaan ei hylkää, herra. Kummanlaisen tarinan sinä haluaisit mieluummin kuulla? Mitä kertomistyyli kertoo sinulle kertojan suhteesta asiaan? Miten " sinut" hän vaikuttaa kertomuksen perusteella olevan asian kanssa? Tyylejä on monia ja kirjoittajana huomaan vuorottelevani ironisen, kevyemmän ja vakavamman tyylin välillä oman tuntemuksieni ja mielialojeni mukaan. Huomaan pystyväni vaikuttamaan omaan mielialaani sillä, miten tarinan tai tapauksen kerron. Narratiivilla on kumma mahti. Asenne ratkaisee.