Viimeistä viedään

H-hetki lähestyy. Kauan odotettu toimenpide on käsillä. Vihdoin. Viime metreillä olen käynyt kahta käänteistä kilpajuoksua. Toivoin ajan riittävän, että antibiootit ehtisivät parantaa kohtutulehduksen ennen operaatiota eikä sitä jouduttaisi siirtämään. Näin kävi. Tämän kisan voitin. Kilpajuoksu koronan kanssa jatkuu leikkausaliin asti. Olen toivonut ajan kuluvan nopeasti, etten ehtisi saada tartuntaa. Olen vältellyt ihmisjoukkoja ja noudattanut kaikkia mahdollisia varokeinoja tarkasti. Nyt kalkkiviivoilla kisa koronaa vastaan on käynyt intensiivisemmäksi kuin aikaisemmin kesällä. Se on kaventanut elämänpiiriäni entisestään ja saanut ahdistuksen välillä uusiin sfääreihin. Jokaista menemistä ja sen aiheuttamaa riskiä suhteessa huviin tai hyötyyn on täytynyt puntaroida. Korona on ollut karvas lisämauste Cushing- keitoksessa. Ilmankin olisin tullut mainiosti toimeen. Monenlaisia ajatuksia on pyörinyt mielessäni, kun deadline on todentunut. 27.8.2020. Silloin aivolisäkkeestäni poistetaan kaksi kasvannaista. Minua vuosikausia riuduttaneet pirulaiset saavat kyytiä Euroopan parhaiden neurokirugien toimesta. Tervemenoa. En jää kaipaamaan. Älkää ikinä tulko takaisin. Odotan kuin kuuta nousevaa, että pääsen parantumisputkeen. Positiivinen mieli on tärkeää toipumisen kannalta. Se on ollut tärkeää koko tämän helvetillisen prosessin ajan. Välillä olen uinut mustissa vesissä, on tehnyt mieli luovuttaa, heittää pyyhe kehään. Onneksi synkistely on ollut vain hetkellistä ja olen joka kerran kyennyt nousemaan suosta. Jatkaa taistelua. Yrittää eteenpäin yli esteiden. Tässä vaiheessa luovuttaminen olisi sulaa hulluutta. Haluan päästä voittajana maaliin ja todeta : "En taistellut turhaan." Kun sain leikkausajan mustaa valkoisella ensireaktioni oli pettymys. Minulle oli väläytelty 1-3 viikon jonotusaikaa. Se muuttuikin kahdeksan viikon odotukseksi. Olin ollut jo useita viikkoja entistä heikommassa kunnossa ja kahdeksan viikkoa tuntui iäisyydeltä. Miten jaksaisin tätä kidutusta vielä kaksi kuukautta? Pettymys tuli, vaikka olin vannottanut itseäni olemaan uskomatta 1.kiireellisyysluokalle määriteltyyn jonotusaikaan. Tapani mukaan tipuin jälleen jaloilleni ja pian jo suunnittelin, miten saisin odotusajan kulumaan mahdollisimman nopeasti ja miellyttävästi. Thank God, minulla on edelleen vahvat jalat- ja pää. Ajatukset liitelivät aikaan leikkauksen jälkeen. Itseasiassa tuli pieni hätä. Sairauslomailu alkaa uhkaavasti olla loppusuoralla. Miten jaksan töissä? Miten toipuminen lähtee käyntiin? Entäs jos en jaksa enkä kykene? Entäs, jos en palaakaan enää entiselleni? Työkykyiseksi. Täysivaltaiseksi äidiksi, vaimoksi, tyttäreksi, siskoksi - ihmiseksi yleensä. Aikani vellottuani näissä mietteissä tajusin, etten tässä kunnossa kykenekään. Eikä minun tarvitse. Tilanne on toinen, kun operaatio on tehty. Alan vähitellen toipua. Kuntoutumistahtia ei voi ennustaa kukaan. Sen näyttää aika. Hoitava lääkäri arvioi, että sairausloma jatkuu leikkauksen jälkeen ainakin 2-3 kuukautta. Elimistön toipuminen vie arviolta 1-2 vuotta. Kärsivällisyyttä ja voimia siis kysytään edelleen. Sisua. Tahdonvoimaa. Ympärille hyväntahtoisia ja rakastavia ihmisiä. Cushing ei ole läpihuutojuttu. Ei käynyt "halki-poikki-pinoon- Mannisen" pirtaan tämä tauti. Uusien tuulien oli tuiverrettava potilas- Mannisen korvien välissä. Kovan koulun on potilasriepu joutunut käymään. Ja hän on ehkä oppinut jotain. Ei ehkä. Kyllä hän on. Paljon. Kaikki oppi ei ole vielä edes todentunut. Se tullee ripotellen eteeni matkan jatkuessa. Mikäli se saa jatkua. Niin. Mikäli matka jatkuu. Sekin on käynyt mielessäni. Se mahdollisuus, että kaikki päättyykin leikkauspöydälle. Tai, että leikkauksesta palaa läheisten iloksi potilas Mannisen kuori. Silmissä tyhjä katse, suupieli kuolaa valaen. Tietämättömänä siitä, missä kuu ja missä maa. Ajatukset pelottavat, ahdistavat ja itkettävät. Kuluneen viikon aikana on mielessä käväissyt, teenkö jonkun asian viimeistä kertaa, näenkö jonkun ihmisen tai asian viimeisen kerran. Luopuminen on tuskallista. Jopa sen mahdollisuuden ajatteleminen on tuskallista. Täytyy kirjoittaa viimeinen tahto. Varalta. Laittaa käsinkirjoitettu viesti kirjekuoreen. Asetella se kirjoituspöydän laatikkoon näkyvälle paikalle, jotta jälkeenjääneet löytävät sen. Jos. SOS. Mutta ei. Niin ei käy. Minä selviän. Minä paranen. Minä elän. Ei ole tapanani luovuttaa. Enkä tee sitä nytkään. Minä taistelen- loppuun asti.