Käsisuihku ja muita harhaanjohtavia nimityksiä
Ajatus aivojen sorkkimisesta on ahdistava. Aivot ovat arat ja elintärkeät. Monenlaisia mietteitä risteää mielessäni matkalla HUS:iin, Sinus Petrosukseen. Menomatkalla minulla on vielä aivot, joilla ajatella. Tulomatkasta ei ole takeita. Entäs, jos lääkärin käsi lipsahtaa? Tekee radikaalin virheen? Onneksi en antaudu näiden mietteiden vietäväksi sen enempää. Olen pakkotilanteessa. Mikäli haluan hoitoa ja parantua, tutkimus on tehtävä. Olen saanut muutamalta vertaiselta kuulla kokemuksia ko.toimenpiteestä, sen kulusta ja siitä toipumisesta. Se on hiukan helpottanut oloani ja rauhoittanut mieltäni. Jos joku muu on selvinnyt Sinus Petrosuksesta ilman suurempia vaurioita, miksen minäkin?
Matkustan pääkupunkiin miehen ja tyttären kera päivää ennen toimenpidettä. Minun on määrä olla osastolla ennen puolta päivää. Suunnitelmana on ottaa verikokeita ja lääkäri on tulossa tapaamaaan ja tutkimaan minua. Määränpääni on Meilahden Tornisairaala osasto M13, sairaalaan 13.kerroksessa. Onneksi on hissi ajattelen, kun nilkutan kapsäkkieni kanssa sairaalan ovista sisään. Sisään sairaalaan ei tosin pääse niin vain. On pystyttävä todistamaan, millä asioilla on liikkeellä. Minulla ei ole hätää. Minulla on esittää kutsukirje, josta ilmenee selkein sanakääntein, missä ja milloin minun odotetaan olevan. Saan ohjeet siirtyä suoraan osastolle. Helppoa kuin heinänteko. No, ei ihan. Linkkaan innoissani aircast-tukineni liian pitkälle sairaalan uumeniin ja minun on kysyttävä uudestaan tietä. Joudun palaamaan takaisin päin kunnes löydän oikeaan hissiaulaan. Sitten vain nappia painamalla kohti korkeuksia.
Osastolla minut ottaa vastaan iloinen osastonsihteeri ja ohjaa minut päivähuoneeseen odottamaaan noutajaa. Istahdan tuolille odottelemaan ja häiriköimään tahtomattani sairaalahuoltajien kahvitaukoa. Pahoittelen tunkeutumistani, mutta saan ystävällisen tervetulontoivotuksen ja kehoituksen avata televisio aikani kuluksi. Sitä en kuitenkaan tee, vaan laitan saattojoukoille viestin, että olen kuin olenkin löytänyt oikeaan paikkaan ja lupaan palata myöhemmin asiaan. Pian sairaanhoitaja porhaltaakin paikalle ja lähtee saattamaan minua huoneeseeni osaston toiseen päähän. Matkalla hoitaja kerää kaapeista mukaan potilaan roolivaatteet. Saan vihreät housut ja paidan, valkoiset sukat ja vaaleansinisen pitkän sisätakin. Näillä mennään. Chic.
Huoneeni on kolmen hengen huone, jossa on lisäkseni yksi potilas. Pääsen vaihtamaan vaatteet ja asettumaan taloksi. Ihanaa, saan vaihtaa tukisukkani sairaalan jaloissa pyöriviin, löysiin rätteihin. Vihreät housut ja paita roikkuvat päälläni nekin. Eipä kiristä eikä purista. Olo täytyy tehdä mahdollisimman mukavaksi. Jään odottelemaan sängylleni näytteenottajaa. Olen väsynyt. Tekisi mieleni nukahtaa. Kaivan repustani kirjan ja alan lukea. Odotan. Kuulostelen.
Maskipäinen, hanskakätinen näytteenottaja tulee ottamaan verikokeeni. Ensimmäisellä pistämällä tulos on nolla. Ei tipu verta ei. Vaihdetaan kättä. Ilmeisesti vasemman käden suonia on rääkätty niin paljon, että ne ovat rustottuneet eivätkä suostu yhteistyöhön. Onneksi on toinen käsi ja tulosta saadaan ensimmäisellä pistämällä. Veri syöksyy kolmeen näyteputkeen. Hyytymistekijät ja munuaisarvo.
Saan eteeni ison annoksen lihapullia ja perunamuussia. Puolet jää syömättä. Ei ole nälkä. Jännittää. Mahaan koskee. Loikoilen sängylläni ja luen. Lääkäri käy haastattamassa minua. Pyytää näyttämään striijoja ja ihoa yleensäkin. Kyselee murtumista ja voinnista muutoinkin. Tiedustelee, onko minulla kysyttävää toimenpiteestä. Kysyn, mutta hän ei osaa oikein vastata. Lääkäri kehoittaa kysymään tutkimuksen suorittavalta henkilöltä eli röntgenlääkäriltä. Käydään läpi lääkelistaa. En ole kirjoittanut sitä ylös, koska olen mielessäni toivonut, että se näkyisi koneelta. Se näkyykin, mutta lääkäri haluaa, että kerron syömieni lääkkeiden nimet, vahvuudet ja käyttämäni annokset. Ei auta. Potilas Manninen alkaa pinnistellä muistiaan. Utelen varovasti jonotusajan pituutta mahdolliseen leikkaukseen. Saan arvion, että kuukausista puhutaan. Näköä uhkaavat kasvaimet poistetaan ensin ja korona on lisännyt jonotusaikaa. Minun kasvaimeni ei uhkaa näkökykyä, vaikka saakin sen sumenemaan ja silmäni vuotamaan. Parempi asennoitua sairaana oloon kesän yli kuin tavoitella kuuta. Hidasta on. Hidasta on. Potilaana olo jatkuu.
Sairaanhoitaja ramppaa luonani monta kertaa päivän ja illan aikana kuin asiaa tehden. Milloin eteeni kiikutetaan partahöylää karvojen raakkausta varten, milloin tarkennetaan lääkelistaa tai kysellään vointia. Minä haluaisin vain olla rauhassa. Olen varustautunut hyvin osastolla lorvehtimista varten. Minulla on kirja, kynä, paperia, kännykkä ja cromebook. Olen lainannut tyttäreltäni kuulokkeet, että voin katsoa suoratoistopalvelun kautta sarjoja muita häiritsemättä. Tunnen ratsastavani nykypotiluuden aallonharjalla. Minä se osaan sairastaa ja olla sairaalapotilas. Parasta A-ryhmää En alennu piehtaroimaan lakanoissani ja valittamaan vaivojani, en kiusaa hoitajia kellonsoitoillani. Olen iloinen ja reipas. Omatoiminen. Muistan kiitellä kaikkia joka välissä.
Saan ukaasin olla syömättä ja juomatta puolesta yötä lähtien. Todellisuudessa syön ja juon viimeisen kerran ennen toimenpidettä illalla kello 19.30. Toimenpiteen on määrä alkaa klo 8-9 välillä aamulla. Nukun huonosti ja katkonaisesti. Huonekaverin "insuliinihälytin" herättää minut toistuvasti. Viimeistään kovaäänisen hoitajan juostua hätiin viimeisetkin unen rippeet tuntuvat kaikkoavan silmistäni. Huoneessa on valoisaa. Olen tottunut nukkumaan pimeässä ja hiljaisuudessa. Lohduttelen itseäni sillä, että sairaalassa minulla on aikaa levätä ja, että on hyvä olla hieman tokkurassa jo valmiiksi toimenpiteeseen mennessä. Riittää, kun lääkäri on skarppi. Toivon, että hänellä on ollut ihanteelliset uniolosuhteet.
Kello tulee 8.00. Olen saanut ohjeet pukeutua avopaitaan. Jatkan odottamista avopaita ylläni. Yritän lukea. Keskittyminen herpaantuu aika ajoin. Kello tulee 9. Kutsua ei kuulu. Välillä hoitaja käy ilmoittamassa väliaikatietoja. Röntgenistä eivät ole soittaneet tarkkaa toimenpideaikaa. Odotellaan. Lääkärit ehtivät tehdä kierroksen. Tulevat tutkimaan ja haastattelemaan minuakin. Melkoinen konklaavi on kokoontunut ympärilleni. Vanhempi lääkäri antaa tietoa tulevasta, mahdollisista hoitovaihtoehdoista. Lupaa, että minut saadaan kuntoon. Pahoittelee, että aikaa on kulunut ja että olen päässyt huonoon kuntoon ja minulle on Cushingin myötä tullut lisäsairauksia.. Minulle tulee turvallinen olo. Koen olevani asiantuntijoiden käsissä. Useaan kertaan minulta kysytään, eikö minulla ole diabeteslääkitystä. Ei ole. Minulla ei ole diabetestä- vielä. Minulle on tehty sokerirasituskoe ja otettu laboratoriokokeita asian tiimoilta useaan otteeseen. Ehkäpä terveet elämäntavat ovat suojenneet minua ja olen toistaiseksi välttynyt tuolta lisäsairaudelta.
Jatkan köllöttelyä ja odottelua. Nälkä ei ole, mutta suuta kuivaa. Saan luvan vain kostuttaa suuta. Hörppään salaa tilkan vettä. Vihdoin hoitaja tuo tiedon, että toimenpiteeni alkaa klo 12. Noutaja saapuu hieman ennen. Kerron hänelle, ettei minua ole koskaan roudattu sängyllä mihinkään. Etenemme pitkin sairaalan käytäviä. Silmissäni vilisee. Laskeudumme hissillä 1.kerrokseen. Minua pyydetään ojentamaan molempiin käsiini tullessani saamani rannekkeet. Hoitaja lukee niistä lukulaitteella viivakoodin. Totean, että tämähän kuin huvipuistossa. Sairaankuljettaja on höveli ja lupaa rannekkeella pääsyn kaikkiin laitteisiin. Hän työntää minut sängyllä odotustilaan, josta sairaanhoitaja noutaa minut toimenpidesaliin.
Siirryn omasta turvallisesta pedistäni toimenpidesänkyyn. Pian alkavat tunnin kestävät esivalmistelut. Minua puhdistetaan ja puunataan. Peitellään ja pyöritellään. Ihmisiä hyörii ja pyörii ympärilläni. Laitetaan kanyylia, asetellaan lätkiä pitkin kroppaa, puristetaan käsivarteen mansettia. Kysellään asioita puolin ja toisin. Minua peitellään jos jonkimoisella liinalla. Henkilökunta perustelee juhlallista valmistautumista mm. hygieniasyillä. Minulle vakuutetaan, että toimenpiteessä ei oikeastaan tapahdu mitään ihmeellistä. Yksi erehtyy olemaan rehellinen vastatessaan myöntävästi kysymykseeni, onko kyseessä harvinainen toimenpide? Saan kuulla, että kyseistä toimenpidettä tehdään HUS:ssa vuosittain vain 2-3 kappaletta. Tämä tieto ei tee olostani turvallisempaa. Päinvastoin. Annan asian olla, unohdan sen. Mieleeni kuitenkin häivähtää vielä kysymys. Ketkähän nuo kaksi muuta onnellista ovat tänä vuonna? Mikä on heidän tarinansa?
Röntgenlääkäri, joka suorittaa toimenpiteen saapuu paikalle. Hän esittelee itsensä ja tulevaa toimenpidettä, kyselee jotain tietoja. Hänkin vakuuttaa, ettei tässä mitään ihmeellistä tule tapahtumaan. Älkää vakuutelko! Se on epäilyttävää. Lääkäri katsoo minua tiiviisti silmiin. Kuten kaikki muutkin täällä HUS:ssa. Sen olen pannut merkille. Ovatkohan he saaneet vuorovaikutuskoulutusta, jossa on korostettu hyvän katsekontaktin merkitystä luottamuksellisen hoitosuhteen syntymiseen? Lieneekö ollut koulutuksen hinta saamaa hintaluokkaa erään Katrin esiintymiskoulutuksen kanssa? Hetken harkitsen jo kouluttajan uraa, jos vain tästä koettelemuksesta selviän hengissä. Mikähän olisi koulutuksen aihe? Kuinka oppia odottamaan oikein?
Lääkäri puuduttaa nivuseni. Oikealta puolelta pitäisi katetri saada sisään. Lantion kohdilla tökkää ensimmäisen kerran. Katetri tökkää suonen seinämään. Tuntuu oudolta. Ei kauhean kivuliaalta. Kestän. Sävähdän. Tämä on kuulemma ihan normaalia. Jatketaan. Lisää voimaa. Katetrin matka suonessani jatkuu. Heikottaa. Pelkään seuraavaa törmäystä ja kipua. Kuvittelen olevani jossain muualla. Toivon, että katetrilla olisi mahdollisimman sujuva ja mutkaton matka. Eihän näin tietenkään ole. Välillä tökkii. Lääkäri kertoo, että joutuu, ilmeisesti näkyvyyden parantamiseksi, laittaamaan osalle matkaa toisenkin katetrin. En ole tästä varma, koska en oikein pysty sisäistämään asioita ja lisäksi lääkäri puhuu kovin hiljaa. En kuule kaikkea. Keskityn hengittämiseen ja huonon olo minimoimiseen. Heikottaa jo pelkän syömättömyyden ja juomattomuuden vuoksi. Pian päästään jatkamaan. En voi kuin ihailla lääkärin osaamista sujutella katetria verisuonissani. Kovin rauhallista ja hallittua on ammattilaisen työskentely. Se rauhoittaa myös minua.
Katetrin saavuttaessa kallon alueen alkaa potilas Mannisen kärsimystaistelu. Kaulalla ja kurkussa alkaa tuntua kipua, korvissa räsähtelee ilkeästi. Kurkussa tuntuu olevan ongenkoukku, jota joku nyhtää irti. Kurkkua, kaulaa ja korvia viiltelee. Päässä tuntuu painetta. Lääkäri vakuuttaa, että ei ole syytä huoleen. Kaikki tämä kuuluu asiaan. Hän ehdottaa kipulääkettä. Otan sen vastaan mukisematta. Lääke vaimentaa kipua hieman, mutta korvissa kuuluvaa ikävää rätinää se ei poista. On inhimillisempi olla. Kunnes kipu palaa taas. Saan uuden annoksen lääkettä suoneen. Tällä mennään loppuun asti. Vihdoin lääkäri ilmoittaa, että ollaan perillä aivolisäkkeen viemäreissä. Minulle on kerrottu, että matka päätepisteeseen on tutkimuksen ikävin osuus. Olen helpottunut kun se on takana päin. Onneksi en tiedä, mitä on tulossa.
Seuraavaksi alkaa näytteenotto. Saliin ryntää lisähenkilöitä. Olen kuullut heidän keskustelevan viereisessä huoneessa. Heitä on arviolta neljä. En näe heitä pediltäni, mutta kuulen äänet. Minulle tehdään CRH-rasitus. Lääkäri ottaa ensin 0-näytteen. Seuraavaksi hän laittaa lääkeaineen suoniini. Seuraavat näytteet otetaan 5:n, 10:n, 15:n, 20:n ja 30:n minuutin välein. Ja molemmista aivolisäkkeen viemäreistä eli yhteensä 11 näytettä. Itseasiassa 12, koska lääkäri ottaa kaksi 0-näytettä. Joka kerta, kun lääkäri vetää verta ruiskuun suonestani, tunnen kipua korvan takana ja kuulen ikävän rätinän. Homma on tarkkaa. Yksi henkilö vahtaa kelloa ja ilmoitaa milloin näyteenottoon on minuutti ja puoliminuuttia aikaa. Tällöin lääkäri ja häntä avustava henkilö osaavat valmistautua näytteenottoon ja ajoittaa sen oikein. Kun lääkäri saa näytteen otettua hän ilmoittaa sen vastaanottavalle henkilölle, kummasta näyteestä on kyse, vasemmasta vai oikeasta. Rukoilen hiljaa, etteivät he mokaisi. Etteivät näytteet sekoittuisi. Ettei minun tarvitsisi kokea tätä enää koskaan uudestaan. Lasken mielessäni monesko näyte on menossa. Ennen viimeistä näytettä varmistan, että se on viimeinen. Minuutit pedillä odottaessa seuraavan näytteen ottamista sujuvat ihmeellisen nopeasti. Pelkkää odottelua, kuten minulle aikaa on markkinoitu, se ei ole. Se on pientä kidutusta. Pahempaa kuin synnyttäminen. Epämiellyttävin tutkimus, missä tähän asti olen ollut. En halua pelotella ketään. Haluan olla rehellinen. Kertoa kokemukseni. Kuten kaikessa muussakin, ihmiset ovat yksilöitä. Joku kokee ko.tutkimuksen aivan erilailla kuin minä. Minä koin näin. Lisäksi haluan lohduttaa samaan tutkimukseen odottavia ja sanoa, että tutkimusta ei kannata pelätä etukäteen. Se ei auta asiaa. Tutkimuksesta selviää ja koin olevani parhaissa mahdollisissa käsissä tutkimuksen aikana. Jos jotain voisin toivoa, niin sen, että olisin saanut tietoa tutkimuksen kuluessa, missä mennään, paljonko ja mitä on jäljellä ja mitä seuraavaksi tapahtuu. Voi olla, että minua informoitiinkin em.asioista koko ajan, mutta en kyennyt kuulemaan. Lisäksi olisin toivonut, että hoitaja olisi ollut vieressäni koko tutkimuksen ajan ja pitänyt kättänsä olkavarrellani. Se olisi tuonut turvaa, rauhoittanut minua ja lievittänyt pelkoani tulevasta mahdollisesta kivusta.
Olin kovin helpottunut, kun lääkäri lausui maagiset sanat, että katetrit voidaan vetää pois. Hän kertoo ottavansa vielä muutaman kuvan aivolisäkkeestäni. Kuvat napattuaan hän toivottaa minulle hyvää jatkoa ja kertoo, että minun on oltava vuodelevossa seuraavat kaksi tuntia ja tarkkailtavana osastolla yön yli. Tutkimukseen liittyy verenvuotoriski. Ja olen saanut vahvaa kipulääkettä suoneen, joten parempi ottaa varmaan päälle ja pysytellä olosuhteissa, joissa apu on tarvittaessa lähellä. Olen niin helpottunut, että selvisin tähän saakka eikä osastolle jääminen ahdista yhtään. Pitäkööt valvonnassa vaikka viikon.
Salissa kuluu vielä aikaa. Hoitaja painaa nivustani 10:n minuutin ajan varmistaakseen, ettei suoni ala vuotaa. Siirryn omaan petiin ja minut kyörätään "taksitolpalle" odottamaan kyytiä omalle osastolle. Henkilökunta on mukavaa ja vuorovaikutteista. Siitä tulee hyvä mieli. Osastolla hoitaja tulee kysymään vointiani. Sanon, että minun on hirvittävä jano. Olen ollut juomatta ja syömättä 19.5 tuntia. Lukuunottamatta salaa ottamaani pientä vesihörppyä. Se on pitkä aika 2 litraa vettä päivittäin ryystävälle ja 3-4 välein syömään tottuneelle. En saa nostaa päätäni tyynystä. Hoitaja tuo minulle vesimukin, jossa on pilli. Ryystän vettä sisääni. Hoitaja sanoo, ettei minun oikeastaan kannata syödä eikä juoda mitään ennen vuodelevon loppumista. Pelkää tietysti, että alan oksentaa. Siitä se vasta sotku syntyisi.
Makailen pari tuntia paikoillani. Sängyn laidat on nostettu ylös. Katselen kattoa, välillä pidän silmiäni kiinni. Yritän tunnustella vuotaako katetrin sisäänmenoaukko. En tunne mitään. Lääkäri on vaŕoittanut, että nivunen voi olla kipeä parin päivän ajan. En saa nukuttua vaikka väsyttää. Kurkku tuntuu aralta ja päähän koskee. On hutera olo. Koitan etsiä katseellani puhelintani. Saisinkohan sen käsiini kohottamatta päätäni pedistä? Pitäisi ilmoittaa puolestani jännittäville, että tutkimus on ohi ja hengissä ollaan. Tavoitan kuin tavoitankin puhelimen ja näppäilen viestit. Saan helpottuneita vastauksia.
Hoitaja saapuu huoneeseen määräajan umpeuduttua. " Jokos Madame on tolpillaan?". Madame? Sanon elämän voittavan. Pyydän hoitajaa laskemaan vuoteen laidat, itse en saa niitä alas. Kerron, että ruoka ja juoma maistuisi 21.5 tunnin paaston jälkeen. Hoitaja lupaa pyytää sairaalahuoltajaa tuomaan minulle juotavaa ja syötävää. Pian saankin eteeni molempia. Kyllä maistuu ja vahvistaa. Kahvi saa pääkivun väistymään. Elämä taitaa tosiaankin voittaa.
Lähden uppiniskaisesti tapaamaan miestä ja tytärtä sairaalan aulaan. Kävelen osaston käytävää puoliväliin, ovista ulos,astun hissiin. Hissillä 12 kerrosta alaspäin. Vähän huojuttaa, mutta pienistä ei pidetä. Istun aulan sohvalle odottelemaan vieraitani. Pian he jo vilkuttavatkin minulle ison ikkunan takana. Aulahenkilö tarkkailee tapaamistamme herkeämättä. Pidämme näennäisesti turvavälit, puhumme nopeutetusti, että kaikki tarvittava ehdittäisiin nopean tapaamisen aikana sanoa. Olemme kaikki helpottuneita, että tutkimus on ohi. Kerron kokemukseni lyhyesti. Sitten on aika palata osastolle. Reitti on sama kuin tullessakin. En harhaile. Osun suoraan maaliin. Hissiä odotellessani huomaan vaaleanpunaiset sairaalahousut penkillä. Onko jollekin tullut kiire pois? Mieleeni tulee huonekaverini, jota ei ole näkynyt huoneessa sen jälkeen, kun itse lähdin puolilta päivin tutkimukseen. Onko hän karannut? Lähtenyt livohkaan? Vain housut jäi jälkeensä? Hän on juuri saanut tietää syyn tajuttomuuskohtauksilleen ja verensokerin laskulle. Kasvain haimassa. Luultavasti hyvänlaatuinen. Mutta silti. Tieto voi järkyttää ketä tahansa. Jätän housut omaan arvoonsa ja astun hissiin. Ajan kerrokseen 13. Hikoiluttaa. Olo ei ole aivan normaali. Osaston käytävällä kohtaan kolme hoitajaa. " Siinähän se Madame on." Madame ??? Olenko saanut hoitajilta nimityksen? Mikä minusta tekee heidän mielissään Madamen? "Olemme etsineet sinua". Mietin poistumistani osastolta. En kertonut kenellekään mitään, kun lähdin. "Luulitte tietysti, että olen karannut!". Naureskellaan yhdessä. Kysyn, mistä voin käydä hakemassa minulle mainostettua vichyä. Janottaa. Nappaan potilasjääkaapista pullon ja painun hieman häpeissäni nauttimaan juomaa huoneeseeni. Helpotuksekseni huomaan huonetoverini palanneen reissultaan. Ei henkilön menetyksiä - toistaiseksi.
Loppuillan vietän tiiviisti huoneessani. Katson cromebookkini välityksellä ruotsalaista dekkaria. Olen löytänyt reppuni syövereistä Pantteri-pussin jämät ja vetelen mustat sokerihuurretut lätkät nautinnolla kitusiini. Olen omatoiminen ja käyn suihkussa. Löydän muutaman lätkän iholtani ja revin ne irti suihkun alla. Nivusessa tuntuu teippi. Enempää ajattelematta revin senkin irti. Sitten tajuan, ettei olisi kannattanut. Tehty mikä tehty. Ei vuotoa, mutta nivustani koristaa komea mustelma. Selvittyäni suihkusta tunnustan hoitajalle käyneeni pesulla ja irroittaneeni teipin. Teipin olisi pitänyt antaa olla paikoillaan seuraavaan päivään. Hoitaja laittaa minulle uuden teipin ja kehoittaa tarkkailemaan tulehduksen oireita. Ne toki ovat kollegalle tutut. Summa summarum. HUS:in johdoissa virtaa puhdas vesi. Tuskin saan tulehdusta. Jää nähtäväksi. Syön iltapalan ja asetun levolle.
Nukun paremmin kuin edellisyönä. Herään vain muutaman kerran, kun naapurin hälytin huutaa ja hoitaja ja huonetoverini käyvät kovaäänistä keskustelua valaistussa huoneessa. Nukahdan joka kerran uudelleen ja olen umpiunessa, kun hoitaja tuo minulle aamulääkkeet. Vielä viimeiset verenpaineen ja kuumeen mittaukset. Laskeskelen, että tämä on ainakin neljäs kerta, kun kuumemittari tungetaan korvakäytävääni tällä reissulla. Lieneekö koronan tuomaa etua? Teen aamutoimet ja pian saan aamupalan eteeni. Otan kaikkea, mitä on tarjolla. Puuroa, jugurttia, leipää, kahvia maidolla. Kyllä maistuu.
Konklaavi astelee eteeni klo 10:n nurkilla. "Johtavana" lääkärinä on taas uusi tuttavuus. Hänkin on saanut silmiinkatsomiskoulutusta. Hän puhuu asiantuntuvasti ja luotettavasti. Tulee turvallinen olo. Myös hän haluaa tutkia minua. Joudun raottamaan pöksyjäni, näyttämään jalkojani, lantiotani koristavia striijoja, niskakyhmyä, soliskuoppien turvotusta. Kaikkia Cushing-potilaan tunnusmerkkejä. Lääkäri kyselee oireistani ja voinnistani. Hän selittää, miten asiat tästä etenevät. Minulle soitetaan eilisen tutkimuksen tuloksista ja sen perusteella tehdystä hoitosuunnitelmasta kahden viikon kuluttua. Odotusta. Odotusta. Odotusta. Mutta minultahan se käy.
Joudun vielä odottamaan kotiinpääsyä. Kerään tavarani ja jatkan lukemista. Tunnin päästä lähden etsimään hoitajaa ja pyytämään poistumislupaa. Yhytän hoitajan kansliasta, tietokoneen äärestä. Hoitaja antaa luvan mennä vaihtamaan vaatteita ja kertoo tarkistavansa tiedoistani, onko lääkäri kirjannut sinne jotain olennaista, mitä minun pitäisi tietää ennen lähtöäni. Palaan huoneeseeni ja vedän omat vaatteeni niskaani ja luovutan sairaalatamineet pyykkikorille. Heti on normaalimpi olo. Madameolo? Makustelen sanaa Madame ja mietin vielä, mikä eilisten hoitajien silmissä on tehnyt minusta Madamen? Vai, onko se vain yleisnimitys naispotilaille? Mene ja tiedä. Ei nimi miestä pahenna, jos ei mies nimeä, mietin.
Hoitaja tulee huoneeseen kiikuttaen lääkelistaa kädessään ja päästäen minut odotuksestani. Toivottelemme toisillemme hyvää kesänjatkoa. Ja kiittelemme säiden herraa. Niin suomalaista, niin kotoista. Poistun osastolta kevein askelin. Olen soittanut jo kyytimiehille ja lähden taivaltamaan kohti ala-aulaa. Istun aulassa hetken. Katselen ympärilleni ja tarkkailen kanssamatkustajia. Monenlaista sukankuluttajaa on liikkeellä. Jokaisella oma tarinansa. Omat surunsa ja ilonsa. Haukankatseeni tavoittaa vanhan pariskunnan. Nainen taivaltaa kohti ulko-ovea rollaattorin tukemana. Mies köpöttelee hänen rinnallaan. Askel on lyhyt, mutta sitkeästi eteenpäin vievä. Huomaan jotain roikkuvan miehen kyynärvarressa peittäen kyynärpään. Tarkennan katsettani. Se on maski. Valkoinen maski. Koronamaski.
Kotimatka sujuu sutjakkaasti yhden pysähdyksen taktiikalla. Auton ja oman tankkauksen lisäksi on muistettava kotijoukkoja jollain mukavalla. Pienet tulijaiset takataskussa on kiva palata kotiin. Vastaanotto on riemullinen, kuten koirakodissa aina. On hienoa palata kotiin ja arkeen- ja vieläpä aivot tallella. Arkeen pienine haasteineen. Huomaan wc:n käsisuihkun sanoneen sopimuksemme yksipuolisesti irti. Täytyy pyytää miestä vilkaisemaan kapistusta. Käsisuihku? En minä sitä kyllä käsien pesuun käytä... Haloo.
Matkustan pääkupunkiin miehen ja tyttären kera päivää ennen toimenpidettä. Minun on määrä olla osastolla ennen puolta päivää. Suunnitelmana on ottaa verikokeita ja lääkäri on tulossa tapaamaaan ja tutkimaan minua. Määränpääni on Meilahden Tornisairaala osasto M13, sairaalaan 13.kerroksessa. Onneksi on hissi ajattelen, kun nilkutan kapsäkkieni kanssa sairaalan ovista sisään. Sisään sairaalaan ei tosin pääse niin vain. On pystyttävä todistamaan, millä asioilla on liikkeellä. Minulla ei ole hätää. Minulla on esittää kutsukirje, josta ilmenee selkein sanakääntein, missä ja milloin minun odotetaan olevan. Saan ohjeet siirtyä suoraan osastolle. Helppoa kuin heinänteko. No, ei ihan. Linkkaan innoissani aircast-tukineni liian pitkälle sairaalan uumeniin ja minun on kysyttävä uudestaan tietä. Joudun palaamaan takaisin päin kunnes löydän oikeaan hissiaulaan. Sitten vain nappia painamalla kohti korkeuksia.
Osastolla minut ottaa vastaan iloinen osastonsihteeri ja ohjaa minut päivähuoneeseen odottamaaan noutajaa. Istahdan tuolille odottelemaan ja häiriköimään tahtomattani sairaalahuoltajien kahvitaukoa. Pahoittelen tunkeutumistani, mutta saan ystävällisen tervetulontoivotuksen ja kehoituksen avata televisio aikani kuluksi. Sitä en kuitenkaan tee, vaan laitan saattojoukoille viestin, että olen kuin olenkin löytänyt oikeaan paikkaan ja lupaan palata myöhemmin asiaan. Pian sairaanhoitaja porhaltaakin paikalle ja lähtee saattamaan minua huoneeseeni osaston toiseen päähän. Matkalla hoitaja kerää kaapeista mukaan potilaan roolivaatteet. Saan vihreät housut ja paidan, valkoiset sukat ja vaaleansinisen pitkän sisätakin. Näillä mennään. Chic.
Huoneeni on kolmen hengen huone, jossa on lisäkseni yksi potilas. Pääsen vaihtamaan vaatteet ja asettumaan taloksi. Ihanaa, saan vaihtaa tukisukkani sairaalan jaloissa pyöriviin, löysiin rätteihin. Vihreät housut ja paita roikkuvat päälläni nekin. Eipä kiristä eikä purista. Olo täytyy tehdä mahdollisimman mukavaksi. Jään odottelemaan sängylleni näytteenottajaa. Olen väsynyt. Tekisi mieleni nukahtaa. Kaivan repustani kirjan ja alan lukea. Odotan. Kuulostelen.
Maskipäinen, hanskakätinen näytteenottaja tulee ottamaan verikokeeni. Ensimmäisellä pistämällä tulos on nolla. Ei tipu verta ei. Vaihdetaan kättä. Ilmeisesti vasemman käden suonia on rääkätty niin paljon, että ne ovat rustottuneet eivätkä suostu yhteistyöhön. Onneksi on toinen käsi ja tulosta saadaan ensimmäisellä pistämällä. Veri syöksyy kolmeen näyteputkeen. Hyytymistekijät ja munuaisarvo.
Saan eteeni ison annoksen lihapullia ja perunamuussia. Puolet jää syömättä. Ei ole nälkä. Jännittää. Mahaan koskee. Loikoilen sängylläni ja luen. Lääkäri käy haastattamassa minua. Pyytää näyttämään striijoja ja ihoa yleensäkin. Kyselee murtumista ja voinnista muutoinkin. Tiedustelee, onko minulla kysyttävää toimenpiteestä. Kysyn, mutta hän ei osaa oikein vastata. Lääkäri kehoittaa kysymään tutkimuksen suorittavalta henkilöltä eli röntgenlääkäriltä. Käydään läpi lääkelistaa. En ole kirjoittanut sitä ylös, koska olen mielessäni toivonut, että se näkyisi koneelta. Se näkyykin, mutta lääkäri haluaa, että kerron syömieni lääkkeiden nimet, vahvuudet ja käyttämäni annokset. Ei auta. Potilas Manninen alkaa pinnistellä muistiaan. Utelen varovasti jonotusajan pituutta mahdolliseen leikkaukseen. Saan arvion, että kuukausista puhutaan. Näköä uhkaavat kasvaimet poistetaan ensin ja korona on lisännyt jonotusaikaa. Minun kasvaimeni ei uhkaa näkökykyä, vaikka saakin sen sumenemaan ja silmäni vuotamaan. Parempi asennoitua sairaana oloon kesän yli kuin tavoitella kuuta. Hidasta on. Hidasta on. Potilaana olo jatkuu.
Sairaanhoitaja ramppaa luonani monta kertaa päivän ja illan aikana kuin asiaa tehden. Milloin eteeni kiikutetaan partahöylää karvojen raakkausta varten, milloin tarkennetaan lääkelistaa tai kysellään vointia. Minä haluaisin vain olla rauhassa. Olen varustautunut hyvin osastolla lorvehtimista varten. Minulla on kirja, kynä, paperia, kännykkä ja cromebook. Olen lainannut tyttäreltäni kuulokkeet, että voin katsoa suoratoistopalvelun kautta sarjoja muita häiritsemättä. Tunnen ratsastavani nykypotiluuden aallonharjalla. Minä se osaan sairastaa ja olla sairaalapotilas. Parasta A-ryhmää En alennu piehtaroimaan lakanoissani ja valittamaan vaivojani, en kiusaa hoitajia kellonsoitoillani. Olen iloinen ja reipas. Omatoiminen. Muistan kiitellä kaikkia joka välissä.
Saan ukaasin olla syömättä ja juomatta puolesta yötä lähtien. Todellisuudessa syön ja juon viimeisen kerran ennen toimenpidettä illalla kello 19.30. Toimenpiteen on määrä alkaa klo 8-9 välillä aamulla. Nukun huonosti ja katkonaisesti. Huonekaverin "insuliinihälytin" herättää minut toistuvasti. Viimeistään kovaäänisen hoitajan juostua hätiin viimeisetkin unen rippeet tuntuvat kaikkoavan silmistäni. Huoneessa on valoisaa. Olen tottunut nukkumaan pimeässä ja hiljaisuudessa. Lohduttelen itseäni sillä, että sairaalassa minulla on aikaa levätä ja, että on hyvä olla hieman tokkurassa jo valmiiksi toimenpiteeseen mennessä. Riittää, kun lääkäri on skarppi. Toivon, että hänellä on ollut ihanteelliset uniolosuhteet.
Kello tulee 8.00. Olen saanut ohjeet pukeutua avopaitaan. Jatkan odottamista avopaita ylläni. Yritän lukea. Keskittyminen herpaantuu aika ajoin. Kello tulee 9. Kutsua ei kuulu. Välillä hoitaja käy ilmoittamassa väliaikatietoja. Röntgenistä eivät ole soittaneet tarkkaa toimenpideaikaa. Odotellaan. Lääkärit ehtivät tehdä kierroksen. Tulevat tutkimaan ja haastattelemaan minuakin. Melkoinen konklaavi on kokoontunut ympärilleni. Vanhempi lääkäri antaa tietoa tulevasta, mahdollisista hoitovaihtoehdoista. Lupaa, että minut saadaan kuntoon. Pahoittelee, että aikaa on kulunut ja että olen päässyt huonoon kuntoon ja minulle on Cushingin myötä tullut lisäsairauksia.. Minulle tulee turvallinen olo. Koen olevani asiantuntijoiden käsissä. Useaan kertaan minulta kysytään, eikö minulla ole diabeteslääkitystä. Ei ole. Minulla ei ole diabetestä- vielä. Minulle on tehty sokerirasituskoe ja otettu laboratoriokokeita asian tiimoilta useaan otteeseen. Ehkäpä terveet elämäntavat ovat suojenneet minua ja olen toistaiseksi välttynyt tuolta lisäsairaudelta.
Jatkan köllöttelyä ja odottelua. Nälkä ei ole, mutta suuta kuivaa. Saan luvan vain kostuttaa suuta. Hörppään salaa tilkan vettä. Vihdoin hoitaja tuo tiedon, että toimenpiteeni alkaa klo 12. Noutaja saapuu hieman ennen. Kerron hänelle, ettei minua ole koskaan roudattu sängyllä mihinkään. Etenemme pitkin sairaalan käytäviä. Silmissäni vilisee. Laskeudumme hissillä 1.kerrokseen. Minua pyydetään ojentamaan molempiin käsiini tullessani saamani rannekkeet. Hoitaja lukee niistä lukulaitteella viivakoodin. Totean, että tämähän kuin huvipuistossa. Sairaankuljettaja on höveli ja lupaa rannekkeella pääsyn kaikkiin laitteisiin. Hän työntää minut sängyllä odotustilaan, josta sairaanhoitaja noutaa minut toimenpidesaliin.
Siirryn omasta turvallisesta pedistäni toimenpidesänkyyn. Pian alkavat tunnin kestävät esivalmistelut. Minua puhdistetaan ja puunataan. Peitellään ja pyöritellään. Ihmisiä hyörii ja pyörii ympärilläni. Laitetaan kanyylia, asetellaan lätkiä pitkin kroppaa, puristetaan käsivarteen mansettia. Kysellään asioita puolin ja toisin. Minua peitellään jos jonkimoisella liinalla. Henkilökunta perustelee juhlallista valmistautumista mm. hygieniasyillä. Minulle vakuutetaan, että toimenpiteessä ei oikeastaan tapahdu mitään ihmeellistä. Yksi erehtyy olemaan rehellinen vastatessaan myöntävästi kysymykseeni, onko kyseessä harvinainen toimenpide? Saan kuulla, että kyseistä toimenpidettä tehdään HUS:ssa vuosittain vain 2-3 kappaletta. Tämä tieto ei tee olostani turvallisempaa. Päinvastoin. Annan asian olla, unohdan sen. Mieleeni kuitenkin häivähtää vielä kysymys. Ketkähän nuo kaksi muuta onnellista ovat tänä vuonna? Mikä on heidän tarinansa?
Röntgenlääkäri, joka suorittaa toimenpiteen saapuu paikalle. Hän esittelee itsensä ja tulevaa toimenpidettä, kyselee jotain tietoja. Hänkin vakuuttaa, ettei tässä mitään ihmeellistä tule tapahtumaan. Älkää vakuutelko! Se on epäilyttävää. Lääkäri katsoo minua tiiviisti silmiin. Kuten kaikki muutkin täällä HUS:ssa. Sen olen pannut merkille. Ovatkohan he saaneet vuorovaikutuskoulutusta, jossa on korostettu hyvän katsekontaktin merkitystä luottamuksellisen hoitosuhteen syntymiseen? Lieneekö ollut koulutuksen hinta saamaa hintaluokkaa erään Katrin esiintymiskoulutuksen kanssa? Hetken harkitsen jo kouluttajan uraa, jos vain tästä koettelemuksesta selviän hengissä. Mikähän olisi koulutuksen aihe? Kuinka oppia odottamaan oikein?
Lääkäri puuduttaa nivuseni. Oikealta puolelta pitäisi katetri saada sisään. Lantion kohdilla tökkää ensimmäisen kerran. Katetri tökkää suonen seinämään. Tuntuu oudolta. Ei kauhean kivuliaalta. Kestän. Sävähdän. Tämä on kuulemma ihan normaalia. Jatketaan. Lisää voimaa. Katetrin matka suonessani jatkuu. Heikottaa. Pelkään seuraavaa törmäystä ja kipua. Kuvittelen olevani jossain muualla. Toivon, että katetrilla olisi mahdollisimman sujuva ja mutkaton matka. Eihän näin tietenkään ole. Välillä tökkii. Lääkäri kertoo, että joutuu, ilmeisesti näkyvyyden parantamiseksi, laittaamaan osalle matkaa toisenkin katetrin. En ole tästä varma, koska en oikein pysty sisäistämään asioita ja lisäksi lääkäri puhuu kovin hiljaa. En kuule kaikkea. Keskityn hengittämiseen ja huonon olo minimoimiseen. Heikottaa jo pelkän syömättömyyden ja juomattomuuden vuoksi. Pian päästään jatkamaan. En voi kuin ihailla lääkärin osaamista sujutella katetria verisuonissani. Kovin rauhallista ja hallittua on ammattilaisen työskentely. Se rauhoittaa myös minua.
Katetrin saavuttaessa kallon alueen alkaa potilas Mannisen kärsimystaistelu. Kaulalla ja kurkussa alkaa tuntua kipua, korvissa räsähtelee ilkeästi. Kurkussa tuntuu olevan ongenkoukku, jota joku nyhtää irti. Kurkkua, kaulaa ja korvia viiltelee. Päässä tuntuu painetta. Lääkäri vakuuttaa, että ei ole syytä huoleen. Kaikki tämä kuuluu asiaan. Hän ehdottaa kipulääkettä. Otan sen vastaan mukisematta. Lääke vaimentaa kipua hieman, mutta korvissa kuuluvaa ikävää rätinää se ei poista. On inhimillisempi olla. Kunnes kipu palaa taas. Saan uuden annoksen lääkettä suoneen. Tällä mennään loppuun asti. Vihdoin lääkäri ilmoittaa, että ollaan perillä aivolisäkkeen viemäreissä. Minulle on kerrottu, että matka päätepisteeseen on tutkimuksen ikävin osuus. Olen helpottunut kun se on takana päin. Onneksi en tiedä, mitä on tulossa.
Seuraavaksi alkaa näytteenotto. Saliin ryntää lisähenkilöitä. Olen kuullut heidän keskustelevan viereisessä huoneessa. Heitä on arviolta neljä. En näe heitä pediltäni, mutta kuulen äänet. Minulle tehdään CRH-rasitus. Lääkäri ottaa ensin 0-näytteen. Seuraavaksi hän laittaa lääkeaineen suoniini. Seuraavat näytteet otetaan 5:n, 10:n, 15:n, 20:n ja 30:n minuutin välein. Ja molemmista aivolisäkkeen viemäreistä eli yhteensä 11 näytettä. Itseasiassa 12, koska lääkäri ottaa kaksi 0-näytettä. Joka kerta, kun lääkäri vetää verta ruiskuun suonestani, tunnen kipua korvan takana ja kuulen ikävän rätinän. Homma on tarkkaa. Yksi henkilö vahtaa kelloa ja ilmoitaa milloin näyteenottoon on minuutti ja puoliminuuttia aikaa. Tällöin lääkäri ja häntä avustava henkilö osaavat valmistautua näytteenottoon ja ajoittaa sen oikein. Kun lääkäri saa näytteen otettua hän ilmoittaa sen vastaanottavalle henkilölle, kummasta näyteestä on kyse, vasemmasta vai oikeasta. Rukoilen hiljaa, etteivät he mokaisi. Etteivät näytteet sekoittuisi. Ettei minun tarvitsisi kokea tätä enää koskaan uudestaan. Lasken mielessäni monesko näyte on menossa. Ennen viimeistä näytettä varmistan, että se on viimeinen. Minuutit pedillä odottaessa seuraavan näytteen ottamista sujuvat ihmeellisen nopeasti. Pelkkää odottelua, kuten minulle aikaa on markkinoitu, se ei ole. Se on pientä kidutusta. Pahempaa kuin synnyttäminen. Epämiellyttävin tutkimus, missä tähän asti olen ollut. En halua pelotella ketään. Haluan olla rehellinen. Kertoa kokemukseni. Kuten kaikessa muussakin, ihmiset ovat yksilöitä. Joku kokee ko.tutkimuksen aivan erilailla kuin minä. Minä koin näin. Lisäksi haluan lohduttaa samaan tutkimukseen odottavia ja sanoa, että tutkimusta ei kannata pelätä etukäteen. Se ei auta asiaa. Tutkimuksesta selviää ja koin olevani parhaissa mahdollisissa käsissä tutkimuksen aikana. Jos jotain voisin toivoa, niin sen, että olisin saanut tietoa tutkimuksen kuluessa, missä mennään, paljonko ja mitä on jäljellä ja mitä seuraavaksi tapahtuu. Voi olla, että minua informoitiinkin em.asioista koko ajan, mutta en kyennyt kuulemaan. Lisäksi olisin toivonut, että hoitaja olisi ollut vieressäni koko tutkimuksen ajan ja pitänyt kättänsä olkavarrellani. Se olisi tuonut turvaa, rauhoittanut minua ja lievittänyt pelkoani tulevasta mahdollisesta kivusta.
Olin kovin helpottunut, kun lääkäri lausui maagiset sanat, että katetrit voidaan vetää pois. Hän kertoo ottavansa vielä muutaman kuvan aivolisäkkeestäni. Kuvat napattuaan hän toivottaa minulle hyvää jatkoa ja kertoo, että minun on oltava vuodelevossa seuraavat kaksi tuntia ja tarkkailtavana osastolla yön yli. Tutkimukseen liittyy verenvuotoriski. Ja olen saanut vahvaa kipulääkettä suoneen, joten parempi ottaa varmaan päälle ja pysytellä olosuhteissa, joissa apu on tarvittaessa lähellä. Olen niin helpottunut, että selvisin tähän saakka eikä osastolle jääminen ahdista yhtään. Pitäkööt valvonnassa vaikka viikon.
Salissa kuluu vielä aikaa. Hoitaja painaa nivustani 10:n minuutin ajan varmistaakseen, ettei suoni ala vuotaa. Siirryn omaan petiin ja minut kyörätään "taksitolpalle" odottamaan kyytiä omalle osastolle. Henkilökunta on mukavaa ja vuorovaikutteista. Siitä tulee hyvä mieli. Osastolla hoitaja tulee kysymään vointiani. Sanon, että minun on hirvittävä jano. Olen ollut juomatta ja syömättä 19.5 tuntia. Lukuunottamatta salaa ottamaani pientä vesihörppyä. Se on pitkä aika 2 litraa vettä päivittäin ryystävälle ja 3-4 välein syömään tottuneelle. En saa nostaa päätäni tyynystä. Hoitaja tuo minulle vesimukin, jossa on pilli. Ryystän vettä sisääni. Hoitaja sanoo, ettei minun oikeastaan kannata syödä eikä juoda mitään ennen vuodelevon loppumista. Pelkää tietysti, että alan oksentaa. Siitä se vasta sotku syntyisi.
Makailen pari tuntia paikoillani. Sängyn laidat on nostettu ylös. Katselen kattoa, välillä pidän silmiäni kiinni. Yritän tunnustella vuotaako katetrin sisäänmenoaukko. En tunne mitään. Lääkäri on vaŕoittanut, että nivunen voi olla kipeä parin päivän ajan. En saa nukuttua vaikka väsyttää. Kurkku tuntuu aralta ja päähän koskee. On hutera olo. Koitan etsiä katseellani puhelintani. Saisinkohan sen käsiini kohottamatta päätäni pedistä? Pitäisi ilmoittaa puolestani jännittäville, että tutkimus on ohi ja hengissä ollaan. Tavoitan kuin tavoitankin puhelimen ja näppäilen viestit. Saan helpottuneita vastauksia.
Hoitaja saapuu huoneeseen määräajan umpeuduttua. " Jokos Madame on tolpillaan?". Madame? Sanon elämän voittavan. Pyydän hoitajaa laskemaan vuoteen laidat, itse en saa niitä alas. Kerron, että ruoka ja juoma maistuisi 21.5 tunnin paaston jälkeen. Hoitaja lupaa pyytää sairaalahuoltajaa tuomaan minulle juotavaa ja syötävää. Pian saankin eteeni molempia. Kyllä maistuu ja vahvistaa. Kahvi saa pääkivun väistymään. Elämä taitaa tosiaankin voittaa.
Lähden uppiniskaisesti tapaamaan miestä ja tytärtä sairaalan aulaan. Kävelen osaston käytävää puoliväliin, ovista ulos,astun hissiin. Hissillä 12 kerrosta alaspäin. Vähän huojuttaa, mutta pienistä ei pidetä. Istun aulan sohvalle odottelemaan vieraitani. Pian he jo vilkuttavatkin minulle ison ikkunan takana. Aulahenkilö tarkkailee tapaamistamme herkeämättä. Pidämme näennäisesti turvavälit, puhumme nopeutetusti, että kaikki tarvittava ehdittäisiin nopean tapaamisen aikana sanoa. Olemme kaikki helpottuneita, että tutkimus on ohi. Kerron kokemukseni lyhyesti. Sitten on aika palata osastolle. Reitti on sama kuin tullessakin. En harhaile. Osun suoraan maaliin. Hissiä odotellessani huomaan vaaleanpunaiset sairaalahousut penkillä. Onko jollekin tullut kiire pois? Mieleeni tulee huonekaverini, jota ei ole näkynyt huoneessa sen jälkeen, kun itse lähdin puolilta päivin tutkimukseen. Onko hän karannut? Lähtenyt livohkaan? Vain housut jäi jälkeensä? Hän on juuri saanut tietää syyn tajuttomuuskohtauksilleen ja verensokerin laskulle. Kasvain haimassa. Luultavasti hyvänlaatuinen. Mutta silti. Tieto voi järkyttää ketä tahansa. Jätän housut omaan arvoonsa ja astun hissiin. Ajan kerrokseen 13. Hikoiluttaa. Olo ei ole aivan normaali. Osaston käytävällä kohtaan kolme hoitajaa. " Siinähän se Madame on." Madame ??? Olenko saanut hoitajilta nimityksen? Mikä minusta tekee heidän mielissään Madamen? "Olemme etsineet sinua". Mietin poistumistani osastolta. En kertonut kenellekään mitään, kun lähdin. "Luulitte tietysti, että olen karannut!". Naureskellaan yhdessä. Kysyn, mistä voin käydä hakemassa minulle mainostettua vichyä. Janottaa. Nappaan potilasjääkaapista pullon ja painun hieman häpeissäni nauttimaan juomaa huoneeseeni. Helpotuksekseni huomaan huonetoverini palanneen reissultaan. Ei henkilön menetyksiä - toistaiseksi.
Loppuillan vietän tiiviisti huoneessani. Katson cromebookkini välityksellä ruotsalaista dekkaria. Olen löytänyt reppuni syövereistä Pantteri-pussin jämät ja vetelen mustat sokerihuurretut lätkät nautinnolla kitusiini. Olen omatoiminen ja käyn suihkussa. Löydän muutaman lätkän iholtani ja revin ne irti suihkun alla. Nivusessa tuntuu teippi. Enempää ajattelematta revin senkin irti. Sitten tajuan, ettei olisi kannattanut. Tehty mikä tehty. Ei vuotoa, mutta nivustani koristaa komea mustelma. Selvittyäni suihkusta tunnustan hoitajalle käyneeni pesulla ja irroittaneeni teipin. Teipin olisi pitänyt antaa olla paikoillaan seuraavaan päivään. Hoitaja laittaa minulle uuden teipin ja kehoittaa tarkkailemaan tulehduksen oireita. Ne toki ovat kollegalle tutut. Summa summarum. HUS:in johdoissa virtaa puhdas vesi. Tuskin saan tulehdusta. Jää nähtäväksi. Syön iltapalan ja asetun levolle.
Nukun paremmin kuin edellisyönä. Herään vain muutaman kerran, kun naapurin hälytin huutaa ja hoitaja ja huonetoverini käyvät kovaäänistä keskustelua valaistussa huoneessa. Nukahdan joka kerran uudelleen ja olen umpiunessa, kun hoitaja tuo minulle aamulääkkeet. Vielä viimeiset verenpaineen ja kuumeen mittaukset. Laskeskelen, että tämä on ainakin neljäs kerta, kun kuumemittari tungetaan korvakäytävääni tällä reissulla. Lieneekö koronan tuomaa etua? Teen aamutoimet ja pian saan aamupalan eteeni. Otan kaikkea, mitä on tarjolla. Puuroa, jugurttia, leipää, kahvia maidolla. Kyllä maistuu.
Konklaavi astelee eteeni klo 10:n nurkilla. "Johtavana" lääkärinä on taas uusi tuttavuus. Hänkin on saanut silmiinkatsomiskoulutusta. Hän puhuu asiantuntuvasti ja luotettavasti. Tulee turvallinen olo. Myös hän haluaa tutkia minua. Joudun raottamaan pöksyjäni, näyttämään jalkojani, lantiotani koristavia striijoja, niskakyhmyä, soliskuoppien turvotusta. Kaikkia Cushing-potilaan tunnusmerkkejä. Lääkäri kyselee oireistani ja voinnistani. Hän selittää, miten asiat tästä etenevät. Minulle soitetaan eilisen tutkimuksen tuloksista ja sen perusteella tehdystä hoitosuunnitelmasta kahden viikon kuluttua. Odotusta. Odotusta. Odotusta. Mutta minultahan se käy.
Joudun vielä odottamaan kotiinpääsyä. Kerään tavarani ja jatkan lukemista. Tunnin päästä lähden etsimään hoitajaa ja pyytämään poistumislupaa. Yhytän hoitajan kansliasta, tietokoneen äärestä. Hoitaja antaa luvan mennä vaihtamaan vaatteita ja kertoo tarkistavansa tiedoistani, onko lääkäri kirjannut sinne jotain olennaista, mitä minun pitäisi tietää ennen lähtöäni. Palaan huoneeseeni ja vedän omat vaatteeni niskaani ja luovutan sairaalatamineet pyykkikorille. Heti on normaalimpi olo. Madameolo? Makustelen sanaa Madame ja mietin vielä, mikä eilisten hoitajien silmissä on tehnyt minusta Madamen? Vai, onko se vain yleisnimitys naispotilaille? Mene ja tiedä. Ei nimi miestä pahenna, jos ei mies nimeä, mietin.
Hoitaja tulee huoneeseen kiikuttaen lääkelistaa kädessään ja päästäen minut odotuksestani. Toivottelemme toisillemme hyvää kesänjatkoa. Ja kiittelemme säiden herraa. Niin suomalaista, niin kotoista. Poistun osastolta kevein askelin. Olen soittanut jo kyytimiehille ja lähden taivaltamaan kohti ala-aulaa. Istun aulassa hetken. Katselen ympärilleni ja tarkkailen kanssamatkustajia. Monenlaista sukankuluttajaa on liikkeellä. Jokaisella oma tarinansa. Omat surunsa ja ilonsa. Haukankatseeni tavoittaa vanhan pariskunnan. Nainen taivaltaa kohti ulko-ovea rollaattorin tukemana. Mies köpöttelee hänen rinnallaan. Askel on lyhyt, mutta sitkeästi eteenpäin vievä. Huomaan jotain roikkuvan miehen kyynärvarressa peittäen kyynärpään. Tarkennan katsettani. Se on maski. Valkoinen maski. Koronamaski.
Kotimatka sujuu sutjakkaasti yhden pysähdyksen taktiikalla. Auton ja oman tankkauksen lisäksi on muistettava kotijoukkoja jollain mukavalla. Pienet tulijaiset takataskussa on kiva palata kotiin. Vastaanotto on riemullinen, kuten koirakodissa aina. On hienoa palata kotiin ja arkeen- ja vieläpä aivot tallella. Arkeen pienine haasteineen. Huomaan wc:n käsisuihkun sanoneen sopimuksemme yksipuolisesti irti. Täytyy pyytää miestä vilkaisemaan kapistusta. Käsisuihku? En minä sitä kyllä käsien pesuun käytä... Haloo.
Erinomaisesti kirjoitettu. Blogista syntyisi aika hyvä kirja!
VastaaPoista