Kukkuu, kukkuu, kaakana kukkuu

 Taas on tovi vierähtänyt, kun olen viimeksi kirjoittanut. Arjen rumba ja työläisen arki ovat vieneet mukanaan eikä kirjoittamiselle tahdo löytyä aikaa tai tilaisuutta. Tekosyitä, kyllä, mutta näin se  vain on mennyt. Aina löytyy jotain muuta tärkeämpää. Ja totta on sekin, että kirjoittamiseen pitää olla oikea moodi. Ja löydäpä se, kun monta nälkäistä suuta huutaa ruokkijaa ja tiski- ja pyykkikasa hipovat kattoa. Nyt kuitenkin päätin löytää aikaa kirjoittamiselle ja joitakin ideoita sen suhteen on muhinut pääkopassa.

Vuosi on kääntymässä vääjäämättä kevääseen. Päivän pidentymisen huomaa jo. Joulu meni omalla painollaan. Meillä sitä ei juuri laitettu, koska vietimme joulun mummolassa. Kolme valotähteä lisää ikkunoissa ja joulukukka pöydällä muistuttavat kuitenkin edelleen joulusta. En ole raaskinut laittaa niitä vielä pois. Joulun tienoolla huomasin otsikon, joka kuuluutti jouluvaloilla olevan psykologisen merkityksen. Oli muka kiire, en joutanut lukemaan juttua, pelkän otsikon vain. Olin siitä samaa mieltä. Olen halunnut jatkaa tätä psykologista vaikutusta myös vuoden 2023 puolelle, siksi tähdet ovat ikkunoissa edelleen. Ne ovat neutraalin vaaleat, eivät siis liian jouluiset. Niiden valossa kelpaa paistatella muuna aikanakin kuin vain jouluna Nytkin kirjoitan tähtien valossa. Jotakin valoa on hämärtyvässä illassa oltava, ilman sitä ei kirjoittamisestaan tule mitään. Näyttäköön sähkölasku sitten miltä tahansa!

No, tästähän sitä päästiin päivän polttavaa aiheeseen eli sähkön hintaan. Sepä se onkin pientä elämääni ihmeesti pyörittänyt. Ei ole ennen tullut mietittyä, milloin on varaa lämittää sauna tai pestä pyykit tai astiat tai miten ajoittaa ruuan laitto, että se olisi mahdollisimman terveellistä kukkarolle. Niin olemme yltäkylläisyydessä eläneet, ettei mokomilla asioilla ole ennen ollut tarvetta päätä vaivata. Nyt on toisin. Katson päivittäin, monenko aikaan sähkön hinta on alhaisimmillaan ja  sen mukaan meillä pyörivät sekä  astianpesukone ja pyykinpesukone. Sauna lämpiää nykyään vain kerran viikossa ja silloinkin katsotaan, milloin se on halvinta lämmittää. Usein sähkö on edeullinta klo 04.00, jolloin yleensä ollaan sikeimmässä unessa, kuka silloin nousee laittamaan konetta päälle? Saunaan silloin ei ainakaan nousta, katsotaan sitten se toiseksi edellisin vaihtoehto löylyttelyyn. Onnea on ajastintoiminnolla varustetut kodinkoneet.

 Eilen huomasin, että sähkönhinta on tarkistettava päivittäin. Minulla on puhelimessani Vaasan sähkön sovellus, josta voi kaiken muun informaation lisäksi tarkastaa pörssisähkön hinnan tunneittain. Tänään halvinta oli 02. Ruuanlaittoa en ole hionut vielä tälle asteelle, syötävä on silloin kuin vatsa sanoo niin. Ja vatsani ei ole- ainakaan vielä, pörssissä. Ruokaa on meillä yritetty tehdä enemmän leivinuunissa, joka on takan yhteydessä. Samalla lämpiää sekä takka että uuni ja ne on kytketty lämmitysjärjestelmään ja takkatuli lämmittää huoneilman lisäksi myös lattialämmityksen vettä. Tänä talvena on kulunut ennätysmäärä puuta! 

Mietin erilaisuutta. Se on ollut elämässäni lähes aina läsnä. Oma sairastuminen harvinaiseen sairauteen lisäsi tätä kokemusta. Äkkikatsomalta varmaan ulospäin näytän hyvin joukkoon sulautuvalta, mutta erilaisuuden kokemus on ollut kohdallani aina läsnä. Kaikki on lähtenyt jo lapsuudesta. Olisin niin kovin halunnut olla kuten kaikki muut. Ja mielestäni kyllä olinkin. Koulukiusaamisen kohteeksi joutuminen erotti minut ensimmäistä kertaa muista. Kai minussa on ollut jotain kovin poikkeavaa, kun se viesti niin voimakkaana ikätoveireiltani tuli. Ei oikeasti ollut. Nyt aikuisena sen voin ymmärtää. Koulukiusaamisen uhriksi ei kummoisia tarvita. Riittää, kun olet väärässä paikassa väärään aikaan. Kiusaaminen on raadollista. Hyvin pienilläkin teoilla tai sanoilla voi olla toisen loppuelämään hyvin suuret ja surulliset vaikutukset. 

Muistan, että nuorena pelkäsin kovasti olevani outo. Entä, jos kaikki uudetkin ihmiset pitävät minua outona, poikkevana?!  Tämä nosti kynnystä osallistua ja mennä mihinkään. Toisten pilkka ja ylenkatse ovat hirmuisia kestää. Ei ole ihme, että oma huone veti minua teininä puoleensa. Koulussa- tuossa helvetin esikunnassa oli käytävä. Miten raskaista nuo kolme vuotta ovat voineetkaan olla! Koulussa on käytävä tai käytäviä ja toki luokkahuoneita. On tämä suomenkieli hienoa!

Vuodet, kokemukset ja  terapia ovat opettaneet, että vaikeistakin tilanteista voi selvitä. Ne ovat opettaneet lempeyttä itseä kohtaan ja itsensä arvostusta. Ne ovat suoneet ymmärrystä muita ihmisiä ja heidän tekojaan kohtaan. En enää ole katkera, olen liittänyt vaikeat ajan muistojen helminauhaan ja ymmärtänyt, että ne ovat tehneet minusta minut. Olen tarvinut juuri ne kokemukset, jotka minulle on annettu.

Toinen ajankohtainen aihe sähkön lisäksi on käsiteltävänä oleva translaki.  Ihan viimeisintä tietoa minulla asiasta ei ole, mutta olen keskustelua jonkin verran seurannut. Tuskin se minua kiinnostaisi, jos se ei minua henkilökohtaisia tasolla mitenkään koskettaisi. Olen transnuoren äiti. Sen kautta minulla on tähän asiaan henkilökohtainen side. Osa käydystä keskustelusta on pöyristyttänyt. Toisaalta olen pystynyt ymmärtämään sen, että tietämättömänä suusta voi päästä sammakoita. Toisaalta monta kertaa olen miettinyt, millaisessa 2020-luvun Suomessa oikein elämme? Nykyinen tranlaki edellyttää, että sukupuoltaan korjaavan on sitouduttava lisääntymiskyvyttömyyteen. Käytännössä tämä tarkoittaa pakkosterilisaatio. Se on ajatuksena järkyttävä. Sen asian on muututtuva. Sitä vastoin en kannata uudessa laissa éhdotusta, että virallista sukupuoltaan voisi vaihtaa omalla ilmoituksella rajoituksetta. Minusta tämä ei ole kenenkään etu. Kyllä transsukupuolisuus edellyttää tutkimusta. Minusta tämä on ennen kaikkea ihmisen itsensä etu. Vakavat mielenterveydenhäiriöt voidaan sulkea pois ja vakuuttua, että ihminen tekee oikean ratkaisun ja voi saada riskittä hoitoja sukupuolenvaihdokseen liittyen. Ja onhan tämä kansantaloudellinenkin kysymys inhimillisyyskysymyksen lisäksi. Mitäpä siitä tulisi kun sukupuolen korjauksia tehtäisiin suuntaan ja toiseen, vain mututuntumalla! Tämä voi olla mitään mistään ymmärtämättömän mielipide. Mutta omani se vain vain onkin.

 Yritäpä miettiä transukupulisuuden kokemusta omalle kohdallesi! Siis sitä, ettet olekaan sitä, miksi sinut on syntymässä määritelty ja minä ympäristö sinut näkee. Ei ole helppoa. Minäkin, vaikka olen seurannut läheltä väärään sukupuoleen syntyneen ihmisen vaiheita, en voi päästä lähelle tätä kokemusta. Voin vain yrittää ymmärtää  - ja rakastaa. 

Lapsemme tekevät meistä äitejä ja isiä ja kasvattavat meitä ihmisinä. Sen olen todennut ja nöyränä ja kiitollisena ottanut vastaan. En voi väittää, että olisi aina ollut helppo asia, että minulla esikoistyttären sijaan onkin esikoispoika. Mutta ei se hirvittävän iso kriisikään ole ollut. Nimiasiaa surin aikani. Olinhan antanut esikoiselleni omasta mielestäni maailman kauneimman ja hänelle sopivan nimen. Pitkän harkinnan tuloksena. Se, ettei lapseni pitänyt nimestään ja halusi sen vaihtaa oli minulle vaikea paikka. Se täytyy myöntää. Mutta hyväksyä se on pitänyt ja niin olen tehnyt. Enää en edes mieti vanhaa nimeä. Uusi nimi on juuri sopiva. Kun alun kompastelusta on päästy, enää harvoin saattaa vanha nimi vahingoissa lipsahtaa. Se minulle anteeksi annettakoon!

 Luojalle kiitos, että Se on opettanut minua luottamaan siihen, että kaikki menee hyvin eikä elämässä sellaista asiaa ole, josta ei selviäisi- tavalla tai toisella. Onneksi olen saanut positiivisen ja avoimen elämänasenteen. Voin hyvin ymmärtää, että jollekin toiselle lapsen transukupuolisuus voisi olla hyvin kova pala purtavaksi. Toki tähän asiaan liittyy pelkoja. Enkä itsekään ole niiltä voinut välttyä. Kuinka lapseni kohdataan maailmassa, jossa on niin paljon ymmärtämättömyyttä. Se on ollut järkyttävää tajuta, ettei lapseni voi mennä tiettyihin maihin, koska hän saa pelätä henkensä puolesta sen vuoksi millainen hän on. Minun rakas lapseni! Miten joku voi vihata häntä ymmärtämättömyytensä takia niin paljon, että voisi tappaa hänet. Ajatuksena tämä on hyvin tuskallinen. Enkä voi ymmärtää, mitä tällaisen ihmisen mielessä liikkuu. Jo täällä kotimaassa, aivan lapseni  nykyisessä kotikaupungissa, hän välttää kulkemasta kaupungilla tiettyyn aikaan, koska pelkää turvallisuutensa puolesta. Toisaalta niin pelkään myös minä. Sellaiseksi maailma on mennyt. Onneksi täällä kotikylällä saa rauhassa ja turvassa kulkea milloin vain. 

Entäs, kun lapseni pyrkii työelämään, mitä haasteita hänellä voi transihmisenä olla vastassaan? Tämä asia on pyörinyt isona asiana mielessäni. Helpotuksekseni, olen huomannut lapseni olevan selviytyjä. Hänellä on järkeä ja hän on reipas. Mutta silti joka kerta hänen menessään uuteen paikkaan esimerkiksi työharjoitteluun kuuntelen tarkalla korvalla sitä, miten hänet on otettu vastaan ja miten häneen on suhtauduttu. Tähän asti vastaanotto on ollut hyvä. Mihinkään rasistiseen en ole törmännyt. tai sitten minulle ei ole kerrottu kaikkea. Tässäkin lapseni minua erään kerran opetti sanoessaan: "Kuule äiti, kyllä minä tiedän, etten minä ole mikään outo. Olen ihan tavallinen ihminen". Mitä tähän voi sanoa? Muuta kuin " Niinhän sinä olet, rakkaani".

Aika auttaa moneen, niin tähänkin asiaan. Ei varmasti ole kahvipöydässä ensimmäisenä huulilla kertoa lapsensa transukupuolisuudesta. Minullakin siihen, että tästä voin avoimesti kertoa, on mennyt parisen vuotta. Erilaisuus seuraa minua. Olen tämänkin asian myötä tuntenut itseni kovin erilaiseksi. Kohtalotovereita ei usein kävele vastaan. Tai voi kävellä, mutta asia ei helposti tule esiin. Toki joskus heikkona hetkenä, kun maailma kaatuu päälle tovon, että asiat olisvat toisin, olisipa edes joku asia elämässäni normaalisti. Mutta onneksi tällaiset hetket ovat harvassa. Elämä on elämistä varten ja elämällä oppii. 

Ota osaa tähän keskustelun avaukseen ja anna palautetta. Olisin siitä kovin kiitollinen!