Rennosti

 On ollut surullista kokea, että jutut ovat loppu. Kirjoittamiseenkin tarvitaan voimavaroja. Tällä hetkellä tuntuu, ettei niitä ole juuri mhinkään. Toisaalta koen, että kirjoittaminen tuo minulle hyvää oloa ja sitä kautta antaa voimaa jaksaa myös muuta. Siksipä kampesin itseni näppäimille ja annoin palaa. Päätin kirjoitaa sitä, mitä mielen syövereistä kumpuaa. 

Helle koettelee. On toki kiva, kun on kaunis ilma ja lämmintä, mutta liika on liikaa. Kestän toki hellettä viime kesää paremmin. Pieniä askareita pystyn ilman pyörtymisen tunnetta jopa tekemään ulkosalla. Niin, tässä, kun kirjoitan huomaan, että saan päivittäin tehtyä jotain. Kokemukseni on vain se, että en saa mitään aikaan ja ainoa, mitä oikeasti haluaisin tehdä on nukkua. Oma vaatimustaso on niin korkea, että joudun taipumaan sen edessä ja kärsimään syyllisyydestä. Ei hyvä. Ei ollenkaan hyvä.

Kaipaan töihin, että saisin kokemuksen siitä, että edes yritän tehdä jotain. Ja kokisin, että tekemiselläni on jotain merkitystä. Kaipaan sosiaalisia suhteita ja toisten ihmisten seuraa. Olen yksinäinen, mutta toisaalta koen ihmisten seuran väsyttävän minua. Olen suossa tai jopa suon takana näine  mietteineni. 

Edellinen oli tunnelmapala puolentoista kuukauden takaa. Ehkäpä olen päässyt jo suolta, ehkä tarvon siellä edelleen. Kesä, kuuma, helteinen on takanapäin ja edessä syksy sateineen on koittanut. Se on sekä helpottavaa että ahdistavaa. Syksy ja sen jälkeen siintävä talvi tuovat haasteita tullessaan. Toisaalta ainaista kesääkään ei jaksaisi. Pitkän kotonaolon jälkeen töihin lähtö on tuonut rytmiä ja kaivattua haastetta ja muutosta elämään.

Sairausloma ja sen jälkeen pitämäni kesäloma huipentuivat esikoisen ylioppilasjuhliin. Vaikka juhla on mitä iloisin, aiheutti se etukäteen ahdistusta ja jännitystä. Järjestelyt edellyttivät ponnisteluja ja välillä koti tuntui työleiriltä. Välillä tuntui, että juhlat olisi helpompi pittää jossain muualla kuin kotona, mutta juhlittavan tahdon mukaisesti Kivennapa suittiin juhlakuntoon. Onneksi tukijoukot riensivät apuun ja saimme yhteisen uurastuksen tuloksena juhlat pystyyn. Toivon, että kaikki viihtyivät juhlissa ja uusi ylioppilas oli tyytyväinen päivään. Itse on kiitollinen siitä, että pystyin omalta osaltani järjestämään juhlan ja juhlimaan sitä yhdessä kutsuttujen kanssa. Tämä elokuinen juhlapäivä oli yksi merkityksellinen päivä joka menee arvoiselleen paikalle muistojen helminauhaan.

En ehtinyt  jäädä pitkäksi aikaa juhlia fiilistelemään. Toinen pitkään odotettu ja jännittävä päivä oli pian käsillä. Nimittäin loman loppu ja töihin paluu. Tosin heti syvään päähän minun ei ole tarvinnut hypätä. Sain vakuutusyhtiön kautta mahdollisuuden työkokeiluun omassa työpaikassani eli voin kolmen kuukauden ajan harjoitella työssä käymistä ja tehdä töitä kevennetysti, ikään kuin makustella työelämää. Olen tähän mahdollisuuteen hyvin tyytyväinen.

Minut on työpaikalla otettu lämpimästi vastaan. Olen saanut ymmärrystä osakseni. Koen, ettei minulta odoteta mitään ihmeellistä. Suurimmat paineet asetan itse itselleni. Usein tulee syyllinen olo ja vaatimus itselle, että pitäisi hyökätä joka paikkaan, ottaa kantaa joka asiaan ja olla tomera ja töpevä. Työni on poissaollessani muuttunut. Työnkuvani on laajentunut ja työryhmäni on muuttunut. Lähes kaikki tuntuu olevan minulle uutta ja ihmeellistä ja koen olevani kuin Liisa Ihmemaassa. Se, että olen ollut noin kaksi vuotta pois työelämästä näkyy ja tuntuu. Ja se, että olen ollut hyvin sairas ja lähes muissa sfääreissä,  näkyy ja tuntuu vielä enemmän. Paluu takaisin tiskin toiselle puolelle, potilaasta hoitajaksi lienee yhtä kiemurainen kuin aikanaan matka hoitajasta potilaaksi. Vaatii siis opettelua tulla taas ammatti-ihmiseksi. Omaksua uusi identiteetti ja samalla opetella ja muistaa tuhat ja yksi asiaa. Tarvitsen aikaa ja tilaa. Minun on asennettava aivot uuteen moodiin. Miten voimia vievää onkaan pystyä olemaan monena aamuna peräkkäin tietyssä paikassa tiettyyn aikaan. Se vaatii etukäteisvalmistelua ja suunnittelua. Sitä olen opetellut ensimmäiset viikot. Jostain homma on  aloitettava.Onneksi minulle on suotu siihen mahdollisuus.

On opeteltava taas olemaan ihmisten kanssa. Opeteltava vuorovaikutusta. Siedettävä hälinää, kiirettä ja painetta. Onneksi minun on mahdollista siedättyä tähän vähä vähältä. Ehkä nyt, kaiken kokemani jälkeen minulla on viisautta osata suojella itseäni liialta väsymiseltä. Ihminen ei ole kone. Voimavarani ovat rajalliset. Kroppa antoi jälleen varoituksen siitä. En ole vielä kuivilla. Minun on syytä muistaa rajallisuuteni ja edetä rauhallisesti. Keep it simple!

Pieniä ärhäkän punaisia näppylöitä jaloissa jo esikoisen juhlapäivänä. Seuraavana päivänä niitä ihmeteltiin jo yöksi jääneiden vieraiden kanssa. Näppylät vain levisivät jaloissa ja niihin muodostui keskelle rupi. Yksi oikean polven päällä oli oikein ärhäkän punainen, turvonnut ja reunamille oli muodostunut rinkula, keskellä tumma alue. Jopa punkin arveltiin löytäneen nahkani alle. Epäiltiin jotain rokkoa, Pogostan tautia, kyhmyruusua. Jokaisella tuntui olevan oma mielipide. Soitin päivystykseen. Sieltä soitettiin neljän tunnin päästä takaisin. Oikein sairas olisi ehtinyt jo tuonelaan. Mutta minäpä soitin sillä välin työterveyshuoltoon, jossa saa ammattilaisen kiinni myös pyhäpäivinä. Chat- lääkäri arveli kuvien perusteella kyseessä olevan kyhmyruusun ja kehoitti varaamaan vastaanottoajan. Hoitaja taas kehoitti menemään päivystykseen, koska kyseessä oli ylöspäin leviävä, kuumottava ihottuma. Koska, pientä väsymystä lukuunottamatta yleisvointini oli hyvä, niskuroin enkä lähtenyt oletettavasti edessä olevaan tuntien jonotukseen. Jaksaisin kyllä odottaa pari päivää, että pääsisin työterveyslääkärin vastaanotolle. 

Ihmeesti ihottuma alkoi osoittaa kuivumisen merkkejä, kun tiistaina pääsin työterveyslääkärin syyniin. Pirre katseli kahden metrin turvavälistä kiinnipitäen taskulampulla kinttujani. Kyllä se kyhmyruusulta vaikuttaa. Sinun vastustuskykysi on  heikentynyt kortisonin syömisen myötä. Hoitoa ei ole, mutta ihotautilääkärillä on kolmen viikon päästä aikoja. Koska ihottuma tuntui olevan jo häviämään päin, tämä sopi minulle. Asiaan tuli palata jo aikaisemmin, mikäli tilanne pahenisi.

Ja pahenihan se. Onnistuin saamaan ajan toiselle työterveyslääkärille muutaman päivän kärvisteltyäni. Lääkäri tutki ja kyseli, uskalsi jopa koskea ihottumaista ihoani. Hän kuunteli sydäntä ja keuhkoja. Kaikki tuntui sillä rintamalla olevan kunnossa. Mutta pitäsi ottaa verikokeita ja tutkia pissanäyte. Ja käydä ihotautilääkärillä varmistuttamassa diagnoosi ja selvittämässä mahdollisten jatkotutkimuksien tarve. 

Niinpä niin, tunnen olevani lääkärikierteessä jälleen. Asiat etenivät tällä kertaa vauhdilla. Saan ajan ihotautilääkärille jo seuraavaksi päiväksi. Kun istun lääkäriaseman odotusaulassa ja lääkäri kutsuu minua sisälle, samaan syssyyn työterveyslääkäri soittaa minulle laboratoriotuloksista. Niissä ei ole mitään vikaa. Lääkäri on kuitenkin löytänyt papereistani tiedon, että minulla on alkuvuodesta ollut aivoverenvuoto. Se kuulemma on hyvä mainita myös ihotautilääkärille. 

Toistan ihotautilääkärille puhelimessa kuulemani. Lääkäri kirjoittaa ylös lähetetiedot. Kun kirjalliset hommat on tehty, lääkäri pyytää minua näyttämään ihottuma-alueen. Olen varustautunut tähän leveälahkeisilla housuilla, joten pääsen helpolla eikä minun tarvitse riisua kuin kengät ja sukat ja nostaa housunlahkeet hieman polvien yläpuolelle. Diagnoosi on pian selvä. Vaskuliitti. Eli verisuonten tulehdus. Tila vaatii jatkotutkimuksia, koepalojen ottoa ja verikokeita. Tämäkin vielä. Lääkäri kirjoittaa kiireellisen lähetteen keskussairaalaan.  Lähden hieman sekavissa mietteissä vastaanotolta. Tiedän, että osa vaskuliiteista vaatii sairaalahoitoa. Onneksi yleisvointini on hyvä eli kovin vakavasta tilanteesta ei liene kyse.

Lähetteeni on siirretty reumatautien polikilinikalta ihotautien poliklinikalle. Ihotautilääkäri kirjoitti lähetteen reumataudeille, koska minulla on ollut sinne keväinen kontakti, kun olin siellä nivelvaivojen vuoksi tutkittavana. Silloin sovittiin, että mikäli minulle tulisi oireita, jotka voisivat viitata johinkin reumasairauteen, minun pitäisi hakeutua nimenomaan reumasairauksien poliklinikalle. Lähetteen siirtoa oli perusteltu sillä, että ihotaudeilla diagnostiikka käy sujuvammin. Saan ajan yhdeksän päivää lähetteen kirjoittamisesta. Aika nopeaa siis. 

Minulla on sopivasti vapaapäivä, kun minun on määrä mennä ihotautipoliklinikalle. Jälleen uusi erikoisala, jolla olen potilaana. Ilmoittautuminen käy leikiten itseilmoittautumispäätteellä. Olen saanut tarkat ohjeet hoitajalta puhelimitse, missä minun tulisi ilmoittautua. Nova 1 sisäänkäynnistä sisään sairaalaan ja J-aulasta hissillä 3:een kerrokseen. Enää minua ei juurikaan jännitä. Kaikki käy kuin vanhalta tekijältä. Olen valmistautunut koepalan ottoon ja kipuun. Enää sekään ei tunnu missään. Tiedän selviäväni kaikesta eteen tulevasta. 

Ilmoittautumisaparaatti sylkee sisuksistaan lapun, jossa on ohjeet mihin minun on asettauduttava odottamaan. B-aula, huoneiden 312-316 läheisyydessä. Löydän oikean paikan juurikaan harhailematta ja istun penkille. Muita asiakkaita ei näy. Pian hoitaja tulee toisen asiakkaan kanssa ja ohjaa tätä oikeaan paikkaan. Seuraavaksi hoitaja kutsuu minut sisään. Pääsen istumaan tuoliin ja odottelemaan tohtoria kengät sukat riisuttuani. Olen jälleen valinnut löysälahkeiset housut, jotta välttyisin enimmältä riisumiselta. Onneksi ihottuma rajoittuu jalkoihin ja polven alapuolella. Mutta sitäkin ärhäkämmän näköinen se on. Tosin nyt jo laskeutumaan päin. Lääkäri vahvistaa, että kyseessä on vaskuliitti. Hän kysyy, onko minulla ollut infektion oireita edeltävästi. Ei ole. Mutta stressiä ja jalkojen päällä olemista kyllä. Kerron yo-juhlista ja työhön paluusta. Lisäksi toinen koronarokotus pistettiin kolme päivää ennen ihottuman puhkeamista. Koronarokotuksen yhteyttä vaskuliitin puhkeamiseen on vaikea todistaa, mutta mahdollista rokosreaktio toki on. Stressi ja jalkojen rasitus sopii kuvaan. Voi, ihmispolo, etkö koskaan opi! Minkäs luonnollesi voit!

 Lääkäri ottaa kaksi koepalaa. Ensin toki puudutetaan. Nipistän reiteni ihoa, jottei puudutuspiikin aiheuttama kipu tuntuisi niin kovalta. Lapsuudesta asti seurannut, hyväksi huomattu tapa. Ihon puutuminen vaatii kaksi pistoa. Ja kahdet kynnen jäljet reidessä.  Ensimmäinen koepala otetaan tuoreimmasta ihottuma kohdasta ja toinen terveestä ihosta. Koepalakohdat eivät vuoda, joten tikkejä ei tarvita. Selviän siis lyhyemmällä uintikielolla. Lääkäri laittaa pienet imutyynyt haavojen suojaksi ja hoitaja viimeistelee työn laittamalla ihoteippiä ja paksumman sidoksen estämään vuotoa. Saan käydä suihkussa vasta vuorokauden kuluttua ja poistaa suihkun avulla imutyynyt. Hoitaja antaa minulle kotiin mukaan muutaman vedenkestävän laastarin, joilla voin suojata haavat kotioloissa. Pisteeksi i:n päälle hoitaja vielä rasvaa jalkani kortisonivoiteella ja laittaa  "putket" jalkoihini, ettei rasva sotkisi  housujani.  

Tuloksissa menee noin kuukausi. Lisäksi minun on käytävä tarkemmissa verikokeissa. Saan myös  reseptin vahvaan kortisonivoiteeseen, jota on käytettävä kuukausi. Suun kautta otettavaa kortisonia lääkäri ei lisää. Enkä sitä haluaisikaan, onhan alasajoni jo hyvällä mallilla kyseisen lääkkeen suhteen. On tämä yhtä hittoa. Vaivasta vaivaan. Lääkäri kehoittaa ottamaan yhteyttä, mikäli ihottuma ei ala parantua tai pahenee. Sovimme vielä, että hoitaja laittaa kirjeitse minulle tiedon verikokeista. Kiitän ja poistun vähin äänin sairaalarakennuksesta. Jälleen kerran on pitänyt käydä näyttäytymässä täällä. Eikö tässä olisi jo riittämiin?

Tämä ei varmaan ollut tässä. Olen realisti. Toki toivoisin, että saisin kuntoutua rauhassa perusvaivastani. Olen palannut vähitellen työelämään, opetellut uutta rytmiä. Siedättänyt pala palalta itseäni ihmisten seuraan ja hoitajan rooliin. Moni asia on minulle uutta, opeteltavaa. Yritän päästä siihen kaikkeen uuteen sisälle. Sietää ahdistusta siitä, etten tiedä tai osaa. Minun täytyisi oppia ottamaan rennosti. Hitaasti, mutta toivottavasti varmasti.