TET, Toipumista edistävää toimintaa

 Olen huomannut kirjoittavani paljon lääkärireissuistani, tutkimuksissa juoksemisistani ym. toipujan arkeen vältämättä kuuluvista velvollisuuksista. Uskokaa tai älkää, toipujan elämä on paljon muutakin. Toipilaalla on aikaa vaikka mihin. Vain mielikuvitus on rajana itsensä viihdyttämiseen ja muuhun kuljailuun, mikä edistää kuntoutumista. Tietysti finanssipolitiikka, oma kunto ja korona sanelevat joitakin rajoituksia itsensä huvittamiseen, mutta muutoin toipilaalla on lähes vapaat kädet tehdä mitä mielii.

Aikani ei ole tullut kertaakaan pitkäksi tämän taipaleeni varrella. Päinvastoin. Varsinkin nyt toipilasvaihetta eläessäni välillä tuntuu, että aika menee liian nopeasti ja, että vuorokaudessa saisi olla enemmän tunteja. Välillä tuskastuttaa se, että tekemistä ja intoa tehdä eri asioita olisi paljon enemmän kuin jaksamista. Monet kerrat olen saanut kokea sen,  etten ole malttanut levätä tarpeeksi. Olen vain tehnyt, painanut eteenpäin, kun intoa tekemiseen on ollut ja heikkous ja pahoinvointi  ovat yllättäneet minut ja on ollut pakko mennä huilaamaan. Edelleen elämä opettaa minua hitaasti kiiruhtamaan.

Huomaan kuntoni kohonneen. Mainio mittari tähän on toinen koirani Kaapo. Muistan, kun sairaalasta kotiutumisen jälkeen Kaapon pysähtely lenkeillä oli minulle armahdus. Jokainen koiran nuuskinta tai jalannosto soivat minulle tarpeellisen lepotauon. Nyt koiran pysähtely välillä ärsyttää minua, haluaisin edetä nopeammin ja sorrun usein hoputtamaan koiraa. Metsässä toki saamme edetä omaan tahtiimme, olemmehan molemmat korven kätkössä lieasta vapaat.  Lysti - labradorin vauhdissa pysymisessä olisi tekeminen huippu-urheilijallakin, joten sen vauhtiin kuntoni mittaajana en perusta. Labradori painii edelleen eri sarjassa kuin minä. 

 Suosittelen lämpimästi ja vilpittömästi jokaiselle koiraa- edes pientä. Koirat ja kaurapuuro ovat pelastaneet minut monelta.  Elämäni kaksi kovaa koota. On niitä muitakin, mutta niistä ehkä mainitsen lisää myöhemmin. Huh, huomasin juuri mikä mielleyhtymä voisi jonkun härski-petterin mielessä tästä siitä (ei toki minun). Mutta asiallisesti ; olen vakuuttunut siitä, että päivittäiset säässä kuin säässä, voinnissa kuin voinnissa tehdyt pakolliset lenkit koirien kanssa ja joka jumalan aamu jo vuosia syömäni kaurapuuro estivät mm. diabeteksen puhkeamisen odotellessani hoitoon pääsyä. Diabetes on yksi Cushingin taudin tavallisimmista liittännäissairauksista, kun varsinainen tauti saa jyllätä potilaan elimistössä. Paino - thank God, on alkanut laskea kuin terveellä ihmisellä ikään. Aktiivisen Cushingin aikaan paino vain nousi ilman muutoksia ruokavaliossa tai liikunnan määrässä tai jopa niukalla ruokavaliolla. Nyt paino laskee normaalilla elintavoillani (niin normaalit kuin ne tässä tilanteessa voivat olla). Olen nyt 10 kiloa kevyempi kuin  sairaala-aikana. Arkiaskareiden tekeminen on kevyempänä helpompaa, liikkuminen on vaivattomampaa ja onhan se toki ihanaa, kun peilistä alkaa katsoa jo tutumman näköiset kasvot ja vaatekaapista löytyy päälle sopivia vaatteita. Huomaan peilistä otsaani ilmestyneet juonteet ja olen ylpeä niistä. Olen aina ollut babyface, rypyt tuovat minulle katu-uskottavuutta ja charmia. Kyllä naisen kuuluu näyttää ikäiseltään. Cushingin ikeen alta alkaa vähitellen nousta entinen mutta kuitenkin jollain tavalla uusi minä. Kuin feenikslintu tuhkasta.

 Asioita, joita suosittelen toisille toipujille ja oikeastaan ihan jokaiselle ihmiselle koirien ja kaurapuuron lisäksi ovat sarjat. Ennen tähän rääkkiin joutumistani katsoin todella vähän televisiota. Nyt kun aikaa ja jaksamista on (toisin kuin työelämässä ollessani), olen löytänyt suoratoitoistopalveluiden ihmeellisen maailman ja yhden yhteisen harrastuksen lisää miehen kanssa. Seuraamme yhdessä ja toki erikseenkin valikoituja sarjoja.  Idea on se, ettei kuormasta saa syödä eli, kun olemme yhdessä valinneet seurattavan  sarjan, sitä katsotaan vain yhdessä. Kun mies on reissussa, hän katsoo vain itselleen valitsemiaan sarjoja ja minä kotona omiani. Voimme toki suositella toisillemme löytämiämme sarjoja ja seuraamme joskus samojakin sarjoja omassa tahdissamme eri osoitteessa olessamme. Olennaista on se, että yhteistä sarjaa katsotaan vain yhdessä. Tämä on ollut erityisen vaikeaa tällä hetkellä seurannassamme olevan sarjan kohdalla. Löysimme helmen ; Breaking Bad. Myöhäisherännäisenä vasta nyt. Olin toki kuullut siitä hyvää aikaisemmin. En yleensä sorru amerikkalaiseen huttuun, suosin pohjoismaalaista. Nyt suoratoistopalvelun tarjontaa selatessani törmäsin tähän amerikkaiseen tuontantoon ja sarjan nimi kilisti jotain kelloa ja ehdotin sarjaa miehelleni. Jackpot, mikä löytö. Paras sarja ikinä, monitasoinen , moraalisia ongelmia pohtiva, ihmistä omaan pohdiskeluun houkutteleva, keskustelua herättävä, hauska.  Olemme joskus tätä katsoessamme miehen kanssa nauraneet vedet silmissä, käyneet keskusteluja sarjan pohjalta ja olen itsekseni miettinyt moraalisia ongelmia, joita sarjassa tulee esiin. Tämä iski minuun kuin tykinkuula. Kannatti joustaa omista ennakkoluuloistaan. Useammin kuin kerran mielessäni on käynyt ajatus pihistää kuormasta. Toistaiseksi olen pystynyt vastustamaan kiusausta. Toisaalta pitäähän harrastuksessa olla haastetta. Se kai lienee harrastuksen kuin harrastuksen suola ja sokeri.

Vaikka minulla onkin usein feenikslintumainen olo, painin toisinaan myös syvässä päässä. Eräs ystäväni kertoi minulle kokemuksensa toipumisajaltaan. Hänen kokemuksensa oli se, että kun pitkän odottelun jälkeen on päässyt hoitoon ja mielesään elätellyt toivetta pikaisesta toipumisesta sen jälkeen eikä niin käykään, tulee mielialan lasku, masennus. Kun vihdoin kaiken pitäisi olla hyvin eikä olekaan, ihmisen mieli reagoi siihen alakulolla, herkkyydellä. Minulla on samanlainen kokemus.  Kärsin ajoittain maailman tuskaa, itken ihmisten julmuutta, omaa pahuuttani ja pienuuttani. Minulla on tarve olla hyvä, luoda ympärilleni hyvää ja kaunista. Pyydän anteeksi tekemiäni tekoja ja sanomiani sanojani läheisiltäni, liikutun omista sanoistani. Onneksi ymmärrän olevani toipilas ja tämänkin kuuluvan toipumiseen. Kiitos kokemuksesi jakamisesta H. Se antoi valoa hämärän keskelle, toi ymmärrystä synkkään mieleen. 

Matkani on  tuonut minulle paljon hyvää. Luopumisen lisäksi olen saanut paljon. Olen löytänyt minulle tärkeäksi tulleen väylän ilmaista itseäni. Olen saanut aikaa ja tilaisuuden kirjoittaa. Siitä on tullut hyvin tärkeä osa elämääni ja sillä on erittäin iso rooli selviytymisessäni. Luovuuteni on puhjennut kukkaan, kirjoittajan kynä on lähtenyt lentoon. Ideoita ja suunnitelmia sinkoilee  päässäni välillä ruuhkaksi asti. Intoa on enemmän kuin jaksamista. Valitettavasti vielä on näin. Luulen tietäväni jotain siitä, miltä maanikosta tuntuu. Polttelee, on kuuma, hermostunut olo, ideoita pursuilee, palo on päästä toteuttamaan niitä, harmittaa, kun arkiaskareet haittaavat luovaa työtä. En malttaisi syödä, ei ole kyllä nälkäkään. Vessassa käyntikin on pois tärkeämmästä ja se harmittaa.

Olen tunteiden vuoristoradassa ilman mahdollisuutta tarttua jarruhanikkaan. Onneksi minulla on arjessani jarruja, viisauden sanoja ja niiden sanojia ympärilläni, jotka kehoittavat pysähtymään tai ainakin hidastamaan välillä. Ja onneksi minulla on ymmärrystä uskoa noita sanoja. Minulla on koulutuksen suoma etu olla tietoinen näistä sudenkuopista. Tiedän olla varuillani, siksi tunnen olevani turvassa, vaikka välillä olenkin peloissani.