Arkisankari
Onko arki tylsää? Puuduttavatko rutiinit? Kaatuvatko seinät päälle? Vaivaako tekemisen puute? Kyllästyttääkö yksinolo? Njet, njet. Ei ainakaan Kivennavalla. Poikkeustila asettaa omat haasteensa, mutta minun maailmaani se ei ole olennaisesti huojuttanut. Olin elänyt hiljaiseloa kotioloissa jo ennen kuin korona nosti kunnolla päätään. Sain siis pehmeän laskun korona-arkeen.Muistan alkuajat, kun koronarajoitukset astuivat voimaan. Jouduimme perumaan kauan odotetun ja hehkutetun Espanjan matkamme. Ihmettelin tilannetta ja toistelin kysymystä mielessäni ja ääneen; "Mitä tämä on?". Mielessäni kaihersi enemmän epäusko ja pettymys kuin pelko. Viikot ja kuukaudet ovat tuoneet tullessaan epävarmuutta ja pelkoa koronaa kohtaan. Kuolintilastot ja tarinat ovat tuoneet koronan vaarallisuuden esiin. Varsinkin, kun itse en enää kuulu perusterveiden joukkoon- vaan siihen haavoittuvampaan ryhmään. Tuskin kokisin koronaa niin suurena uhkana, jos olisin kaikissa sielun ja ruumiin voimissa. Nyt on täytynyt tiedostaa se, että tartunta kohdallani todennäköisesti veisi huonoon kuntoon ja sairaalahoitoon ellei sitten jopa hengenlähtö koittaisi. Vähintäänkin koronaan sairastuminen hidastaisi perussairauteni hoitoprosessia entisestään. Koronasta on moneksi. Ajatus siitä, että korona pyörittää koko maailmaa on ahdistava. Se, että joka maailmankolkassa menee huonosti on raastavaa. Joka puolella on pelkoa, surua, ruumiita ja taloudellinen kurjimus. Horror.
Kuten edellisessä blogissani kirjoitin, olen pysynyt melkoisen järjissäni pakkoeristäytymisen aikana. Arki kotikouluineen on alkuhaparoinnin jälkeen muotoutunut uomiinsa. Paljon olen joutunut - pakonkin edessä- opettelemaan ja oppimaan. Eikä se ole huono asia. Ehkä myös se, että oma jaksaminen ei ole normaalilla tasolla ja sairaus on vähentänyt intoa suuntautua kodin ulkopuolelle, on tehnyt helpommaksi sopeutua yksinkertaistettuun arkeen. Toisaalta "uusi normaali" kuten muotitermi kuuluu, on tuonut elämääni paljon uutta sisältöä. Olen voinut keskittyä sellaisiin asioihin, joihin ei ennen sairastumista ja koronaa ole ollut energiaa tai aikaa. Hidastaminen on tuonut elämääni uusia asioita ja olen löytänyt luovuuteni ja päässyt toteuttamaan sitä. Olen ollut hieman ihmeissäni runojen tulemisesta elämääni. Ne tulevat yleensä öisin. Silloin ei auta kuin tarttua kynään ja paperiin ja kirjoittaa ylös sanat, jotka annetaan. Muuten ne vain pyörivät mielessäni eivätkä anna nukkua. Minulla on aina kynä ja paperia yöpöydällä, käden ulottuvilla näitä hetkiä varten. Olen ymmärtänyt olla kiitollinen tästä runouden lahjasta. Olen tiedostanut, että niin yhtäkkiä kuin se minulle on annettu, niin pian se voidaan minulta myös ottaa pois.
Olen nauttinut ja iloinnut suunnattomasti, että olen saanut kirjoittaa tätä blogia. Se on ollut henkireikäni ja pitänyt minut järjissäni. Olen iloinnut sen virittämistä keskusteluista ja kontakteista ihmisiin. Olen kiitollinen siitä, että ihmiset ovat jaksaneet lukea avautumistani, kulkea rinnallani tätä matkaa, tukea ja kannustaa. Edelleen toivon palautetta ja keskustelua. Ne ovat minulle tärkeitä. Perheeni ulkopuolisia ihmisiä en juurikaan "livenä" näe ja siksi nämä virtuaalikohtaamiset ja keskustelut ovat muodostuneet minulle tärkeiksi ja merkittäviksi. Tiedän monen lukevan blogia "taustalla", ottamatta kantaa tai antamatta palautetta. He ovat minulle tärkeitä myös. Heistä tietenkin toivoisin kuulevani. Antakaa merkkiä itsestänne. Ja se olisi hienoa, jos olen kirjoittamisellani auttanut jota kuta, tuonut iloa ja ajateltavaa ihmisille. Se, että jollain on samanlaisia kokemuksia kuin itsellä, on ollut omalla kohdallani voimaannuttava kokemus. Kun kokemuksen voi jakaa toisen kanssa, se ikään kuin normalisoituu. Vertaistuessa on voimaa. Yhdistävä tekijä on ollut huomata, että meissä ihmisissä on enemmän samallaisuutta kuin erilaisuutta.
Arki Kivennavalla rullaa hitaasti, mutta varmasti. Heräilemme aamuun klo 7.30-9.00. Lapset hoitavat itsenäisesti aamupalansa ja käyvät tehtäviensä kimppuun. Minun aamuni alkavat hitaammin. Aamutoimien jälkeen könkkään alakertaan. Päivän ensimmäinen särkylääke odottaa ottajaansa jo yöpyödällä. Siitä se on näppärä napata ja odotella lääkkeen vaikutusta vaikka lueskellen sängyssä pötköttäen. Karvainen konklaavi odottaa minua uskollisesti portaiden alapäässä. Hyvän huomenen- toivotusten jälkeen on päästävä suhauttamaan pihanurmikolle. Puuroa rahka-mehukeitto-banaani-marja-sörsseleinen, gluteeniton siemennäkkäri lisukkeineen ja kahvi kitusiin ja kourallinen tabletteja perään. Päivän uutisten selailua netissä, lasten opastamista päivän tehtäviin ennen lenkille lähtöä. Pitää antaa lääkkeiden vaikuttaa ennen uloslähtöä. Aamut ovat erilaisia jalkojen kipujen ja jäykkyyden suhteen. Välillä olen niin kipeä ja jäykkä, että joudun ottamaan tukea kaiteista, että pääsen liikkumaan portaissa. Kaatuminen maaston epätasaisuuksissa pelottaa. Kun pääsen liikkeelle, raajat yleensä vertyvät. Pehmeällä alustalla metsässä liikkuminen on parasta. Asfaltilla askeltaminen on helvetistä.
Nautin koirien kanssa luonnossa samoilusta. Haastetta on pitää kahta innokasta hihnassa. Hajuja ja välillä luonnon eläviäkin on ympärillä riittämiin. Huonojalkainen ei taivu eikä ehdi joka hajun perään. Mieluiten pidän koiria metsässä vapaana. Saamme kaikki edetä omaa tahtiamme. Tämä tekee lenkistä minulle miellyttävämmän ja kivuttomamman. Onneksi saan välillä lenkityskaverin mukaani. Se tekee lenkistä kevyemmän ja vapauttaa minut nauttimaan luonnosta enemmän. Ja toki se on myös turvallisuustekijä. Voi hyvänen aika, mitä asioita minun on otettava nykyään huomioon. Nuoren ihmisen. Vanhuus tavoitti kroppani etuajassa. Joka paikka nitisee ja natisee. Nyt on jälleen kylkiluiden vuoro. Edellisestä murtumasta onkin aikaa jo melkein vuosi. Olen ehtinyt koputtaa puuta monet kerrat, kunnes naksahti taas. Kumartuminen on vaikeaa ja kivuliasta. Nukkua voi vain tietyissä asennossa ja kyljen kääntäminen on tehtävä juuri oikein, jottei se saisi kipureaktiota aikaan. Kaikki tekeminen on hitaampaa. Liikkeet on suunniteltava etukäteen, että kipu olisi mahdollisimman pieni. Tuttua juttua. Lisää lääkettä. Kyllä se siitä. Thanks kortisol.
Eräänä lumisateisen päivän iltana olin tuttuun tapaan lenkillä. Koti häämötti jo. Lumen alle piiloutunut, polulle kaatunut paju yllätti minut. Jalka ei noussut tarpeeksi ylös. Lopun voi arvata. Käteni haroivat ilmaa kuin propelit, eläimellinen huuto purkautui suustani. Miten nopeasti ajatus voikaan lentää. Sadasosasekuntien aikana ehdin luoda jo kauhuskenarion tulevasta. Miten monta ajatusta ehtiikään ajatella hetkessä. Kylkiluut irtipoikki. Nilkka lopullisesti hajalle. Kaikki tapahtui ikäänkuin hidastetusti. Haparoituani käsillä tarpeeksi ilmaa mätkähdin lopulta pitkin pituuttani lumiseen maahan. Koira villiintyi. Luuli tietysti mamman leikkivän ja hyökkäsi iloisena päälleni. Otetaanpa kaikki ilo irti, kun on saatu emäntä kenttään. Saatuani koiran rauhoittumaan ja vakuutettua siitä, ettei tässä ole aihetta iloon, könysin pystyyn. Katsoin lenkkikaverinani ollutta lasta. Hän näytti vakavalta. Ei uskaltanut nauraa. Ei ennen kuin itse räjähdin rehevään nauruun. Lähes täydellinen elokuvakaatuminen käsien haromisineen ja äänineen. Mahtoi näyttää komealta. Ja pehmeä, täydellinen alastulo. Ei suurempia vammoja. Onneksi on vaimennuskerros ympärillä suojaamassa. Hieman aikaisempaa vaivalloisemmin, itselleni yhdessä lapsen kanssa naureskellen etenin loppumatkan kotiin mielessäni kiitollisuus, ettei mitään mennyt poikki eikä pääkään ottanut osumaa kiveen. Onni ja ilo onnettomuudessa.
Koirien kanssa lenkkeilyn jälkeen päiväni jatkuu yleensä kodinaskareilla. Pyykkäystä, siivoamista, pihahommia. Mitä milloinkin. Hommaa riittää. Nyt,kun minulla on mahdollisuus olosuhteiden pakosta hidastaa ja aikaa riittää, voin valita mitä ja milloin asioita teen. Saan askaroida kaikessa rauhassa. Välillä on pakko hengähtää ja levätä. On ollut valaisevaa ja helpottavaa huomata, ettei hommat karkaa eikä tapahdu mitään kamalaa, vaikka asioita ei suoritakaan hiki hatussa ja kieli vyön alla. Nyt olen oppinut nauttimaan jopa pyykin kuivumaan laittamisesta. Suljen kodinhoitohuoneen oven. Ihana rauha. Laitan musiikin soimaan. Anna ajatuksen lentää tai keskityn musiikkiin. Lähes kaikesta voi tehdä hauskaa ja miellyttävää. Lapset tarvitsevat ohjausta tehtävissä vaihtelevasti päivittäin. Ohjaaminen ja yhdessä tehtävien parissa pähkiminen vievät oman osansa päivästäni. Välillä saan keskittyä omiin hommiini. Kirjoittamiseen, uutisten selailuun, tiedon etsintään, somettamiseen, lukemiseen, huilaamiseen jne. Silloin, kun mies on kotona, annan hänen mahdollisimman vapaasti hoitaa kotiaskareita ja keskittyä palautumiseen ja omiin hommiini. Vastapainona "yksinäisille viikoille", jolloin olen rivissä 24/7.
Lämpimän ruuan tekeminen kahdesti päivässä ja aterioiden suunnittelu on oma haasteensa. Jokaisen makua miellyttävää sapuskaa en onnistu loihtimaan joka kerta, mutta toistaiseksi kaikki ovat pysyneet hengissä. Tämä on tietysti saavutus sinänsä ja tavoiteltavaa. Sairastaessa on ollut aikaa leikkiä myös pullantuoksuista äitiä. Olen ottanut tavaksi leipoa pullaa viikoittain. Pulla maistuu isoille ja pienille. Mikä onkaan makeampaa kuin napata pakastimesta kotitekoista pullaa päiväkahville. Uutta meille. Luulen, että tämän episodin jälkeen koko perheeltä tursuaa pulla korvistakin. Korona- Cushing- kevät ja pulla yhdistynevät mielissämme hamaan hautaan saakka.
Asioiden hoitaminen maalta käsin vie aikaa. Hetken mielijohteesta ei lähdetä kauppaan ostamaan purkkaa. Pyrin säästämään luontoa ja polttoainetta. Aikaa ja rahaakin. Yritän lyödä monta kärpästä samalla iskulla eli hoitaa mahdollimman monta asiaa samalla reissulla. Kauppaa, laboratoriota, lääkäriä, KELA:aa, apteekkia jne. Pitkiä, monen tunnin reissuja. Huomaan väsyväni näillä teillä. Ei ole potilas Manninen entisellään. Reissun jälkeen on otettava unet, levättävä, yritettävä palautua. Päiväunet kuuluvat nykyisin rutiineihini. Muutoin ei jaksa. Sairaus ja sen tuomat oireet väsyttävät. Lääkkeet ja niiden sivuoireet väsyttävät. Sairastaminen väsyttää. Tämä on vain hyväksyttävä. Virkeämpiä aikoja odotellessa.
Kotituomioni alkuvaiheessa tavakseni tuli seurata aamutelevisiota joka arkiaamu. Nykyään tämä on hyvin satunnaista. Yksi syy lienee koronaähky. Jokainen media suoltaa koronaa väsymykseen asti. Tuntuu kuin maailmaan ei mahtuisi mitään muuta. Kai se on niin. Korona vaikuttaa jokaisen elämään voimakkaasti ja kokonaisvaltaisesti. Minä haluaisin välillä unohtaa koko pahuksen viruksen, joka on saanut kaiken sekaisin ja pakottanut meidät "uuteen normaaliin". Onnistun kyllä aika ajoin poistamaan pahalaisen mielestäni ja keskittymään muihin asioihin. Valitettavasti se kuitenkin on pidettävä mielessä lähes kaikessa mitä teet. Varsinkin, jos suunnittelet poistuvasi neljän seinän sisältä. Jaksan muistuttaa lapsia ja miestä oikeasta yskimistekniikasta ja käsien pesusta. Kolmekymmentä sekuntia on yllättävän pitkä aika altaan edessä. Vesiyhtiöt kiittävät. Iho valittaa. Rasvafirmat iloitsevat. Toisen tappio on toisen voitto. Näin se maailma makaa.
Työelämän oravanpyörässä ja terveenä ollessani en juurikaan ehtinyt katsomaan televisiota. Korkeintaan seurannassa oli kaksi, kerran viikossa tulevaa tv-sarjaa ja joitakin satunnaisia ohjelmia. Nyt tilanne on toinen, kun on aikaa ja koti on ajanviettopaikka numero uno. Olen hulluna pohjoismaalaisiin sarjoihin, lähinnä dekkareihin. Jaan tämän intohimon mieheni kanssa. Yhteinen harrastus, jota voi aikaan sopivasti harjoittaa kotioloissa suoratoistopalveluiden välityksellä. En voi kuin ihastellen ihmetellä ja nostaa hattua ruotsalaisille, miten he osaavatkin. Muutama norjalainenkin sarja on löytänyt tiensä verkkokalvoillemme. Eivät ole hassumpia nekään. Islantilaiset sarjat ovat luku sinänsä. Löydän niistä ja niiden henkilöhahmoista paljon huvittavia piirteitä. Monet naurut olen saanut islantilaista dekkarisarjaa katsoessani. Seuraamiemme sarjojen ja jokusen dokumentin perusteella islantilaiset ovat erikoista porukkaa - ihan hyvässä mielessä ja kaikella rakkaudella. Tuo pieni kansa ja maa kiehtovat minua kovasti. Islantiin on päästävä toistamiseen. Olen miehen kanssa haaveillut 5-vuotishääpäivän vietosta tuolla tarujen saarella. Voisimme verestää tuolla sumuisella, kiehtovalla saarella häämatkamme muistoja. Saapa nähdä, miten käy.
Näin on jälleen yksi päivän Kivennavalla painunut iltaan. Touhua on riittänyt jaksamisen rajoissa. Minulle ei tunnetusti käy aika pitkäksi milloinkaan. Viihdyn omassa seurassani ja rakkaassa kodissani maaseudun rauhassa. Kiitos rikkaan sisäisen maailmani ja mielikuvitukseni. En eristäytyneenäkään tunne olevani yksinäinen. Päin vastoin - usein toivon saavani olla yksin. Hullulla on halvat huvit- onneksi. Voi toki olla, että ajan mittaan ja terveyden palautuessa kaipuu ulkomaailmaan lisääntyy ja potilas Mannisen menojalkaa alkaa vipattaa. Vartokaa ja varokaa.
Kuten edellisessä blogissani kirjoitin, olen pysynyt melkoisen järjissäni pakkoeristäytymisen aikana. Arki kotikouluineen on alkuhaparoinnin jälkeen muotoutunut uomiinsa. Paljon olen joutunut - pakonkin edessä- opettelemaan ja oppimaan. Eikä se ole huono asia. Ehkä myös se, että oma jaksaminen ei ole normaalilla tasolla ja sairaus on vähentänyt intoa suuntautua kodin ulkopuolelle, on tehnyt helpommaksi sopeutua yksinkertaistettuun arkeen. Toisaalta "uusi normaali" kuten muotitermi kuuluu, on tuonut elämääni paljon uutta sisältöä. Olen voinut keskittyä sellaisiin asioihin, joihin ei ennen sairastumista ja koronaa ole ollut energiaa tai aikaa. Hidastaminen on tuonut elämääni uusia asioita ja olen löytänyt luovuuteni ja päässyt toteuttamaan sitä. Olen ollut hieman ihmeissäni runojen tulemisesta elämääni. Ne tulevat yleensä öisin. Silloin ei auta kuin tarttua kynään ja paperiin ja kirjoittaa ylös sanat, jotka annetaan. Muuten ne vain pyörivät mielessäni eivätkä anna nukkua. Minulla on aina kynä ja paperia yöpöydällä, käden ulottuvilla näitä hetkiä varten. Olen ymmärtänyt olla kiitollinen tästä runouden lahjasta. Olen tiedostanut, että niin yhtäkkiä kuin se minulle on annettu, niin pian se voidaan minulta myös ottaa pois.
Olen nauttinut ja iloinnut suunnattomasti, että olen saanut kirjoittaa tätä blogia. Se on ollut henkireikäni ja pitänyt minut järjissäni. Olen iloinnut sen virittämistä keskusteluista ja kontakteista ihmisiin. Olen kiitollinen siitä, että ihmiset ovat jaksaneet lukea avautumistani, kulkea rinnallani tätä matkaa, tukea ja kannustaa. Edelleen toivon palautetta ja keskustelua. Ne ovat minulle tärkeitä. Perheeni ulkopuolisia ihmisiä en juurikaan "livenä" näe ja siksi nämä virtuaalikohtaamiset ja keskustelut ovat muodostuneet minulle tärkeiksi ja merkittäviksi. Tiedän monen lukevan blogia "taustalla", ottamatta kantaa tai antamatta palautetta. He ovat minulle tärkeitä myös. Heistä tietenkin toivoisin kuulevani. Antakaa merkkiä itsestänne. Ja se olisi hienoa, jos olen kirjoittamisellani auttanut jota kuta, tuonut iloa ja ajateltavaa ihmisille. Se, että jollain on samanlaisia kokemuksia kuin itsellä, on ollut omalla kohdallani voimaannuttava kokemus. Kun kokemuksen voi jakaa toisen kanssa, se ikään kuin normalisoituu. Vertaistuessa on voimaa. Yhdistävä tekijä on ollut huomata, että meissä ihmisissä on enemmän samallaisuutta kuin erilaisuutta.
Arki Kivennavalla rullaa hitaasti, mutta varmasti. Heräilemme aamuun klo 7.30-9.00. Lapset hoitavat itsenäisesti aamupalansa ja käyvät tehtäviensä kimppuun. Minun aamuni alkavat hitaammin. Aamutoimien jälkeen könkkään alakertaan. Päivän ensimmäinen särkylääke odottaa ottajaansa jo yöpyödällä. Siitä se on näppärä napata ja odotella lääkkeen vaikutusta vaikka lueskellen sängyssä pötköttäen. Karvainen konklaavi odottaa minua uskollisesti portaiden alapäässä. Hyvän huomenen- toivotusten jälkeen on päästävä suhauttamaan pihanurmikolle. Puuroa rahka-mehukeitto-banaani-marja-sörsseleinen, gluteeniton siemennäkkäri lisukkeineen ja kahvi kitusiin ja kourallinen tabletteja perään. Päivän uutisten selailua netissä, lasten opastamista päivän tehtäviin ennen lenkille lähtöä. Pitää antaa lääkkeiden vaikuttaa ennen uloslähtöä. Aamut ovat erilaisia jalkojen kipujen ja jäykkyyden suhteen. Välillä olen niin kipeä ja jäykkä, että joudun ottamaan tukea kaiteista, että pääsen liikkumaan portaissa. Kaatuminen maaston epätasaisuuksissa pelottaa. Kun pääsen liikkeelle, raajat yleensä vertyvät. Pehmeällä alustalla metsässä liikkuminen on parasta. Asfaltilla askeltaminen on helvetistä.
Nautin koirien kanssa luonnossa samoilusta. Haastetta on pitää kahta innokasta hihnassa. Hajuja ja välillä luonnon eläviäkin on ympärillä riittämiin. Huonojalkainen ei taivu eikä ehdi joka hajun perään. Mieluiten pidän koiria metsässä vapaana. Saamme kaikki edetä omaa tahtiamme. Tämä tekee lenkistä minulle miellyttävämmän ja kivuttomamman. Onneksi saan välillä lenkityskaverin mukaani. Se tekee lenkistä kevyemmän ja vapauttaa minut nauttimaan luonnosta enemmän. Ja toki se on myös turvallisuustekijä. Voi hyvänen aika, mitä asioita minun on otettava nykyään huomioon. Nuoren ihmisen. Vanhuus tavoitti kroppani etuajassa. Joka paikka nitisee ja natisee. Nyt on jälleen kylkiluiden vuoro. Edellisestä murtumasta onkin aikaa jo melkein vuosi. Olen ehtinyt koputtaa puuta monet kerrat, kunnes naksahti taas. Kumartuminen on vaikeaa ja kivuliasta. Nukkua voi vain tietyissä asennossa ja kyljen kääntäminen on tehtävä juuri oikein, jottei se saisi kipureaktiota aikaan. Kaikki tekeminen on hitaampaa. Liikkeet on suunniteltava etukäteen, että kipu olisi mahdollisimman pieni. Tuttua juttua. Lisää lääkettä. Kyllä se siitä. Thanks kortisol.
Eräänä lumisateisen päivän iltana olin tuttuun tapaan lenkillä. Koti häämötti jo. Lumen alle piiloutunut, polulle kaatunut paju yllätti minut. Jalka ei noussut tarpeeksi ylös. Lopun voi arvata. Käteni haroivat ilmaa kuin propelit, eläimellinen huuto purkautui suustani. Miten nopeasti ajatus voikaan lentää. Sadasosasekuntien aikana ehdin luoda jo kauhuskenarion tulevasta. Miten monta ajatusta ehtiikään ajatella hetkessä. Kylkiluut irtipoikki. Nilkka lopullisesti hajalle. Kaikki tapahtui ikäänkuin hidastetusti. Haparoituani käsillä tarpeeksi ilmaa mätkähdin lopulta pitkin pituuttani lumiseen maahan. Koira villiintyi. Luuli tietysti mamman leikkivän ja hyökkäsi iloisena päälleni. Otetaanpa kaikki ilo irti, kun on saatu emäntä kenttään. Saatuani koiran rauhoittumaan ja vakuutettua siitä, ettei tässä ole aihetta iloon, könysin pystyyn. Katsoin lenkkikaverinani ollutta lasta. Hän näytti vakavalta. Ei uskaltanut nauraa. Ei ennen kuin itse räjähdin rehevään nauruun. Lähes täydellinen elokuvakaatuminen käsien haromisineen ja äänineen. Mahtoi näyttää komealta. Ja pehmeä, täydellinen alastulo. Ei suurempia vammoja. Onneksi on vaimennuskerros ympärillä suojaamassa. Hieman aikaisempaa vaivalloisemmin, itselleni yhdessä lapsen kanssa naureskellen etenin loppumatkan kotiin mielessäni kiitollisuus, ettei mitään mennyt poikki eikä pääkään ottanut osumaa kiveen. Onni ja ilo onnettomuudessa.
Koirien kanssa lenkkeilyn jälkeen päiväni jatkuu yleensä kodinaskareilla. Pyykkäystä, siivoamista, pihahommia. Mitä milloinkin. Hommaa riittää. Nyt,kun minulla on mahdollisuus olosuhteiden pakosta hidastaa ja aikaa riittää, voin valita mitä ja milloin asioita teen. Saan askaroida kaikessa rauhassa. Välillä on pakko hengähtää ja levätä. On ollut valaisevaa ja helpottavaa huomata, ettei hommat karkaa eikä tapahdu mitään kamalaa, vaikka asioita ei suoritakaan hiki hatussa ja kieli vyön alla. Nyt olen oppinut nauttimaan jopa pyykin kuivumaan laittamisesta. Suljen kodinhoitohuoneen oven. Ihana rauha. Laitan musiikin soimaan. Anna ajatuksen lentää tai keskityn musiikkiin. Lähes kaikesta voi tehdä hauskaa ja miellyttävää. Lapset tarvitsevat ohjausta tehtävissä vaihtelevasti päivittäin. Ohjaaminen ja yhdessä tehtävien parissa pähkiminen vievät oman osansa päivästäni. Välillä saan keskittyä omiin hommiini. Kirjoittamiseen, uutisten selailuun, tiedon etsintään, somettamiseen, lukemiseen, huilaamiseen jne. Silloin, kun mies on kotona, annan hänen mahdollisimman vapaasti hoitaa kotiaskareita ja keskittyä palautumiseen ja omiin hommiini. Vastapainona "yksinäisille viikoille", jolloin olen rivissä 24/7.
Lämpimän ruuan tekeminen kahdesti päivässä ja aterioiden suunnittelu on oma haasteensa. Jokaisen makua miellyttävää sapuskaa en onnistu loihtimaan joka kerta, mutta toistaiseksi kaikki ovat pysyneet hengissä. Tämä on tietysti saavutus sinänsä ja tavoiteltavaa. Sairastaessa on ollut aikaa leikkiä myös pullantuoksuista äitiä. Olen ottanut tavaksi leipoa pullaa viikoittain. Pulla maistuu isoille ja pienille. Mikä onkaan makeampaa kuin napata pakastimesta kotitekoista pullaa päiväkahville. Uutta meille. Luulen, että tämän episodin jälkeen koko perheeltä tursuaa pulla korvistakin. Korona- Cushing- kevät ja pulla yhdistynevät mielissämme hamaan hautaan saakka.
Asioiden hoitaminen maalta käsin vie aikaa. Hetken mielijohteesta ei lähdetä kauppaan ostamaan purkkaa. Pyrin säästämään luontoa ja polttoainetta. Aikaa ja rahaakin. Yritän lyödä monta kärpästä samalla iskulla eli hoitaa mahdollimman monta asiaa samalla reissulla. Kauppaa, laboratoriota, lääkäriä, KELA:aa, apteekkia jne. Pitkiä, monen tunnin reissuja. Huomaan väsyväni näillä teillä. Ei ole potilas Manninen entisellään. Reissun jälkeen on otettava unet, levättävä, yritettävä palautua. Päiväunet kuuluvat nykyisin rutiineihini. Muutoin ei jaksa. Sairaus ja sen tuomat oireet väsyttävät. Lääkkeet ja niiden sivuoireet väsyttävät. Sairastaminen väsyttää. Tämä on vain hyväksyttävä. Virkeämpiä aikoja odotellessa.
Kotituomioni alkuvaiheessa tavakseni tuli seurata aamutelevisiota joka arkiaamu. Nykyään tämä on hyvin satunnaista. Yksi syy lienee koronaähky. Jokainen media suoltaa koronaa väsymykseen asti. Tuntuu kuin maailmaan ei mahtuisi mitään muuta. Kai se on niin. Korona vaikuttaa jokaisen elämään voimakkaasti ja kokonaisvaltaisesti. Minä haluaisin välillä unohtaa koko pahuksen viruksen, joka on saanut kaiken sekaisin ja pakottanut meidät "uuteen normaaliin". Onnistun kyllä aika ajoin poistamaan pahalaisen mielestäni ja keskittymään muihin asioihin. Valitettavasti se kuitenkin on pidettävä mielessä lähes kaikessa mitä teet. Varsinkin, jos suunnittelet poistuvasi neljän seinän sisältä. Jaksan muistuttaa lapsia ja miestä oikeasta yskimistekniikasta ja käsien pesusta. Kolmekymmentä sekuntia on yllättävän pitkä aika altaan edessä. Vesiyhtiöt kiittävät. Iho valittaa. Rasvafirmat iloitsevat. Toisen tappio on toisen voitto. Näin se maailma makaa.
Työelämän oravanpyörässä ja terveenä ollessani en juurikaan ehtinyt katsomaan televisiota. Korkeintaan seurannassa oli kaksi, kerran viikossa tulevaa tv-sarjaa ja joitakin satunnaisia ohjelmia. Nyt tilanne on toinen, kun on aikaa ja koti on ajanviettopaikka numero uno. Olen hulluna pohjoismaalaisiin sarjoihin, lähinnä dekkareihin. Jaan tämän intohimon mieheni kanssa. Yhteinen harrastus, jota voi aikaan sopivasti harjoittaa kotioloissa suoratoistopalveluiden välityksellä. En voi kuin ihastellen ihmetellä ja nostaa hattua ruotsalaisille, miten he osaavatkin. Muutama norjalainenkin sarja on löytänyt tiensä verkkokalvoillemme. Eivät ole hassumpia nekään. Islantilaiset sarjat ovat luku sinänsä. Löydän niistä ja niiden henkilöhahmoista paljon huvittavia piirteitä. Monet naurut olen saanut islantilaista dekkarisarjaa katsoessani. Seuraamiemme sarjojen ja jokusen dokumentin perusteella islantilaiset ovat erikoista porukkaa - ihan hyvässä mielessä ja kaikella rakkaudella. Tuo pieni kansa ja maa kiehtovat minua kovasti. Islantiin on päästävä toistamiseen. Olen miehen kanssa haaveillut 5-vuotishääpäivän vietosta tuolla tarujen saarella. Voisimme verestää tuolla sumuisella, kiehtovalla saarella häämatkamme muistoja. Saapa nähdä, miten käy.
Näin on jälleen yksi päivän Kivennavalla painunut iltaan. Touhua on riittänyt jaksamisen rajoissa. Minulle ei tunnetusti käy aika pitkäksi milloinkaan. Viihdyn omassa seurassani ja rakkaassa kodissani maaseudun rauhassa. Kiitos rikkaan sisäisen maailmani ja mielikuvitukseni. En eristäytyneenäkään tunne olevani yksinäinen. Päin vastoin - usein toivon saavani olla yksin. Hullulla on halvat huvit- onneksi. Voi toki olla, että ajan mittaan ja terveyden palautuessa kaipuu ulkomaailmaan lisääntyy ja potilas Mannisen menojalkaa alkaa vipattaa. Vartokaa ja varokaa.
Kommentit
Lähetä kommentti
Kaikki kommentit, palauteet, terveiset ym. ovat tervetulleita. Ole hyvä, anna kynäsi laulaa!