Väistämätön

Uudenmaan raja on auki. Ei siis syytä huoleen sen vuoksi. Pääsy HUS:iin ei ainakaan tästä syystä vaarannu. Enää ei tarvitse miettiä passin mukaan ottamisen tarpeellisuutta tai keinoja, miten vakuuttaa rajalla vartioivat vahdit siitä, että potilas Manninen saattajineen on oikeilla asioilla ja oikeutettu ylittämään raja sekä sisään että ulos. Muutoin Meilahteen päätyminen on edelleen epävarmaa koronan vuoksi. Joka kerran puhelimen soidessa mieleen nousee peruutuspuhelun mahdollisuus, vaikka tutkimukseen on aikaa vain muutama hassu päivä. Varmaa on vain epävarma.

Olen ollut niin keskittynyt mahdolliseen rajaepäselvyyteen ja siitä selviytymiseen, että olen unohtanut kokonaan itse kuvaukseen liittyvät haasteet. Kyseessä on pään MRI- kuvaus. Koska Pera Palleroinen on kovin pienikokoinen, haluavat asiantuntijat siivellä eläjästä tarkemman kuvan ja varmuuden siitä, mikä Pera on miehiään. MRI-kuvaus tihein leikkein. "Tihein leikkein". Kuulostaa aivojen siivuttamiselta erittäin hienolla veitsellä. Oikein mielyttävä mielikuva.Joka tapauksessa minun on matkattava Helsinkiin Naistenklinikalle kyseiseen toimenpiteeseen, koska Keski-Suomesta ei löydy laitetta, jolla voisi tehdä näin tarkan kuvauksen.

Edellisen kerran kävin kuvausputkessa Keski-Suomen keskussairaalassa 8.1.20. Kokemus ei ollut miellyttävä, mutta selvisin siitä. Paniikki oli lähellä. Pelottavan lähellä. Mutta suomalaisella sisulla, päättäväisyydellä ja HitMixin aamujuontajien avulla pääsin putkesta pois kuvattuna ja suuremmitta akrobatioitta. Jo pelkkä asettautuminen putkeen selinmakuulle ahdisti. Putken katto tuli niin lähelle kasvoja. Ahtaanpaikankammo. Totesin pian, että on parasta pitää silmät kiinni ja kuvitella itsensä aivan jonnekin muualle ja keskittyä radion sanomaan. En olisi millään pystynyt kuuntelemaan sairaanhoitajan ohjeita. Halusin olla vain hiljaa ja silmät kiinni ja toivoin, että homma olisi pian ohi. Lisää ahdistusta ja hankalaa oloa. Hoitaja asetteli pääni ympärille "rautahäkkyrän". Se alkoi olla jo liikaa. Tunsin sydämeni alkavan takoa. Heikko olo humahti koko kroppaani. Kylmä hiki nousi pintaan. Korvissani kaikuivat hoitajan sanat : " Soita kelloa, jos tulee oikein hankala olo. Potilas Manninen otti aikalisän ja muisteli oppimaansa. Tätä minä en mokaa. Tämä kuvaus onnistuu, mikäli se on minusta kiinni. Miten selättää paniikki? Nyt koko ammattitaito, kokemus ja pelisilmä käyttöön. Pidä silmät kiinni. Hengitä korostetun rauhallisesti. Keskity siihen, mitä radiossa puhutaan. Unohda missä olet. Onneksi radion aamujuontajat keskustelivat mielenkiintoisesta aiheesta. Temperamenttityypeistä. Onnistun keskittymään tähän. Sain hengityksen ja sykkeen tasaantumaan. Paniikkituntemukset väistyivät vähitellen. Olin helpottunut. Todella helpottunut. Koko tutkimuksen ajan pidin silmät visusti suljettuina. En uskaltanut avata niitä. Pelkäsin, että jos näen, miten ahtaassa tilassa olen, paniikki palaa. Sitä riskiä en uskaltanut ottaa. Kone piti välillä hirveää kolinaa ja jyskettä. Se kuului radio-ohjelman ja kuulosuojainten läpi. Minä keskityin olemaan liikkumatta, hengittämään, pitämään silmät kiinni ja siihen mitä Veronica ja Joonas eetterissä toimittivat. Vihdoin tutkimus oli ohi ja hoitaja tuli päästämään minut ahdingostani. Selviytyjäolo.

Tuon kokemukseni perusteella, minun on valmistauduttava myös tulevaan kuvaukseen selvitäkseni siitä ilman kommervenkkejä. Lisähaastetta antaa täysin vieras ympäristö ja toimintakulttuuri sekä koronakauden edellyttämät erityisjärjestelyt. Päästetäänkö saattajaa lähellekään Naistenklinikkaa potilas poloisen tueksi? Vai pitääkö potilaan selviytyä sokkeloista aivan itse? Kaikki tämä jännittää etukäteen. Toisaalta minulla on käytössäni toimivaksi osoittautuneet keinot täyden paniikin estämiseksi. Toivottavasti ne toimivat tälläkin kertaa. Mielessäni ehdin haaveilla jo nuijanukutuksesta. Herättäkää minut, kun kaikki on ohitse.

Tätä kapeaakin kapeampaa aasinsiltaa pitkin kompuroin vähitellen varsinaiseen aiheeseen. Olen ollut muutaman ihmisen kanssa asian äärellä. Aihe ei ole helpoin ja tuskin selviän tästä niistämättä. Eikä se ole tarkoituskaan. Jos vetistelyttää niin vetistellään. Ei elämästä selviä hengissä - eikä kuivin silmin. Sairastamisen aikana olen miettinyt omaa kuolevaisuuttani. Väistämättä loppu on joka päivä lähempänä meitä jokaista. Se on fakta. Mutta jospa se onkin yllättävän lähellä? Kukaan meistä ei tiedä päiviensä määrää ja viikatemies voi niittää viljaa, vaikkei varsinainen viljankorjuukausi olisi lähelläkään. Mitä tahansa ja milloin tahansa voi sattua. Valitettavasti tästä on kokemusta myös omasta perhepiiristä. Elämä on hauras, jos niikseen tulee. Itse olen kellunut kuplassa ja pitkään tuudittautunut ajatukseen, ettei minulle satu mitään pahaa. Enkelit suojelevat ja turvaavat kulkuani. Viaton ja kaunis lapsenusko. Se on - ikävä kyllä? - vähitellen matkan edetessä karissut. Enkelit eivät ole kaikkivoipia. Kun vakava sairaus on kohdannut itseäni, on heikkona hetkenä mieleeni hiipinyt ajatus, että entäs jos tämä olikin tässä? Entäs, jos en selviäkään voittajana kortisolin julistamasta sodasta? Entä, jos urhea taisteluni päättyy Töölön leikkauspöydälle? Kirurgin skalpelli lipsahtaa? Entä, jos oma kortisolin tuotantoni romahtaa leikkauksen jälkeen ja aiheuttaa hengenvaarallisen tilan enkä ehdi saada apua? Ja koronan pirulainenkin pelaa omaa peliään. Mitä vain voi sattua. Enkeleillä on kiire.

Asiaan. Tyypillistä minulle, että kiertelen ja kaartelen ummet ja lammmet ennen varsinaiseen asiaan pääsyä. Niin on tainut käydä nytkin. Mihinpä seepra raidoistaan pääsisi? Mikäli potilas Mannisen elämänlanka katkeasi kesken tämän taipaleen, pitäsi potilas Mannisella olla jälkeenjääneiden (tarkoitan tällä läheisiäni - eikä tämä ole arviointia heidän kyvykkyydestään älykkyyden eikä millään muullakaaan saralla) varalta valmis suunnitelma monttubileitä ja muita järjestelyjä silmällä pitäen. Näin olen käytännön vinkkinä antanut itselleni kertoa. Näin ovat yllättäen läheisensä hautaamaan joutuneet minulle kertoneet. Se helpottaa järjestämisvastuullisten taakkaa, ymmärrän. Kuolleelle sillä ei enää siinä hetkessä liene merkitystä. Paitsi laillani naivisti uskoville. Pilven reunalta näkee kaiken ja on menossa vahvasti mukana. Ainakin vielä eläessään voi uskoa siihen, että saa sellaiset lähtöbileet kuin on itse käsikirjoittanut, kun tekee toiveensa läheisilleen tiettäväksi.Poltetaanko vai heitetäänkö kokonaisena kuoppaan? Millainen uurna tai arkku? Kukat? Ketä hautajaisiin kutsutaan? Missä hautajaiset pidetään? Pappi? Toiveet puheista ja muusta ohjelmasta? Millaiset juhlat? Tarjottavat? Musiikki? Hautakivi? Muita toiveita?

Haluatteko tietää toiveeni? Kestättekö kuulla? Kuuluuko tällaista edes jakaa julkisesti? Onko tämä liian karua kerrottavaa ja luettavaa? Jotain ajattelin valottaa, kestätte tai ette. Pakko ei ole lukea. Valinta on oma. Tarkemmat yksityiskohdat kirjoitan musteella pergamentille järjestämisvastuun lotossa voittaneille.Toivon, että tästä on enemmän apua kuin, että toiveeni toisi paineita. Tiedän, kaikkea ei voi saada. Ja hyväksyn sen.

Siunaustilaisuuden haluan pidettävän kotikirkossani, Pyhäjärven kirkossa. Papilla ei ole väliä. Kelpuutan sen, joka joutaa. Hiljentykää siunaustilaisuudessa kuuntelemaan Kari Tapion "Mun sydämeni tänne jää". Laulakaa yhteisesti " Maa on niin kaunis". Muita veisuita en halua. Tahdon maahan kokonaisena, tammenvärisessä arkussa. Kukkalaitteessa haluan olevan valkoliljoja, vaaleanpunaisia isoja, pallomaisia ruusuja, harsokukkaa ja hentoisen vaaleanvihreää "pallokukkaa", nimeä en muista. Niitä oli hääkimpussani. Kutsutut voivat tuoda yhden ruusun tai suloisen pienen kimpun. Isoja kukkalaitteita en halua. Muistovärssyiksi haluan jonkin henkilökohtaisen muiston tai muun tervehdyksen. Sana on vapaa. Maahan haluan itseni laskettavan kotikirkkoni pyhään maahan. Se tuntuu turvalliselta ja kotoisalta. Lapsuudenkodin nurkille takaisin. Ne, joilla on tapana/ haluavat käydä haudalla, on viimeinen leposijani helposti saavutettavissa. Asianomaiset tietävät, mitä tarkoitan. Hautapaikkani merkiksi haluan luonnonkiven ja siihen tekstit metallisin kirjaimin ja numeroin. Kiveen tahdon koukun lyhdylle. Toivon, että siinä palaisi kynttilä - ainakin aika ajoin. Niille, joille on luontevaa muistella ja tervehtiä etänä, kuten päivän trendi on, ei hautapaikalla liene merkitystä.

Hautaanlaskijat eli kantajat nimeän pergamentille. Virsiä en halua saattoväen haudalla veisaavan. Toivottakaa sen sijaan tavallanne hyvää matkaa heittäessänne kukat arkulle. Viimeisissä juhlissani haluan paikalla olevan lähisuvun, joka käsittää primääriperheen, sekundaariperheen (anteeksi ammattislangi), mieheni puolen lähisuvun, oman sukuni pikkuserkkuja myöten, nuoruuden ystäviä, työystäviä, ex-puoliso sisaruksineen ja heidän perheensä, ex-anopin. Juhlat haluan pidettävän lapsuudenkotini naapurissa olevalla maatilamatkailutilalla. Pöytiin kukkia, kynttilöitä ja valkoiset liinat. Kaunista täytyy olla. En halua itkujuhlia. Haluan iloiset juhlat. Niin iloiset kuin hautajaiset voivat olla. Itkeä saa, sitä en kiellä. Eiväthän ne ole hautajaiset eivätkä mitkään, jos silmiä ei pyyhitä eikä nenää niistetä. Juhlakaluhan voisi vaikka loukkaantua, jos ei vesi silmistä kellään virtaa. Muistelkaa mennyttä mukavasti rupatellen. Muutakin ohjelmaa tohdin toivoa.Tanssia, laulua, runoja. Mielellään Tommy Tabermania ja Aino Suholaa. Estradi on teidän, olkaa hyvät. En halua "pönötysjuhlia". Pitäkää te jälkeenjääneet kunnon bileet. Hyvää ruokaa ja juomaa. Salaatteja, kasviskeittoa, meksikolaista ruokaa, kotikutoisia lihapullia kastikkeessa, kanaa, kalaa, karjalanpiirakoita munavoilla, perunarieskaa, ruisleipää, jälkiruuaksi kahvin kera suklaaherkkuja, irtokarkkeja ja lusikkaleipiä. Ja viini virtaamaan. Valkoviiniä ja kuoharia. Nauttikaa lempialkoholijuomiani. Jakakaa iloisia muistoja. Haluan Kaija Koon ja Keko Salatan soivan. Laulakaa ja tanssikaa ysärin tahtiin sopivassa ajankohdassa. Sitten, kun hartaammin hautajaisia viettävät ovat poistuneet paikalta. Niin minäkin tekisin ja teen pilven reunalla. Etänä.

Nyt se on tehty. Yksi suunntelma läheisiä helpottamaan. Se ei suinkaan tarkoita, että olisin luovuttanut, että uskoisin loppuni tulleen. Ei. Tämä on suunnitelma- B. Kaiken varalta. Kuten sanoin enkeleillä pitää kiirettä näinä aikoina. Kaikkia ei ehdi suojella.

Ajoin pari vuotta sitten hirvikolarin työmatkallani vasta vihittynä vaimona. Muistan nähneeni silmäkulmastani jonkin valkean vilahtavan auton sivulla hirven törmätessä autooni. Ihmettelin sitä aikani, odotellessani pelastajia. Selitin nuorelle palomiehelle tapahtunutta ja kerroin nähneeni jonkin valkean lentäneen auton sivuikkunan ohitse. Nuorimies meni kiusaantuneen näköiseksi ja lähti työparinsa kanssa tutkimaan ympäristöä. Jonkin ajan kuluttua nuorukainen tuli huojentuneen näköisenä takaisin luokseni kantaen jotain kädessään. Valkoisen autoni irronnut peili. Sehän se lenteli. Hirvelle ja autolle ei käynyt törmäyksessä kovin hyvin. Minulle ei tullut naarmuakaan. Aamen.