Epäilevä Tuomas
"Kun asiat pitkittyvät, niin ne mutkistuvat" Pitääkö vanha sanonta paikkansa? Mene ja tiedä. Odottaminen on raastavaa. Tietäisinpä edes sen, mitä odotan. Hapuilua hämärässä. Kuulostelua ja tunnustelua. Välivedessä kelluskelua. Tiedän sen verran, että odotan hoitoa. Odotan tervehtymistä. Paluuta normaaliin arkeen. Tällä hetkellä ne kaikki tuntuvat olevan kaukana, ulottumattomissani. Välillä ne näyttävät olevan lähempänä, käteni kantaman päässä. Kunnes karkaavat taas saavuttamattomiin. Toivo vaihtuu epätoivoon. Ja toisinpäin. Olen lastu laineilla. Tieto lisää tuskaa. Toisinaan janoan sitä kuin hukkuva ilmaa. Toisinaan toivon, että olisin täysin tietämätön kaikesta. Vegetatiivisessa tilassa. Herättäkää minut sitten, kun kaikki on ohi. Tieto on kaksiteräinen miekka.
HUS:n reissu sujui pääpiirteissään hyvin. Korona on sulkenut myös sairaalan ovia. Jokainen uksi ei aukene ja sisäänpääsyä oli etsittävä. Kovin hiljaista oli koko Meilahden sairaala-alueella. Suurin osa näkemistäni ihmisistä oli uusien tulokkaiden vastaleivottuja isiä, jotka olivat noutamassa uunituoretta jälkeläistään ja hänet ulos punnertanutta osapuolta Naistenklinikalta. Isiä kaikenlaisine kantokoppineen ja vaunuineen. Huolensekaisine onnentunteineen. Monelta isältä jäi koronan vuoksi naisen voimannäyte ja pienokaisen ensihetket todistamatta. Maailmaan pyrkivät eivät kysy aikatauluja. Oli korona-aika tai ei.
Pienen hapuilun jälkeen löysin oven, joka aukeni ja pääsin sisään Naistenklinikalle. Korona on saanut ihmiset varomaan toisiaan.Välimatkaa naapuriin pidetään reilusti. Saat osaksesi epäluuloisen katseen, jos erehdyt liian lähelle. Enkä minä ole poikkeus. Infon hoitaja kiiruhti minut nähdessään koppinsa suojiin, lasin taakse. Jäin hölmönä seisoskelemaan lasin toiselle puolelle kutsukirje kädessäni. Lupani päästä sisään sairaalan tiloihin. Infoihminen kehotti minua puhumaan. Ihmettelin moista. Odotin hänen avaavan luukun, jotta kuulisi asiani. Mutta ei. Kommunikoimme lasin läpi. Ja kuulimme toisiamme. Se riitti. Kaksi kovaa kysymystä. Oletko ollut ulkomailla viimeisen kahden viikon aikana? Onko sinulla ollut kuumetta,kurkkukipua, yskää, nuhaa ym. flunssan oireita? Vastattuani kieltävästi, sain luvan siirtyä sisemmälle taloon. Mitä syvemmälle Naistenklinikan syövereihin etenin, sitä hiljaisemmaksi kävi. Joka nurkalla oli tarjolla käsidesiä ja ohjeita yskiä oikein. Odotustilassa oli lisäkseni vain toinen kuvattava. Emme yskineet, mutta käsidesitarjoiluun tartuimme hanakasti. Kun kerran talo tarjoaa. Missä ison talon hektisyys ja kaaos? Missä edestakaisin juokseva henkilökunta? Missä takin helmat lepattaen ja stetoskooppi kaulalla heiluen kiiruhtavat tohtorit? Missä nyrkkiä puivat potilaat? Ei ainakaan täällä. Ympärillä vain seesteisyys ja rauha. Koronan hiljentämät. Hyvä niin. Henkäisin syvään ja istuuduin odottamaan. Helpotus. Jospa kaikki sujuisi hyvin.
Pian potilas Mannista jo huudeltiin. Kaukaa. Ei kättelyä. Kommunikointia turvallisen etäisyyden päästä. Sain sairaalapaidan ylleni ja kanyylin käteeni. Siinä sentään täytyi taipua lähikontaktiin. Kaikkea ei voi tehdä etänä. Kerroin sairaanhoitajalle edellisen putkikokemukseni. Kuinka olin selvinnyt alkaneesta paniikista huolimatta. Sain myötätuntoa ja tsemppausta. Valitsin jälleen Hitmixin kuunneltavakseni. Suljin silmäni heti makuulle putkeen ryömittyäni ja pidin ne visusti kiinni kuvauksen loppuun saakka. Kone piti järkyttävää mekkalaa. Ryskytystä ja piippausta, suoranaista valitusta. Tiheät leikkeet teettävät työtä. Äänentoisto radiopuolella oli surkea. Välillä kuulin musiikkia ja puhetta, mutta suurimman osan ajasta äänimaailman täytti koneen rytinä ja jyske. Toivottavasti tuli hyviä ja selkeitä kuvia. Keskityin rauhalliseen hengittämiseen ja silmien kiinnipitämiseen. En missään vaiheessa nähnyt, miten ahdasta putkessa oli. Se auttoi. Ei hikoilua. Ei kiihtynyttä sykettä. Ei kuristavaa tunnetta kurkussa. Ei paniikkia. Hengissä putkesta ulos. Kuten joku uusi, pieni ihminen samalla hetkellä, jossain saman talon uumenissa. Monimuotoinen elämä.
Pera palleroinen on paikoillaan. Aivolisäkkeessäni. Sitkeästi. Pieni ja sitkeä pirulainen. Edelleen on - tarkasta kuvauksesta huolimatta - epäselvää, onko pikku- Pera ainoa syyllinen sairauteeni vai onko sillä rikoskumppani lisämunuaisissani tai muualla kropassani? Kuvat Perasta ovat Sellan työryhmän käsiteltävinä ja ihmeteltävinä 11.5. Siihen asti on potilas Mannisen kärvisteltävä ja odoteltava tuomiota. Operoidaanko vai tarvitaanko lisätutkimuksia? Lisää jonotettavaa. Lisää odotettavaa. Lisää epätietoisuutta. Lisää kärsimystä. Lisää sairastamista. Lisää lääkettä. Lisää sairaslomaa. Lisää, lisää, lisää. Loppua ei näy.
Tänään kävin jälleen laboratoriossa. Aamulla ja iltapäivällä. Siinä välissä ehdin sopivasti toimittaa kauppa- ja apteekkiasiat. Kuulostaa nuorekkaalta touhulta. Esimakua eläkeläisen arjesta? Tästä puuttuu enää Kela-taksilla kurvailu. Toistaiseksi luotan omaan autoon ja omaan ajokykyyn. Sentään jotain normaalia ja ikätasoista elämässä. Apteekista sain mukaani etukäteen tilaamani kolme purkillista Myrkkyä. Siinä on pillerit 25:ksi päiväksi. Tonnin pommi. Minun lompakkoani ne verottavat jatkossa vain 2,5 euroa. Maksukatto on täynnä. Wuhuu. Juhlan paikka. Kaikesta sitä pitääkin oppia iloitsemaan. Ja sieltä se ilo on otettava irti, mistä sen saa. Köyhällä on halvat huvit?
Laboratoriotulokset kertovat, että Myrkyllä on vastetta. Ei vielä riittävästi. Mutta suunta on oikea. Annosta on jouduttu nostamaan. Vielä on varaa hieman korottaa. Katsotaan, mitä mieltä tohtori on huomisessa puhelussaan. Toki olen huomannut voinnissani Myrkyn positiiviset vaikutukset. Vatsaoireet ovat tuntuvasti - ja näkyvästi helpottaneet. Siitä olen todella iloinen. Suurin pöhötys kropassa on laskenut. Mustelmat, joita edelleenkin tulee pienemmästäkin hipaisusta, parenevat nopeammin. Pääni on hiukan selkeämpi. Mieliala on tasaisempi. Nukun paremmin. Parempaan suuntaan on ainakin osittain potilas Mannisen vointi kääntynyt. Luojan lykky, että kestän Myrkyn. Sivuoireita on, mutta pienistä ei pidetä. Ne kestetään. En anna niille valtaa. Koska hyödyt painavat enemmän kuin haitat. Asenne ja lääke- parhaat aseeni sodassa kortisolia vastaan. Ristin käteni kyynärpäitä myöten yhteen; minulle on suotu iloinen ja positiivinen luonne.
Toisaalta. Silmäni vuotavat edelleen. Näkö on ajoittain sumea. Osuutensa lienee myös siitepölyllä, jolle kortisoli on minua entisestään herkistänyt. Silmätippoja ja allergialääkettä kuluu. Olen kipeä. Sitä en kiellä. Kipulääkkeistä huolimatta kävely on tuskaista. Jalat ovat kipeät ja jäykät.Venyttelyä ei saa unohtaa. Yläraajat ovat alkaneet oireilla myös. Ne ovat heikentyneet. Puutuvat helposti. Olen aina ollut mielestäni vahva. Olen jaksanut tehdä kaikenlaista. On täytynyt alistua siihen, että nykyään en jaksa. On täytynyt myöntyä pyytämään apua. Kantaisitko tämän? Tekisitkö sen? Olen oppinut delegoimaan. Kaikkea ei tarvitse tehdä itse. Muutkin osaavat. Täytyy vain oppia luottamaan. On täytynyt myöntyä tekemään asioita hitaammin. Ajan kanssa. Aikaahan minulla riittää. Odotellessa. On ollut silmiä avaavaa huomata, että hitaamminkin ehtii. Hitaasti kiiruhtaen. Elämä opettaa.
HUS:n reissu sujui pääpiirteissään hyvin. Korona on sulkenut myös sairaalan ovia. Jokainen uksi ei aukene ja sisäänpääsyä oli etsittävä. Kovin hiljaista oli koko Meilahden sairaala-alueella. Suurin osa näkemistäni ihmisistä oli uusien tulokkaiden vastaleivottuja isiä, jotka olivat noutamassa uunituoretta jälkeläistään ja hänet ulos punnertanutta osapuolta Naistenklinikalta. Isiä kaikenlaisine kantokoppineen ja vaunuineen. Huolensekaisine onnentunteineen. Monelta isältä jäi koronan vuoksi naisen voimannäyte ja pienokaisen ensihetket todistamatta. Maailmaan pyrkivät eivät kysy aikatauluja. Oli korona-aika tai ei.
Pienen hapuilun jälkeen löysin oven, joka aukeni ja pääsin sisään Naistenklinikalle. Korona on saanut ihmiset varomaan toisiaan.Välimatkaa naapuriin pidetään reilusti. Saat osaksesi epäluuloisen katseen, jos erehdyt liian lähelle. Enkä minä ole poikkeus. Infon hoitaja kiiruhti minut nähdessään koppinsa suojiin, lasin taakse. Jäin hölmönä seisoskelemaan lasin toiselle puolelle kutsukirje kädessäni. Lupani päästä sisään sairaalan tiloihin. Infoihminen kehotti minua puhumaan. Ihmettelin moista. Odotin hänen avaavan luukun, jotta kuulisi asiani. Mutta ei. Kommunikoimme lasin läpi. Ja kuulimme toisiamme. Se riitti. Kaksi kovaa kysymystä. Oletko ollut ulkomailla viimeisen kahden viikon aikana? Onko sinulla ollut kuumetta,kurkkukipua, yskää, nuhaa ym. flunssan oireita? Vastattuani kieltävästi, sain luvan siirtyä sisemmälle taloon. Mitä syvemmälle Naistenklinikan syövereihin etenin, sitä hiljaisemmaksi kävi. Joka nurkalla oli tarjolla käsidesiä ja ohjeita yskiä oikein. Odotustilassa oli lisäkseni vain toinen kuvattava. Emme yskineet, mutta käsidesitarjoiluun tartuimme hanakasti. Kun kerran talo tarjoaa. Missä ison talon hektisyys ja kaaos? Missä edestakaisin juokseva henkilökunta? Missä takin helmat lepattaen ja stetoskooppi kaulalla heiluen kiiruhtavat tohtorit? Missä nyrkkiä puivat potilaat? Ei ainakaan täällä. Ympärillä vain seesteisyys ja rauha. Koronan hiljentämät. Hyvä niin. Henkäisin syvään ja istuuduin odottamaan. Helpotus. Jospa kaikki sujuisi hyvin.
Pian potilas Mannista jo huudeltiin. Kaukaa. Ei kättelyä. Kommunikointia turvallisen etäisyyden päästä. Sain sairaalapaidan ylleni ja kanyylin käteeni. Siinä sentään täytyi taipua lähikontaktiin. Kaikkea ei voi tehdä etänä. Kerroin sairaanhoitajalle edellisen putkikokemukseni. Kuinka olin selvinnyt alkaneesta paniikista huolimatta. Sain myötätuntoa ja tsemppausta. Valitsin jälleen Hitmixin kuunneltavakseni. Suljin silmäni heti makuulle putkeen ryömittyäni ja pidin ne visusti kiinni kuvauksen loppuun saakka. Kone piti järkyttävää mekkalaa. Ryskytystä ja piippausta, suoranaista valitusta. Tiheät leikkeet teettävät työtä. Äänentoisto radiopuolella oli surkea. Välillä kuulin musiikkia ja puhetta, mutta suurimman osan ajasta äänimaailman täytti koneen rytinä ja jyske. Toivottavasti tuli hyviä ja selkeitä kuvia. Keskityin rauhalliseen hengittämiseen ja silmien kiinnipitämiseen. En missään vaiheessa nähnyt, miten ahdasta putkessa oli. Se auttoi. Ei hikoilua. Ei kiihtynyttä sykettä. Ei kuristavaa tunnetta kurkussa. Ei paniikkia. Hengissä putkesta ulos. Kuten joku uusi, pieni ihminen samalla hetkellä, jossain saman talon uumenissa. Monimuotoinen elämä.
Pera palleroinen on paikoillaan. Aivolisäkkeessäni. Sitkeästi. Pieni ja sitkeä pirulainen. Edelleen on - tarkasta kuvauksesta huolimatta - epäselvää, onko pikku- Pera ainoa syyllinen sairauteeni vai onko sillä rikoskumppani lisämunuaisissani tai muualla kropassani? Kuvat Perasta ovat Sellan työryhmän käsiteltävinä ja ihmeteltävinä 11.5. Siihen asti on potilas Mannisen kärvisteltävä ja odoteltava tuomiota. Operoidaanko vai tarvitaanko lisätutkimuksia? Lisää jonotettavaa. Lisää odotettavaa. Lisää epätietoisuutta. Lisää kärsimystä. Lisää sairastamista. Lisää lääkettä. Lisää sairaslomaa. Lisää, lisää, lisää. Loppua ei näy.
Tänään kävin jälleen laboratoriossa. Aamulla ja iltapäivällä. Siinä välissä ehdin sopivasti toimittaa kauppa- ja apteekkiasiat. Kuulostaa nuorekkaalta touhulta. Esimakua eläkeläisen arjesta? Tästä puuttuu enää Kela-taksilla kurvailu. Toistaiseksi luotan omaan autoon ja omaan ajokykyyn. Sentään jotain normaalia ja ikätasoista elämässä. Apteekista sain mukaani etukäteen tilaamani kolme purkillista Myrkkyä. Siinä on pillerit 25:ksi päiväksi. Tonnin pommi. Minun lompakkoani ne verottavat jatkossa vain 2,5 euroa. Maksukatto on täynnä. Wuhuu. Juhlan paikka. Kaikesta sitä pitääkin oppia iloitsemaan. Ja sieltä se ilo on otettava irti, mistä sen saa. Köyhällä on halvat huvit?
Laboratoriotulokset kertovat, että Myrkyllä on vastetta. Ei vielä riittävästi. Mutta suunta on oikea. Annosta on jouduttu nostamaan. Vielä on varaa hieman korottaa. Katsotaan, mitä mieltä tohtori on huomisessa puhelussaan. Toki olen huomannut voinnissani Myrkyn positiiviset vaikutukset. Vatsaoireet ovat tuntuvasti - ja näkyvästi helpottaneet. Siitä olen todella iloinen. Suurin pöhötys kropassa on laskenut. Mustelmat, joita edelleenkin tulee pienemmästäkin hipaisusta, parenevat nopeammin. Pääni on hiukan selkeämpi. Mieliala on tasaisempi. Nukun paremmin. Parempaan suuntaan on ainakin osittain potilas Mannisen vointi kääntynyt. Luojan lykky, että kestän Myrkyn. Sivuoireita on, mutta pienistä ei pidetä. Ne kestetään. En anna niille valtaa. Koska hyödyt painavat enemmän kuin haitat. Asenne ja lääke- parhaat aseeni sodassa kortisolia vastaan. Ristin käteni kyynärpäitä myöten yhteen; minulle on suotu iloinen ja positiivinen luonne.
Toisaalta. Silmäni vuotavat edelleen. Näkö on ajoittain sumea. Osuutensa lienee myös siitepölyllä, jolle kortisoli on minua entisestään herkistänyt. Silmätippoja ja allergialääkettä kuluu. Olen kipeä. Sitä en kiellä. Kipulääkkeistä huolimatta kävely on tuskaista. Jalat ovat kipeät ja jäykät.Venyttelyä ei saa unohtaa. Yläraajat ovat alkaneet oireilla myös. Ne ovat heikentyneet. Puutuvat helposti. Olen aina ollut mielestäni vahva. Olen jaksanut tehdä kaikenlaista. On täytynyt alistua siihen, että nykyään en jaksa. On täytynyt myöntyä pyytämään apua. Kantaisitko tämän? Tekisitkö sen? Olen oppinut delegoimaan. Kaikkea ei tarvitse tehdä itse. Muutkin osaavat. Täytyy vain oppia luottamaan. On täytynyt myöntyä tekemään asioita hitaammin. Ajan kanssa. Aikaahan minulla riittää. Odotellessa. On ollut silmiä avaavaa huomata, että hitaamminkin ehtii. Hitaasti kiiruhtaen. Elämä opettaa.
Kommentit
Lähetä kommentti
Kaikki kommentit, palauteet, terveiset ym. ovat tervetulleita. Ole hyvä, anna kynäsi laulaa!