Sairas matka(a)
Kello herättää minut 5.45. Töihin? Njet. Joinakin aamuina herätessäni luulen kaiken olevan vain pahaa unta. Hyvin pian totuus kuitenkin lyö pitkin kasvojani. Pelkkä nouseminen sängyn reunalle paljastaa asioiden oikean laidan. Sairas mikä sairas. Onneksi minulla on allani tukeva ja korkea jenkki. Se helpottaa kummasti aamukankean konkkaajan ylösponnistautumista. Ja minä kun luulin, että tuonkaltaisia asioita, kuten korkea sänky, osaisi arvostaa vasta hieman kypsemmällä iällä.
Tänään on kiiruhdettava tutkimuksiin keskussairaalaan jo aamutuimaan. Aamurutiinit. Auton webasto päälle kauko-ohjaimella. Luxusta. Hoippuroin portaat alakertaan, jossa minua jo odotellaan hännät heiluen ja rakot pullottaen. Takki niskaan ja miehen sirot 45:et jalkaan. Lainaan niitä,koska ne sujahtavat kovin näppärästi klappeihin. Karvakamuille hihnat kaulaan ja ulos. Pikaiset suhautukset pihaan. Lapset saavat tänä aamuna huolehtia pidemmän lenkityksen ja ruuan antamisen. Palataan sisälle. Alan varustella itseäni ulkomaailman kohtaamiseen.
Aloitan vaatetuksesta. Mustaa, mustaa, mustaa. Tyylikästä? No, ainakin turvallista. Minun suojavärini. Vastapainona toimikoon kynsien oranssi - ja poskien puna. Housuiksi valitsen joggerssit. Ne ovat mukavan joustavat - mahakin mahtuu mukaan. Paita ja neuletakki yläkroppaa verhoamaan. Mustat maiharit ja palestiinalaishuivi täydentävät sotavarustuksen. Sipaisen poskille puuteria luomaan mattavaikutelmaa. Punaan huuleni. Vielä ripaus oranssia huulilakkaa päälle. Perfect. Chic by Cushing. Avaimet Vesipullo, kännykkä, korttikukkaro, käsiveska, reppu. Sotisovani on täydellinen. Ugh, olen valmis taisteluun.
Astun ihanan lämpimään autoon. Radiokanava Ysäri suoltaa nimensä mukaisesti nuoruuteni hittejä. Parasta minulle. Uskon musiikin eheyttävään voimaan. Laulan mukana. Musiikki saa minut usein euforiseen tilaan. Niin nytkin. Oksitosiini virtaa.Kortisolin vastavoima. Mieleeni tulee muisto viime kesältä. Nauran ääneen. Silmät vuotavat. Ripsiväri valuu pitkin poskia. Who cares. Pääasia, että on hauskaa. Muisto liittyy musiikkiin ja tanssiin - ja kesään. Niistä minä pidän. Taidettiin elää jo aamuyön tunteja. Silloinen terve (ainakin papereiden mukaan) Manninen tunsi kovaa paloa tanssia ysärin tahtiin kesäyössä. No, eihän siinä muuta kuin youtubesta kännykän kautta musiikkia eetteeriin ja takapihan kivetykselle yöpaitasillaan tanssaamaan. Tanssin toista tuntia kuin tulessa. Liekö pontta antanut viini vai Cushing? Vai molemmat? Olipa asian laita kuinka hyvänsä, vapauttavaa ja riemukasta oli. Ja hauskinta oli se, että pian sain seuraa miehestä boksereissaan. Siinä me punakat ja pönäkät vatkasimme lanteitamme ja heiluttelimme jalkojamme ysärin raikatessa Rutalahden yössä. Saattoi olla naapureillakin hauskaa. Pisteet kuitenkin miehelle. Ennakkoluulottomasti hän uskaltautui tulemaan transsimaiseen seuraani tanssimaan. Kohtaus Telenovelasta " Cushingin tuomaa", osa 553, " Tanssikaamme transsiin, rakas!". Cushing ei tartu. Hulluudesta en menisi vannomaan.
Näine mietteineni jatkan matkaa. Nopeuteni ylittäessä 100km/h, auto alkaa taas tutusti "vinoilemaan". Teen korjausliikkeen koko kropallani vääntämällä sitä vastaikkaiseen suuntaan. Täytyy myös käyttää oikeaa jalkaa jarrupolkimella. Auto suoristuu. Kumma vaikutus pienellä, vain 2 mm:n läpimitaltaan olevalla "palluralla" aivolisäkkeessä on. Ei se koko vaan se sijainti, tuumin. Lääkärille en ole viitsinyt mainita mokomasta. Kieltää vielä ajamisen. Minulle riittää, kun hiljennän vauhtia. Pysyn ojien välissä.
Lähestyn keskussairaalaa. Minun on määrä mennä päiväsairaalaan tutkimusta varten. Makustelen sanaa "päiväsairaala".Tunnen itseni vanhukseksi. Vanhusten päiväkeskus. Unohdin kutimeni kotiin. Tai, eihän minulla ole sellaista. En ole käsityöihmisiä. Vahvuuteni on jokin muu. Hulluttelu? Huvitun omista ajatuksistani. Tietäisivätpä, miten hullu potilas heitä on vastassa. Olisivat varustautuneet paremmin. Esimerkiksi aseistautuneilla vartijoilla? Tai ehkäpä kohteliaasti olisivat ohjanneet rouvan suoraan psykiatrian puolelle? Kaikenlaisten hullujen sitä annetaakin liikkua vapaalla jalalla - ja vielä kasvain päässään. Kaikenlaista voi sattua. Naurahdan ääneen. Iloinen potilas, hyvä potilas.
Sairaalan (k)ammottava kita nielaisee minut sisäänsä. Jos täällä ei joku ryntää neula tanassa vastaan, niin viimeistään sairaalabakteeri hyökkää kimppuun ja ottaa luulot pois. Sairaanhoitaja-terveydenhoitaja, joka pelkää sairaalaa? Jo hakeutuessani alalle tiesin, ettei sairaalamaailma tule olemaan työsarkani. Vannomatta tosin paras, opetti äitini, kokemuksen syvällä rintaäänellä. Koputan siis puuta. Ja astun sisään. Rohkeasti peremmälle, potilas Manninen. Annan itselleni luvan taantua. Olenhan nyt potilas, en hoitaja. Siispä ojennan käteni, ottakaa ja pistelkää.
Olen lukenut läksyni hyvin. Tiedän ainakin suurinpiirtein, mitä tulee tapahtumaan. Minusta tutkitaan Pt-Gluk-R5 ja fS-GH. Selvä. Eli tehdään sokerirasitus ja tutkitaan kasvuhormoni. Ettei vain olisi diabeteskin ehtinyt mukaan näihin juhliin? Ja kiitos kysymästä, kasvan ihan hyvin. Fyysisestä kasvusta tosin ei enää niin väliä. Henkisellä puolella kasvu olisi sitäkin toivottavampaa. Sitähän tässä kovasti yritetään - pakonkin sanelemana.
Saan oman petipaikan. Ensimmäinen piikinpisto tulee heti kättelyssä. Sitten minulle tarjoillaan- kuin hyvityksenä makeaa litkua, jonka siemaisen kitusiini kuten kiltin potilaan tuleekin. Yritän selailla kännykällä uutisia, tutkistella mitä tapahtuu muualla maailmassa. Katselen ympärilleni. Huoneessa on ainakin 15 petipaikkaa. Minun lisäkseni on vain neljä muuta potilasta. Kolme vanhaa miestä tuntuvat olevan tuttavia keskenään. Taitavat olla vakioasiakkaita, keskustelu soljuu mukavana. Jokaiselle heistä tippuu jotain keltaista nestettä suoneen. Neljäs potilas on keski-ikäinen rouva naapurikunnasta. Tuntuu tilaavan itselleen kelataksia kotiinpaluuta varten. Mietin, olisiko minunkin pitänyt karauttaa komeasti taksilla pihaan. Ei sentään, ajan mieluummin itse - vaikka sitten vinottain. Lyön monta kärpästä samalla iskulla, yhdistän huvin ja hyödyn. Kun täältä pääsen täytyy käydä lemmikkieläinliikkeessä ostamassa koiranruokaa ja ruokakaupassa hakemassa täydennystä muonavarastoon. Ei tässä jouda taksilla suhaamaan.
Huono olo yllättää. Laitan kännykän pois ja säädän vuoteen makuuasentoon. Laitan silmät kiinni. Väsyttää. Ärsyttää tuntea heikkoutta. Vapisen. Suuta kuivaa. Nälkä ei ole, vaikka olenkin paastonnut edellisestä illasta kello 19.30 lähtien. Raajat puutuvat, jalkoja särkee. Hävettää olla näin raihnainen. Mitähän nuo vanhat miehetkin ajattelevat? Ovat itse niin virkeitä, jaksavat olla sosiaalisia. Toisin kuin minä. Hitto, kai minullakin on oikeus olla heikko ja sairas. Ja nyt sitä todella olen. Paleltaa, pyydän peiton päälleni. Laitan silmät kiinni ja keskityn olemaan sairas.
Puolen tunnin välein viisi pistoa. Onpas ne suonet syvällä ja ohkaiset. Anteeksi, ettei minulla ole oppikirjasuonia. Mistä minä teille sellaiset tähän hätään tilaan? Luulin, että tästä hommasta selviäisi kestoneulalla ja yhdellä pistämisellä, mutta ei. Tykitetään nyt sitten oikein kunnolla. Onneksi näytteenottajat osaavat asiansa ja saavat haluamansa melkoisen kivuttomasti. Ensi viikolla saan kuulemma kanyylit molempiin käsiin ja selviän kahdella pistämisellä. Toivoa sopii.
Olen tyytyväinen kun neularumba on ohi. Nyt pitäisi saada jotain syötävää. Ystävällisesti minut ohjataan käyttämään potilaskeittiön antimia. Kaikki muu on ilmaista, mutta kahvi maksaa. Temuan kahviautomaatin kanssa. Onko tämä ympäristön aiheuttamaan taantumista vai vain kuuluisaa teknistälahjakkuuttani? Lopulta saan kahvia kuppiin ja murua rinnan alle. Olo helpottuu kummasti. Ihanaa, pääsen ulkoilmaan, vapauteen. Autossa, ysärin jytkeessä olen jo lähes entiselläni ja helpottunut siitä, että yksi etappi on taas saavutettu. Olen taas vähän lähempänä hoitoon pääsyä.
Tänään on kiiruhdettava tutkimuksiin keskussairaalaan jo aamutuimaan. Aamurutiinit. Auton webasto päälle kauko-ohjaimella. Luxusta. Hoippuroin portaat alakertaan, jossa minua jo odotellaan hännät heiluen ja rakot pullottaen. Takki niskaan ja miehen sirot 45:et jalkaan. Lainaan niitä,koska ne sujahtavat kovin näppärästi klappeihin. Karvakamuille hihnat kaulaan ja ulos. Pikaiset suhautukset pihaan. Lapset saavat tänä aamuna huolehtia pidemmän lenkityksen ja ruuan antamisen. Palataan sisälle. Alan varustella itseäni ulkomaailman kohtaamiseen.
Aloitan vaatetuksesta. Mustaa, mustaa, mustaa. Tyylikästä? No, ainakin turvallista. Minun suojavärini. Vastapainona toimikoon kynsien oranssi - ja poskien puna. Housuiksi valitsen joggerssit. Ne ovat mukavan joustavat - mahakin mahtuu mukaan. Paita ja neuletakki yläkroppaa verhoamaan. Mustat maiharit ja palestiinalaishuivi täydentävät sotavarustuksen. Sipaisen poskille puuteria luomaan mattavaikutelmaa. Punaan huuleni. Vielä ripaus oranssia huulilakkaa päälle. Perfect. Chic by Cushing. Avaimet Vesipullo, kännykkä, korttikukkaro, käsiveska, reppu. Sotisovani on täydellinen. Ugh, olen valmis taisteluun.
Astun ihanan lämpimään autoon. Radiokanava Ysäri suoltaa nimensä mukaisesti nuoruuteni hittejä. Parasta minulle. Uskon musiikin eheyttävään voimaan. Laulan mukana. Musiikki saa minut usein euforiseen tilaan. Niin nytkin. Oksitosiini virtaa.Kortisolin vastavoima. Mieleeni tulee muisto viime kesältä. Nauran ääneen. Silmät vuotavat. Ripsiväri valuu pitkin poskia. Who cares. Pääasia, että on hauskaa. Muisto liittyy musiikkiin ja tanssiin - ja kesään. Niistä minä pidän. Taidettiin elää jo aamuyön tunteja. Silloinen terve (ainakin papereiden mukaan) Manninen tunsi kovaa paloa tanssia ysärin tahtiin kesäyössä. No, eihän siinä muuta kuin youtubesta kännykän kautta musiikkia eetteeriin ja takapihan kivetykselle yöpaitasillaan tanssaamaan. Tanssin toista tuntia kuin tulessa. Liekö pontta antanut viini vai Cushing? Vai molemmat? Olipa asian laita kuinka hyvänsä, vapauttavaa ja riemukasta oli. Ja hauskinta oli se, että pian sain seuraa miehestä boksereissaan. Siinä me punakat ja pönäkät vatkasimme lanteitamme ja heiluttelimme jalkojamme ysärin raikatessa Rutalahden yössä. Saattoi olla naapureillakin hauskaa. Pisteet kuitenkin miehelle. Ennakkoluulottomasti hän uskaltautui tulemaan transsimaiseen seuraani tanssimaan. Kohtaus Telenovelasta " Cushingin tuomaa", osa 553, " Tanssikaamme transsiin, rakas!". Cushing ei tartu. Hulluudesta en menisi vannomaan.
Näine mietteineni jatkan matkaa. Nopeuteni ylittäessä 100km/h, auto alkaa taas tutusti "vinoilemaan". Teen korjausliikkeen koko kropallani vääntämällä sitä vastaikkaiseen suuntaan. Täytyy myös käyttää oikeaa jalkaa jarrupolkimella. Auto suoristuu. Kumma vaikutus pienellä, vain 2 mm:n läpimitaltaan olevalla "palluralla" aivolisäkkeessä on. Ei se koko vaan se sijainti, tuumin. Lääkärille en ole viitsinyt mainita mokomasta. Kieltää vielä ajamisen. Minulle riittää, kun hiljennän vauhtia. Pysyn ojien välissä.
Lähestyn keskussairaalaa. Minun on määrä mennä päiväsairaalaan tutkimusta varten. Makustelen sanaa "päiväsairaala".Tunnen itseni vanhukseksi. Vanhusten päiväkeskus. Unohdin kutimeni kotiin. Tai, eihän minulla ole sellaista. En ole käsityöihmisiä. Vahvuuteni on jokin muu. Hulluttelu? Huvitun omista ajatuksistani. Tietäisivätpä, miten hullu potilas heitä on vastassa. Olisivat varustautuneet paremmin. Esimerkiksi aseistautuneilla vartijoilla? Tai ehkäpä kohteliaasti olisivat ohjanneet rouvan suoraan psykiatrian puolelle? Kaikenlaisten hullujen sitä annetaakin liikkua vapaalla jalalla - ja vielä kasvain päässään. Kaikenlaista voi sattua. Naurahdan ääneen. Iloinen potilas, hyvä potilas.
Sairaalan (k)ammottava kita nielaisee minut sisäänsä. Jos täällä ei joku ryntää neula tanassa vastaan, niin viimeistään sairaalabakteeri hyökkää kimppuun ja ottaa luulot pois. Sairaanhoitaja-terveydenhoitaja, joka pelkää sairaalaa? Jo hakeutuessani alalle tiesin, ettei sairaalamaailma tule olemaan työsarkani. Vannomatta tosin paras, opetti äitini, kokemuksen syvällä rintaäänellä. Koputan siis puuta. Ja astun sisään. Rohkeasti peremmälle, potilas Manninen. Annan itselleni luvan taantua. Olenhan nyt potilas, en hoitaja. Siispä ojennan käteni, ottakaa ja pistelkää.
Olen lukenut läksyni hyvin. Tiedän ainakin suurinpiirtein, mitä tulee tapahtumaan. Minusta tutkitaan Pt-Gluk-R5 ja fS-GH. Selvä. Eli tehdään sokerirasitus ja tutkitaan kasvuhormoni. Ettei vain olisi diabeteskin ehtinyt mukaan näihin juhliin? Ja kiitos kysymästä, kasvan ihan hyvin. Fyysisestä kasvusta tosin ei enää niin väliä. Henkisellä puolella kasvu olisi sitäkin toivottavampaa. Sitähän tässä kovasti yritetään - pakonkin sanelemana.
Saan oman petipaikan. Ensimmäinen piikinpisto tulee heti kättelyssä. Sitten minulle tarjoillaan- kuin hyvityksenä makeaa litkua, jonka siemaisen kitusiini kuten kiltin potilaan tuleekin. Yritän selailla kännykällä uutisia, tutkistella mitä tapahtuu muualla maailmassa. Katselen ympärilleni. Huoneessa on ainakin 15 petipaikkaa. Minun lisäkseni on vain neljä muuta potilasta. Kolme vanhaa miestä tuntuvat olevan tuttavia keskenään. Taitavat olla vakioasiakkaita, keskustelu soljuu mukavana. Jokaiselle heistä tippuu jotain keltaista nestettä suoneen. Neljäs potilas on keski-ikäinen rouva naapurikunnasta. Tuntuu tilaavan itselleen kelataksia kotiinpaluuta varten. Mietin, olisiko minunkin pitänyt karauttaa komeasti taksilla pihaan. Ei sentään, ajan mieluummin itse - vaikka sitten vinottain. Lyön monta kärpästä samalla iskulla, yhdistän huvin ja hyödyn. Kun täältä pääsen täytyy käydä lemmikkieläinliikkeessä ostamassa koiranruokaa ja ruokakaupassa hakemassa täydennystä muonavarastoon. Ei tässä jouda taksilla suhaamaan.
Huono olo yllättää. Laitan kännykän pois ja säädän vuoteen makuuasentoon. Laitan silmät kiinni. Väsyttää. Ärsyttää tuntea heikkoutta. Vapisen. Suuta kuivaa. Nälkä ei ole, vaikka olenkin paastonnut edellisestä illasta kello 19.30 lähtien. Raajat puutuvat, jalkoja särkee. Hävettää olla näin raihnainen. Mitähän nuo vanhat miehetkin ajattelevat? Ovat itse niin virkeitä, jaksavat olla sosiaalisia. Toisin kuin minä. Hitto, kai minullakin on oikeus olla heikko ja sairas. Ja nyt sitä todella olen. Paleltaa, pyydän peiton päälleni. Laitan silmät kiinni ja keskityn olemaan sairas.
Puolen tunnin välein viisi pistoa. Onpas ne suonet syvällä ja ohkaiset. Anteeksi, ettei minulla ole oppikirjasuonia. Mistä minä teille sellaiset tähän hätään tilaan? Luulin, että tästä hommasta selviäisi kestoneulalla ja yhdellä pistämisellä, mutta ei. Tykitetään nyt sitten oikein kunnolla. Onneksi näytteenottajat osaavat asiansa ja saavat haluamansa melkoisen kivuttomasti. Ensi viikolla saan kuulemma kanyylit molempiin käsiin ja selviän kahdella pistämisellä. Toivoa sopii.
Olen tyytyväinen kun neularumba on ohi. Nyt pitäisi saada jotain syötävää. Ystävällisesti minut ohjataan käyttämään potilaskeittiön antimia. Kaikki muu on ilmaista, mutta kahvi maksaa. Temuan kahviautomaatin kanssa. Onko tämä ympäristön aiheuttamaan taantumista vai vain kuuluisaa teknistälahjakkuuttani? Lopulta saan kahvia kuppiin ja murua rinnan alle. Olo helpottuu kummasti. Ihanaa, pääsen ulkoilmaan, vapauteen. Autossa, ysärin jytkeessä olen jo lähes entiselläni ja helpottunut siitä, että yksi etappi on taas saavutettu. Olen taas vähän lähempänä hoitoon pääsyä.
Kirjailija ainesta 😊
VastaaPoista