Mielin kielin

 Kirjoitan nykyään harvemmin kuin aikaisemmin, mutta edelleen huolella. Tuntuu, että kaikenlaista muuta tähdellisempää on aina käsillä ja tehtävänä. Tämä surettaa, koska kirjoittaminen on minulle tärkeää ja koen sen olevan keino lievittää henkistä tuskaa. Ja toki koen myös huonoa omaatuntoa ja painetta siitä, etten ole kirjoittanut tai saanut julkaistuksi mitään. Olo helpottuu joka kerran, kun pääsen koneen ääreen naputtelemaan uutta tekstiä. Muu joutava unohtuu. Saan keskittyä vain kirjoittamiseen ja olemaan itseni kanssa. Edelleen tarvitsen omaa aikaa. Se tarve ei ole kadonnut mihinkään. Toisaalta kaipaan tuskallisesti muiden seuraa ja ihmiskontakteja. Tuntuu, että iso palanen on poissa elämästäni, kun se on keskitynyt vain kotioloissa pyörimiseen.

Tein asiaa työpaikalle tällä viikolla. Kävin lunastamassa päivityksessä olleen flexim-avaimeni ja hakemassa uuden parkkiluvan autooni. Töihin meno sujunee aikanaan sutjakammin, kun saa auton parkkiin ja pääsee työpaikalle sisään. Samalla vein kahville lapsen syntymäpäiväjuhlista jäänyttä kakkua. Oli mukava tavata muutama edelleen talossa oleva työtoveri ja höpötellä mukavia. En osaa sanoin kuvata tunnetta ja mielialaa, joka tästä lyhyestä kohtaamisesta minulle tuli. Se hävitti monta peikkoa mielestäni. Työhönpaluu tuntuu nyt piirun verran helpommalta. Tiedän, että minua vastassa on edelleen muutamia tuttuja hahmoja, vaikka iso osa tärkeistä kollegoistani on siirtynyt muihin tehtäviin. Minun on nyt henkisestikin hieman helpompi elokuussa aukaista työpaikan ovi.

Siirtymää sairaslomalaisesta työtätekeväksi ihmiseksi helpottaa myös työterveyspsykologin neuvo: " Nauti ja iloitse siitä, että saat ja pystyt lähteä kokeilemaan työelämää. Pääset opettelemaan ja harjoittelemaan rauhassa työhön paluuta, mitään hätää ei ole". Nämä lauseet palautan mieleeni, kun oikein ahdistaa. Ja niinhän se on. On ilon asia, että alan taas olla työkuntoinen. Toisaalta monia kuormittavia tekijöitä on. Ne vievät jaksamista ja energiaa. Ovat kantoina kaskessa.

Ahdistaa. Ahdistaa. Mikä se on, kun aamuyöllä valvottaa? Mikä se on, kun toivoo, että olisi jo ilta ja pääsisi nukkumaan? Mikä se on lähes kaikki tekeminen tuntuu vuorenkorkuiselta haasteelta? Sehän on se, monelle tuttu. Ei toivottu, mutta sitkeä vieras. Masennus. Tämän kirjoituksen julkaisemista täytyi miettiä useamman kerran. Miksi? Miksi masennuksesta puhuminen on edelleen tabu? Tai ainakin omasta masennuksesta. Nostan hattua ihmisille, jotka ovat tuoneet oman tarinansa masennuksen kanssa kamppailusta esiin. Siinä ei pitäisi olla mitään hävettävää. Luulen, että mitä enemmän ihmiset siitä kertovat, sitä "normaalimpaa" siitä tulee. Kuin flunssasta. Tai astmasta. Tai vaikkapa Cushingin taudista. Itse olen kertonut ja puhunut fyysisestä sairastamisesta juurta jaksain. Mikä tekee psyyken sairauksista puhumisesta niin vaikeaa? Se on kummallista, pelottavaa, se vaikuttaa ihmisen elämiseen ja olemiseen. Mutta niinhän on kaikkien sairauksien kohdalla. Ehkä psyyken sairauden kohdalla on kyse siitä, että se usein vaikuttaa hyvin monella tavalla ihmiseen. Kanssaihmiset pelkäävät sairastuneen kohtaamista ja jopa karttavat häntä. Miten kohdata mieleltään järkkynyt ihminen? Olen tehnyt lähes koko työurani töitä psyykkisesti sairaiden ihmisten parissa. Oppi on tullut kantapään kautta. Itselleni se on työroolissa aivan luontainen, jokapäiväinen  asia.  Joskus menee syteen, joskus saveen.  Aina on kuitenkin menty jotenkin eteenpäin. 

Ehkäpä omalla kohdallani asiasta tekee tabun se, että ajatellaan, ettei ammattilainen voi sairastua.  Johan se saisi ryntäyksen alalle, jos opiskelun kylkiäisenä saisi immuniteetin sairauksiin.  Näin ei valitettavasti ole. Toki koulutuksesta saa perustiedot terveellisestä elämästä ja sairauksien ennaltaehkäisystä, mutta mitään taetta siitä, ettei tauti iskisi, se ei anna. On sairauksia, joihin sairastumiseen et voi itse mitenkään vaikuttaa. Minä olen esimerkki siitä. Psyyken sairaudet ovat hankalia myös siitä, että ne vaikuttavat kovin kokonaisvaltaisesti ihmiseen. Esimerkiksi hyvässä hoitotasapainossa olevan astman tai diabeteksen kanssa voi työskennellä usein ongelmitta, mutta monen psyyken sairauden kanssa on toisin. Toki se riippuu paljon työstä ja sairauden laadusta ja vaikeusasteesta.  

Mietin tätä ulostuloa jonkin verran. On surullista, että sitä joutuu miettimään, punitsemaan sitä, voiko siitä olla jotain haittaa itselle. Millaisen vastaanoton asian julkituominen saa? Tulenko hylätyksi?Olen kertonut hyvin avoimesti matkastani Cushingin taudin matkassa. Miksen siis myös mielialaongelmasta? Kyllähän tässä toki jonkin leiman otsaansa saa. Mutta mitäs siitä? Tämä paljastus ei  muuta minua ihmisenä yhtään - ainakaan huonompaan suuntaan. Olen se sama henkilöä, jonka kohtasit eilen, viime viikolla  tai viime vuonna. Ehkä olen vain vahvempi. Ehkä osaan arvostaa itseäni enemmän. Se, miten sinä suhtaudut minuun on sinun asiasi. Pallo on sinulla. Se, miten kohtaat minut kertonee enemmän sinusta kuin minusta. Omalta osaltani haluan helpottaa muiden avoimempaa suhtautumista mielen sairauksia kohtaan. Mitä enemmän ihmiset niistä puhuvat, sitä helpompi itse kunkin on niistä kertoa ja sitä tavallisemmaksi ja helpommin lähestyttävimmiksi ja ymmärrettävimmiksi ne muuttuvat. Suomen Mielenterveys ry:llä on kampanja "Mieli ei näy ulospäin".  Siksi sen ongelmista täytyy puhua. Niin on mahdollista saada myös apua.

Tutustuin evoluutiopsykologi Markus J. Rantalan ajatuksiin masennuksesta. Hänen mukaansa masennus ei ole yksi sairaus vaan masennusta on 12 eri tyyppiä ja niitä kaikkia on hoidettava eri tavoin. Kun luin niistä, aloin ajatella, että olisi ihme, jos en kokisi minkäänlaista masennusta. Tai oikeastaan se olisi sairautta. Jo tämä tieto on helpottavaa. Se tekee olotilastani ymmärrettävän.  Mieleni siis toimii tilanteen mukaisesti. Nyt vain pitäisi sietää tätä hyvin tuskastuttavaa olotilaa ja löytää siitä ulos.

Masennus on hyvin yleistä. Kohtalontovereita ja tietoa siitä löytyy paljon. Joka viides suomalainen sairastuu masennukseen jossain elämänvaiheessaan. Puhutaan jopa kansantaudista. Meillä suomalaisilla tuntuu olevan monta syytä masentua. Mutta onpa meillä monta keinoa lievittääkin sitä. Olen onnekas, koska minulla on monta apukeinoa aivan käden ulottuvilla. Minun ei tarvitse kuin avata ovi ja ottaa muutama askel, sukeltaa luonnon helmaan. Tai silittää sohvalla vieressäni röhnöttävää karvaista ystävää. En ole niin naiiivi, etten tietäsi, että on myös niitä, joille näiden muutamankin askeleen ottaminen on liian iso ponnistus. Silloin tarvitaan muuta hoitoa. Onneksi sitä on tarjolla, kunhan apua vain pystyy pyytämään. Itse on usein jaksettava ottaa ensimmäinen askel. Läheiset ovat tässä tärkeässä asemassa. Usein on niin, että ihminen häpeää omaa tilaansa niin paljon, ettei siitä kerrota edes lähimmille. Ajatus siitä, että on vain laiska ja jaksamaton ja tuomittu kärsimään loppuiän estää usein avun hakemisen. Silloin ymmärtävä ja hoksaava lähimmäinen on tarpeen ja kullanarvoinen.  

Itse koen, että minulle paras lääke on  päästä töihin. Muiden ihmisten pariin, tekemään sitä, mihin olen koulutuksen saanut ja toteuttamaan sitä, mistä pidän. Onneksi olen saanut mahdollisuuden palata työelämään kevyesti työkokeilun merkeissä. Voin aloittaa hitaasti ja saan kunnolla perehtyä töihini ajan kanssa. Kokemuksesta viisastuneena kuulostelen itseäni, mitä jaksan, mikä tuntuu hyvältä ja mikä ei? Voin vain toivoa ymmärtävää ja joustavaa, lämmintä vastaanottoa. Sitä me kaikki tarvitsemme.