Liirum laarum

 Taas on vierähtänyt tovi edellisestä blogista. Narsistisesti toivon, että joku on kaivannut juttujani. Aina ei ole fiilistä kirjoittaa. Joskus olisi halu kirjoittaa, mutta joku muu akuutimpi asia menee edelle. Luulen, että kirjoittaminen vaikuttaa psyykkiseen vointiini. Koen voivani paremmin silloin, kun kirjoitan. Luovuuden toteuttaminen on ihmiselle tärkeää, sen olen oppinut kantapään kautta. Jos itse saisin valita, keskittyisin vain kirjoittamiseen, hoitakoon joku toppeampi ihminen käytännön työt! Voisin helposti hurahtaa kokopäiväiseksi kirjoittajaksi. Tosiasiat kuitenkin iskevät vasten kasvoja hyvin nopeasti. Taiteilijakupla poksahtaa alta aikayksikön. Kapustan ja imurinvarteen on tartuttava ja muutoinkin arjen ohjaksissa on pysyttävä ennen pakan leviämistä.

Voiko yhtenä kuntoutumisen mittarina pitää tunnetta, että kotiseinät ovat alkaneet ahdistaa ja töihin paluu on alkanut houkuttaa yhä enemmän. Kotona näen vain tekemättömiä töitä, joihin tarttuminen tuntuu välillä ylivoimaiselta. Koen tarvitsevani vastapainoksi koulutustani vastaavaa työtä. Kaipaan työstä saamaani tyydytystä, kokemusta siitä, että olen tarpeellinen ja osaan työni. Kaipaan työssä kokemaani yhteenkuuluvuutta työtovereihini ja kollegiaalista keskustelua, yhdessä tekemisen meininkiä. Ja toki yhteistä huumoria, jota vain samaan työtä tekevät, samanhenkiset ihmiset voivat yhdessä kokea. Ihmisellä on tarve kuulua johonkin. Tätä kaikkea olen ammatillisessa mielessä jäänyt paitsi sairauslomani aikana. Nyt, kun oma vointi alkaa olla hyvä, ajatukset suuntaavat työelämään. Pidän tätä yhtenä toipumisen merkkinä. Epävarmuus omaa jaksamista kohtaan on lieventynyt. Suuri osuus tähän on kuntoutusjaksolla, jossa voin testata jaksamistani ja sain varmuutta siihen, että voin sairausloman loputtua lähteä kokeilemaan työelämää turvallisin mielin.

Nyt, kun katson  kulkemaani taivalta taaksepäin, voin todeta kulkeneeni aikamoisen taipaleen. Asiat ovat saaneet uudet mittasuhteet ja monet, vaikeatkin kokemukset tuntuvat nyt kaukaisilta. Aika on tehnyt tehtävänsä. Voin olla tyytyväinen, että olen selvinnyt tähän asti. Voin onnellisena todeta, että olen voiton puolella tästä rumbasta ja voin sanoa kokeneeni ja oppineeni paljon. Vaikka mieleen nousee välillä ajatus siitä, että elämä olisi voinut mennä helpomminkin, se on vain ohimenevä ajatus. Rehellisesti voin ajatella tarvinneeni tämän kokemuksen ja se on myös antanut minulle paljon. Osaan olla monista asioista kiitollinen kaiken kokemani jälkeen. Voisi yhtä hyvin olla niin, etten olisi tässä kokemuksistani kertomassa tai nauttimassa elämän pienistä iloista. Moniakaan asioita en enää pidä itsestään selvyytenä. Väitän, että osaan nyt arvostaa elämää enemmän kuin ilman sairastumiskokemustani. On ehkä ylpeyttä sanoa niin, että olen jalostunut ihmisenä. Näin kuitenkin koen ja se minulle suotakoon. Toivon, että kaikesta kokemastani on hyötyä itseni lisäksi myös läheisilleni. Toivon, että kokemusteni jakamisella on ja on ollut myös vertaistuellinen merkitys. Toivottavasti, työelämä saa minusta nyt piirun verran paremman ja kokeneemman työntekijän tietyillä mittareilla mitattuna.

Kirjoitan tätä maatessani Kuopion Yliopistollisessa sairaalassa. Minut on määrätty kahden tunnin vuodelepoon DSA- tutkimuksen eli aivoverisuonten varjoainekuvauksen, angiografian jälkeen. Tutkimus jännitti minua etukäteen, koska muistissani on viime keväänä HUS: ssa sinus petrosus- katetrisaatio. Kokemus tästä oli huono. Elämäni kauhein tutkimus. Nyt edessä on taas sisäänmeno nivusesta valtimoon ja nyt, toki sinus petrosuksesta poiketen, varjoaineen ruiskutus aivosuoniin. Jo ajatus siitä kauhistuttaa.Kipu ja äänet pään sisällä eivät houkuta. Lisäksi kaikkea voi sattua.

Tutkimus meni hyvin, makoilenhan tässä kirjoittamassa. Toimenpide piti tehdä jo eilen. Olin paastonnut ohjeen mukaan, herännyt kukonlaulun aikaan ja saapunut osastolle kello seitsemäksi. Edellinen yö potilahotellissa oli ollut täyttä kidutusta. Huoneessa oli kuuma ja mies kuorsasi vieressä. Nukuin tuskin silmällistäkään. Jossain vaiheessa aamuyötä toivoin kellon jo soivan ja sirkuksen lähtevän pyörimään. Aamulääkkeet suuhun, aamusuihku, pukeutuminen ja kymmenen minuutin kävely sairaalalle. Olin miehen kanssa käynyt edellisenä iltana etsimässä lyhyimmän reitin Puijon sairaalan pääovelle, joten aamulla ei tarvinnut käyttää energiaa eikä aikaa oikean paikan etsimiseen.

Oikean osaston löytyminen sairaalan sisältä sen sijaan oli hieman työlästä. Minun oli määrä ilmoittautua suoraan neurokirurgian osastolla. Ohjeessa oli D aula 5 krs. Hissi löytyi vaivatta ja se kuljetti meidät nopeasti viidenteen kerrokseen. Pieni epävarmuuden hive riensi mieleeni, kun kyltissä luki " Neurologian osasto". Muuta ei ollut tarjolla. Neurokirurgian osastoa ei mainittu missään. Siispä kysymään töihinsä rientävältä hoitajalta. Osuin oikeaan. Paikka oli väärä. D aula näytteli suurta osaa tässä. Se oli löydettävä ennen hissiin astumista. Mieleen virisi ajatus savolaisten kieroudesta. Saimme reittiohjeet D- aulaan. Sairaalassa käytäviä riittää eikä KYS ole poikkeus. Saimme laittaa askelta toisen eteen ja tehdä käännöksiä sinne ja tänne, mutta lopulta oikea paikka löytyi. Hissiä jouduimme hieman odottamaan. Henkilökunta oli juuri pahimmoilleen kiiruhtamassa asemapaikkoihinsa ja koronarajoitus, kaksi henkilöä per hissi, hidasti kulkua. Lopulta pääsimme hissiin ja 5: een kerrokseen ja oikea osasto löytyi. Mies hyvästeli minut pikaisesti ja lähti aamiaiselle hotelliin. Minun osoitteeni oli ensimmäiseksi mennä ilmoittautumaan osastonsihteerin luukulle.  Tasan ei käy onnen lahjat.

Maanantaiaamun tohinaa osastolla.  Ihmisiä rientää sinne ja tänne. Kaikki tuntuu olevan vähän etsinnässä. Hoitaja kaappaa minut mukaansa ja lähdemme etsimään minulle tarkoituksenmukaista vaatetusta. Pienessä kiireessä sairaalasotisovan vaihto. Minua tultaisiin jo puoli kahdeksalta hakemaan MRI- kuvaukseen. Suoniyhteyden laitossa oli taas ongelmia. Suoneni ovat hennot ja syvällä. Lopulta, jo 2.: lla pistämisellä suoniyhteys saatiin vasempaan kämmenselkään. Ei ihannepaikka, mutta pääasia, että suoni löytyi. Sain heti nesteytystä suoneen. Se pitää olon siedettävänä pitkän paaston ajan. 

 Potilaskuljettaja jo koputtelee huoneen oveen, kun erikoistuva lääkäri on vielä tekemässä neurologista statusta. Hän kyselee minulta elämäntavat, verenpaineet ja muut tähdelliset asiat. Minulla ei pitäisi olla mitään aivoverenvuodon riskitekijöitä. Miksi se sitten minulle on tullut? Sitä yritetään nyt selvittää DSA- tutkimuksella. Lääkäri tutkii silmieni reagointia valoon. Minun pitää näyttää kieltä, nostella molempia jalkoja vuorotellen. Kaikki näyttää olevan normaalisti. Lääkäri sormeilee kasvojani kysyen, onko tunto samanlainen molemmin puolin. Kyllä, puolieroja ei ole. Kerroin, että tuleva angiografia- tutkimus jännittää minua. Lääkäri lupaa viedä tämän viestin tutkimuksen tekevälle lääkärille. 

Vihdoin pääsen matkaan sairaalasängyllä kohti röntgenosastoa. Siinä körötellessäni mietin, että sairaalan sisäkattojen ulkonäköön olisi panostettava. Potilaalla on aikaa ja tilaisuus tai jopa pakko tuijotella kattoa, tai laipiota, niinkuin täällä savossa sanotaan. Pelkkä valkoinen ei juuri virikettä tai iloa anna. Sairaalaklovni tulee käytävällä vastaan ja toivottaa minulle peukalo pystyssä tsemppiä. Siitä tulee iloinen mieli ja jännitys lievittyy.

Ensimmäinen koitos, MRI- kuvaus on helppo homma. Olen ollut kuvauksessa jo niin monta kertaa, että tiedän mitä on tulossa ja tiedän selviäväni siitä, kunhan vain muistan pitää silmäni visusti kiinni ja keskittyä radion kuunteluun. Kone pitää kovaa pauketta peittäen välillä musiikin. Tällöin yritän vain pinnistellä enkä vahingossakaan avaa silmiäni. Luulen, että pieni tirkistely aiheuttaisi paniikin, kun näkisin kehikon silmini edessä ja katon läheisyyden.

Tutkimuksen loppupuolella hoitaja käy laittamassa varjoainetta kanyylin kautta suoneen. Enää hetki ja kuulen hoitajan ilmoittavan tutkimuksen olevan ohi. Pidän silmäni suljettuna kunnes tunnen hoitajan ottavan rautakehikon kasvojeni päältä ja liukuvani ulos putkesta. Saan siirtyä omalle vuoteelleni ja hoitaja työntää minut odotustilaan odottamaan potilaskuljettajaa. Sama, iloinen rouva tulee noutamaan minut takaisin osastolle.

Osastolla pääsen  odottelemaan seuraavaa tutkimusta. Minun on määrä päästä toisena kuvattavaksi. Mitään ei kuuluu. Torkun välillä, koska olen väsynyt unettoman yön jäljiltä. Ihmettelen, kun minulla ei ole nälkä eikä jano. Ehkä syynä on nesteytys, joka menee suoneeni koko ajan. Käyn välillä kävelyllä ja hörppään vettä osaston oleskelutilassa. Kysyn jälkeen päin hoitajan nähdessäni, että saanko ottaa nesteitä suun kautta. Se on kuulemma jopa suositeltavaa, kun edessä on angiografia- tutkimus. En siis ole toiminut väärin.Pyydän hoitajalta lasia, koska sellaista ei huoneessa ole. Hoitaja tuokin lasin, mutta kehoittaa minua hakemaan itse siihen vettä, koska minulla on lupa liikkua. Vähän mielessäni ihmettelen tätä pakkomobilisaatiota. Mutta ei minun auta muuta kuin könytä sängyltä ylös ja ottaa tippateline mukaani ja kiertää sängyn toiselle puolelle ja ottaa pari askelta lavuaarille. Näin sitä tuetaan potilaan liikkumista ja omatoimisuutta!

Lueskelen uutisia kännykästä ja sometan. Alkaa nukuttaa ja annan itseni vaipua suloiseen uneen. Jossain vaiheessa saan huonetoverin, juuri leikkauksesta päässeen keski- ikäisen rouva. Hän on virkeä ja alkaa kysellä heti ruuan perään. Pian hän saa annoksen eteensä ja syödessään ilmoittaa kotiin, että leikkaus on onnistuneesti ohi. Minä sen sijaan joudun paastoamaan edelleen, viimeisestä ateriasta alkaa olla 15 tuntia. Sairaanhoitaja ilmestyy viereeni kuin varkain. Taidan olla horroksessa. "Röntgenistä soittivat juuri. On tullut kiireellinen tapaus. Sinun toimenpidettäsi ei tänään ehditä tekemään". " Voi ei, ei ole totta" Reaktioni on aito. Kaikki tämä kärsimys on ollut turhaa. Kuten normaalistikin, olen hetkessä jaloillani. Pyydän ruokaa ja saan sitä. Mietiskelen syödessäni tulevaa. Yö sairaalassa ahdistaa. Käyn kysymässä hoitajalta, voinko lähteä yöksi potilahotelliin? Se käy, kunhan palaan seuraavana aamuna klo 7.00 takaisin. Jos yö sairaalassa ei viehätä, ei sitä tee yö kuumassa hotellihuoneessakaan. Soitan toiseen hotelliin neuvoteltuani ensin miehen kanssa. Onnistun saamaan meille huoneen keskustahotellista. Tämänhän voisi kuvitella vaikka lomaksi.

Riisun sairaalavaatteet päältäni ja kaivan kaapista omat värmeet niskaani. Hoitaja ottaa lähtijäisiksi kanyylin kämmenselästäni. Vielä laukku mukaan ja menoksi kohti ulko- ovia. Mies viestittää tulevansa vastaan. Hän jättänyt auton sairaalan parkkihalliin. Kävelemme hieman ristiin KYS: käytävillä, mutta vihdoin löydämme toisemme ja lähdemme kohti uutta majapaikkaa.

On ihanan aurinkoinen sää, joka houkuttaa "muailman parraalle" torille. Hotellihuoneemme ikkunasta, ylimmästä kerroksesta on suora näkymä torin vilinään. Sinne mekin suuntaamme. Kävelemme pikkulenkin torin ympäristössä ja istahdamme aurinkoiselle terassille. Kylmä juoma maistuu. Täältä on pitkä matka sairaalan kelmeään valoon. Ilmassa on kesän tuntua. Kokonaan en pääse ajattelemasta huomista tutkimusta. Se jäyttää takaraivossa kuin muistuttaen elämän tummasta puolesta. Liian hyvin eivät asiat voi koskaan olla. Jos minulta kysytään tämä tutkimusrumba ja sairastelu saisi riittää jo. Mutta eipä näitä kuolevaisilta kysytä.

Käymme vielä ruokahalua herättelevällä käppäilyllä ilmojen herran näyttessä parasta puoltaan. Torimyyjät keräilevät kamppeitaan tullakseen taas seuraavana aamuna kauppaamaan tuotteitaan. Leppoisa, jopa lupsakka tunnelma valitsee savon piäkaapuntissa.

Syödä pitää, että jaksaa paastota. Toivon, että paastosta ei tule yhtä pitkä kuin viimeksi tai ainakaan, ettei se olisi turha kuten tänään. Nurkan takaa tai kivenheiton päästä, torin laidalta, löytyy sopiva ravintola. Maaseudalla asuvana, jolla on pitkä matka joka paikkaan, osaan nauttia siitä, että kaikki on lähellä ja tavoitettavissa jalkapelillä. Väkeä on vähän, onhan koronan lisäksi, arki- ilta. Ruoka maistuu. Ravintolassa syömisestä osaa nauttia, kun siitä on, sattuneesta syystä, voinut nauttia harvoin.

Saan hotellin respasta iltapalapaketin, koska en voi syödä aamupalaa. Aion nauttia sen mahdollisimman myöhään, juuri ennen yöpuulle ryhtymistä. Minulla on lupa syödä aamuneljään saakka, mutta kuka sitä keskellä yötä syö. Yö on pyhitetty unelle. Toivottavasti minulla on oikein pyhä yö.

Hotellihuone on viileä. Mies haluaisi lisätä säätimestä lämpöä, mutta en anna. Tiedän, että viileässä nukuttaa paremmin. Varsinkin, jos joku osaisi olla kuorsaamatta. Käyn ajoissa suihkussa. Hiuksetkin pitää pestä taas. Yleensä pesen hiukset muutaman kerran viikossa. Nyt aioin noudattaa ohjeita ja pestä hiukset jo toisena iltana peräkkäin. Fööniä en viitsi käyttää. Toivottavasti hiukset ovat ehtineet kuivua aamuun mennessä.

Nukahdan nopeasti. En ehdi häiriintyä miehen kuorsauksesta. Tai sitten hän kuorsaa vain joka toinen yö. Kello herättää minut 5.45. Pikainen suihku ja ehostus ja vaatteet päälle. Tarkastan, että kaikki tarpeellinen on mukana. Aamulääkkeistä minulla on mukana vain kortisoni ja tyroksiini. Muita en ole ottanut mukaani, koska reissun piti olla lyhyempi. Kaipa minä osastolta saan loput.

Mies jättää minut autolla Puijon sairaalan pääovelle. Kipaisen siitä sairaalan sisuksiin. Nyt osaan jo empimättä oikeaan paikkaan. Ilmoittaudun osastonsihteerille, joka ohjaa minut osaston päivähuoneeseen. Siellä istuskelee pari muutakin potilasta. Aamutv on auki kotoisasti. Mietin, kuinka paljon helpompaa oli tulla tänään jo hieman tuttuun paikkaan. Eilen jännitti paljon enemmän. Kauan en ehdi mietteissäni istua, kun hoitajan komento tavoittaa minut ja käskee tulemaan huoneeseen. Saan saman pedin. Entiset vaatteet ovat myttynä sängyllä, siinä, mihin ne eilen jätin. Hoitaja vaihtaa uuden poikkilakanan sänkyyn, mutta saan laittaa samat vaatteet ylleni. Tervehdin huonetoveriani. Hän on jo täydessä työntouhussa kannettavalla tietokoneellaan. 

Sitten alkavatkin haasteet. Suoniyhteys pitäisi saada ja kanyyli laitettua paikoilleen. Sairaanhoitaja sanoo, että katsotaan rauhassa hyvä paikka. Se on helpommin sanottu kuin tehty. Kun on huonot suonet, niin on huonot suonet. Ensi yritetään kyynärvarteen, sitten toiseen. Hyvä suoni löytyy, mutta lopulta se karkaa eikä kanyylia saada paikoilleen. Seuraavaksi alkaa suonten metsästys kämmenselistä. Se on tuskallista. Nipistän itseäni kipua lieventääkseni. En enää syö kipulääkkeitä eli niidenkään suomaa lievitystä minulla ei ole. Hoitaja joutuu kutsumaan kollegansa paikalle. Hänkin joutuu yrittämään pari kertaa ennen kuin onnistuu. Se tapahtuu kuin huomaamatta, samalla kuin kolmas hoitaja tulee ilmoittamaan, että on tullut kiireellinen aivoverenvuototapaus, enkä ainakaan heti pääse toimenpiteeseen. No, onpahan ainakin kanyyli paikallaan. 

Ei siis auta muuta kuin odotella. Juttelen niitä näitä huonetoverin kanssa. Meillä on jotain yhteistä. Olemme molemmat tuoreiden ylioppilaiden äitejä. Puoli kymmenen aikaan hoitaja tuo minulle esilääkkeen. Olen ihmeissäni. Pääsenkö toimenpiteeseen näin pian? Kyllä. Napaan 5mg diapamia suuhun ja kiiruhdan vessaan vielä, kun jalat kantavat. 

Pian pirteä potilaskuljettaja saapuu ja lähtee kuskaamaan minua kohti alakerroksia. Minä katselen taas  kattoa, kun en muuta voi. Melko rauhallisin mielin matkaan kohti tutkimusta. Ei se ainakaan pahempi voi olla kuin viime keväinen sinus petrosus. Esilääkkeellä lienee osuutta näihin väsähtäneisiin, rauhallisiin mietteisiin.

Sen verran skarppina täytyy olla, että osaa sanoa nimensä ja sotunsa, muutoin peremmälle ei ole asiaa. Hoitajat valmistelevat minua tutkimukseen. He siirtävät minut tutkimuspöydälle ja puhdistavat keskivartaloni. Kaikki tehdään aseptisesti ja tarkasti. Lääkäri tulee esittäytymään ja kertomaan tulevasta koitoksesta. Minulla on mahdollisuus kysyä, mieltäni askarruttavia kysymyksiä. Minua ei mietitytä muu kuin se, onko tutkimus kivulias. Saan vastauksen, että ei ole. Kivuliain kohta on nivusen puudutus. Muistan viime kerrasta, ettei se tuntunut juuri missään eli voin luottavaisin mielin keskittyä vain paikallaan oloon. Se on kuulemma tärkeää tutkimuksen onnistumisen kannalta. Liikkuvasta kohteesta on haastavaa saada tarkkaa kuvaa ja sehän tavoite toki on.

Tunnen lääkärin ronkkivan oikeaa nivustani. Odotan pistoa. Lääkäri kertoo, että nyt pitäisi tuntua pisto. Pieni kipu tuntuu, mutta ei tavaton. Tämän kyllä kestän. Odotellaan pikkuisen puuduteaineen vaikutusta. Sitten voidaan aloittaa. En tunne mitään. Keskityn hengittämiseen, paikallaan oloon ja kattoon. Kuuntelen, kun lääkäri selittää, mitä tapahtuu ja millaisia tuntemuksia minulle voi tulla. Ensimmäiseksi voi tuntua paineen tunnetta oikealla puolella takaraivolla ja silmissä voi näkyä valoja. Paineentunnetta ei tule, mutta sähikäisiä näen hetken. Jos tähän tyyliin menee loppuun asti, minulla ei ole mitään hätää. Kun oikea puoli on käyty läpi ja kuvattu, siis puolivälissä tutkimusta, lääkäri antaa karkean arvion: mitään poikkeavaa ei näyttäisi olevan.Siellä, missä olisi voinut olettaa ongelman olevan, asiat ovat normaalisti. Varmuuden vuoksi kuvataan vielä vasen puolikin, kun kerran leikkiin on lähdetty. 

Välillä on vaikea saada selvää lääkärin sanomisista. Maskin lisäksi välillämme on läpinäkyvä sermi. Luulen sen olevan koronan aikaansaannosta ja lisäsuoja. Sama homma vasemmalla puolella, en tunne painetta missään kohtaa, mutta silmissäni välkkyy. Pian ollaan jo loppusuoralla. Lääkäri asentaa sisäänmenoaukkoon klipsin, joka nopeuttaa toipumisaikaa toimenpiteestä ja estää vuodon. Sen ansiosta vuodelepo toimenpiteen jälkeen on vain kaksi tuntia viiden tunnin sijaan eikä haulipussia tarvita painamaan nivusta. Vointini on ollut hyvä koko toimenpiteen ajan. Mietin hieman etukäteen, mahdanko tarvita lisäkortisonia, mutta ilmeisesti oma kortisolin tuotanto toimii, eikä vajaatoimintaan viittaavia tuntemuksia tule. Hyvä niin.

Tutkimus on ohitse. Pääsen siirtymään osaston sänkyyn. Saan ohjeet liittyen toimenpiteeseen ja stenttiin, joka asennettu nivuseeni tuikatun reijän peitoksi. Vuodenlevossa on oltava kaksi tuntia eikä senkään jälkeen saa rehkiä. Viikko on oltava hissun kissun. Saunaa on vältettävä kolme päivää ja suihkuukin pääse vasta huomenna. Ohjeet on syytä ottaa tosissaan. En tarvitse lisäharmikseni pöpöä tai verenvuotoa. Uskon kaiken sujuvan hyvin.

Potilaskuljettaja ajelee minut sängyllä taidokkaasti pitkin käytäviä ja hissillä takaisin oikeaan paikkaan. Hoitaja tulee pian tarkastamaan nivusen ja kertaamaan ohjeen. Hän tulostaa vielä lääkärin määräyksen ja tuo lapun sänkyni viereen pöydälle. Viihdytän itseäni puhelimella. Laitan viestejä ympäriinsä ja kerron, että toimenpide on onnistuneesti ohi.

Olen tottunut odottamaan.Pari tuntia menee nopeasti, varsinkin  kun mitään vaivoja ei ole. Tai on minulla hirveä vessahätä. Yritän siirtää ajatukseni muualle ja unohtaa rakon pullotuksen ja paineen tunteen. Viimeiset kymmenen minuuttia ovat melko kiemurtelua. Soitan kelloa hyvissä ajoin, koska arvelen  että hoitajan paikalle tulo voi kestää. Olen oikeassa. Hoitaja ottaa minuun puheyhteyden ja sanoo tulevansa hetken päästä. Minuutit ovat pitkiä. Vihdoin saan kulkuni varmistajan paikalle. Yksin on kielletty lähtemästä liikkeelle. Tunnustelen oloani hetken aikaa vuoteen reunalla. Pää tuntuu pitävän eikä pahoinvointia ole. Laitan aamutakin suojakseni, koska avopaidassa, selkä avoinna on alaston olo. Kanyyli ja tippaletku hieman rajoittavat tätä toimitusta, mutta saan itseni joten kuten verhottua. Sairaalasandaalit ovat karmeat, remmikenkä malliset, joita on vaikea saada jalkaan. Sitaisen ne niin, että takaremmit jäävät kantapäiden alle. En jaksa rueta aukomaan remmejä ja kengät tuntuvat pysyvän jalassa muutoinkin. Otan ensimmäiset askeleet varoen, hoitaja vierelläni. Tasapaino tuntuu olevan kunnossa. Pääsen omin voimin vessaan. Hoitaja jää lähistölle siltä varalta, että tarvitsisin apua. En tarvitse. Selviän itse. Seuraavaksi pyydän ruokaa. Onhan tässä taas paastoa pidetty.

Saan pian hoitajan lämmittämän aterian eteeni. Alan lappaa ruokaa suuhuni olon vahvistamiseksi. Syömättömyys ei ole hyvästä. Huonekaveri tekee lähtöä kotiin. Minun on vielä oltava seurattavana osastolla muutama tunti ennen kuin pääsen kotiin. 

Käyn välillä kävelemässä osaston käytävällä. Liikkeellle lähtö ja eteneminen ei ole aivan näppärintä tippatelineen kanssa, mutta liikkeellä on oltava. Jotta tulisi todistetuksi, että kaikki toimii kotiin pääsemisen arvoisesti. Käyn kysymässä kansliasta, onko joku tulossa kotiuttamaan minut. Hoitajilla tuntuu olemaan kiire. Yksi lupaa kysyä asiaani joltain paremmin tietävältä. Minun ei auta muu kuin palata huoneeseen odottelemaan. Yritän torkkua ja tappaa aikaa. Välillä ilmoitan miehelle puhelimella väliaikatietoja. Vielä kestää.

Lopulta päivystysvuorossa oleva lääkäri tulee ja kysyy vointiani. Kerron voivani hyvin ja olleeni liikkeellä ja käyneeni vessassakin. Lääkäri kertoo samat asiat kuin minulle tutkimuksen tehnyt lääkäri. Mitään hälyyttävää,  poikkeavaa, mutta ei toisaalta talvista aivoverenvuotoa selittävääkään löytynyt. Minua kiinnostaa riski saada uusi verenvuoto. Lääkäri sanoo uuden verenvuodon olevan epätodennäköistä. Voin siis elää kuten tähänkin asti. Mitään muuta, mitä en olisi jo tähänkin asti välttänyt ei tarvitse alkaa välttää. Kai tämä oli hyvä tulos. Lääkäri kertoo, että kuvat katsotaan ensi viikolla neurogien ja neuroradiologien tapaamisessa ja minulle soitetaan jatkosuunnitelma. Tutkitaan lisää tai jäädään seurantalinjalle. Kaksi vaihtoehtoa.  Lääkäri toivottaa minulle hyvää kotimatkaa ja poistuu huoneesta. 

Olen saanut jossain vaiheessa uuden huonetoverin, vanhahkon naisen. Diagnosoin hänet nopeasti muistisairaaksi. Naisella on nälkä ja itseasiassa hieman minullakin. En aio kuitenkaan jäädä osastolle syömään, vaikka päivällisaika on aivan käsillä. Haluan mahdollisimman pian sairaalan seinien ulkopuolelle. Ilmoitan miehelle, että olen pääsemässä pois. Hoitaja tulee irroittamaan minut kanyylistä. Ryhdyn etsimään vaatteita kaapista päälleni. Riisun sairaalakamppeet tyytyväisenä kappale kerrallaan sängylle. En lähde etsimään pyykkikoria kauempaa. Huoneessa sitä ei ole. En välty vertaamasta KYS: n oloja Meilahteen, jossa vietin syksyllä pari viikkoa leikkauksen jälkeen. Meilahti on huvila, Puijon sairaala mökki.

Toivotan huonetoverille hyvät jatkot ja poistun huoneen ulkopuolelle. Hoitaja tulee vastaan käytävällä. Huikkaan hänelle lähteväni nyt kotiin. Hoitaja pahoittelee, että tänäänkin jouduin odottelemaan ja, että kotiutuminen meni näin myöhään. Vastaan vain, että loppu hyvin, kaikki hyvin ja poistun helpottuneena osaston ovista.

Tapaan miehen istumasta ala- aulan sohvalta. Hänelläkin on ollut pitkä odotus. Päätämme käydä matkan varrella kahvilla. Jutustelemme päivän tapahtumista ja toteamme, että reissun saldo oli hyvä.

Pysähdyspaikasta valitsemme viimehetken tuliaiset kotona odottaville. Loppumatka menee alkukesän valossa joutuisasti. Kotiinpaluu on riemullinen. On ihanaa olla taas kotona.