Kevät keikkuen tulevi

 Ihan auringonpaiste saa hangen kimmeltämään kuin timanttien meri. Ulkona liikkuessa on syytä varustautua aurinkolaseilla. Kevät on selkeästi täällä. Muistelen, mitkä tunnelmat olivat vuosi sitten tähän aikaan. Suomeen oli juuri julistettu poikkeusolot. Matka Espanjaan oli  peruttava. Tämä tietysti aiheutti valtavan pettymyksen. Hyvin pian kuitenkin pettymys vaihtui helpotukseksi. Onneksi emme ehtineet lähteä matkaan. Pian koko maailma tuntui olevan suljettu. Espanjassa taisi olla jopa ulkonaliikkumiskielto. Eipä siinä paljon olisi lomasta nauttinut. Päinvastoin. Huoli sairastumisesta ja kotiinpääsystä olisi ollut valtaisa

 Vuosi sitten odotin malttamattomasti pääsyä leikkaukseen. Senhän piti toteutua jo alkuvuodesta. Toisin kuitenkin kävi. Leikkauspöydälle pääsin vasta elokuun lopussa. Vuodentakaisesta on jäänyt mieleen myös kotikoulu, johon meidän koko perhe olosuhteiden pakosta osallistui. Kokemukset olivat kahtalaiset. Mikä sopii toiselle ei ehkä ole niin mieluisaa toiselle. Kotonaoleva vanhempi joutui ajoittain koville joutuessaan osallistumaan opetukseen ja ohjaamiseen. Varsinkin tekniikan ja siihen liittyvän opiskelun kanssa tuli taisteltua useat kerrat. Toisaalta oli hyvä, että meillä oli päivisin jompi kumpi vanhemmista - joskus molemmat tukemassa koulutyössä. Joskus ihmettelin, miten jotkut lapset ovat selviytyneet kotikoulusta omin päin. Veikkaan, että  illan tunteja on jouduttu käytämään yhdessä opiskeluun vanhempien tultua töistä. Meillä usein päivän tehtävät oli tehty jo aamun tunteina. Kivaa ja kannustavaa oli se, että asioita pystyi opskelemaan luovasti. Esimerkiksi liikuntatunteja vietettiin meillä esimerkiksi melonnan ja yksipyöräisellä ajon ja metsälenkkien merkeissä. Ja monet taideteokset syntyivät kotipihasta löytyneistä materiaaleista. Vaikka välillä kaikista tuntui varmasti  raskaalta opiskella kotikoulussa, päälimmäisenä se jäi mieleen positiivisena, ikimuistoisena - toivottavasti ainutkertaisena kokemuksena.

Jälkeenpäin ajatellen kevään tapahtumilla on ollut minulle henkilökohtainen merkitys. En voinut jäädä itsekseni kotiin sairastamaan. Minun oli oltava koko ajan kartalla tapahtumista, liikkeessä ja hoksottimet vireänä. Vaikka tämä ajoittain tuntui raskaalta, se lienee ollut myös siunaus.  Nyt, kun olemme eläneet jo yli vuoden koronatodellisuudessa, tuntuu, että moni asian on viime keväästä  muuttunut. Tai oma suhtautumiseni tilanteeseen on muuttunut. Korona-arjesta on tullut normaalia. Muistan tunnelman viime keväältä. Oli vaikea käsittää, mistä on kysymys. Yhteiskunnan sulkeutuminen tuntui kovin ihmeelliseltä ja ahdistavalta Mitä tapahtuu? Mitä tämä on? Voiko tämä olla totta? Vähitellen kaikkeen tottui. Alun paniikki laantui. Ja kesä tuntui jo väljemmältä kaiken suhteen. Minä tosin pelkäsin tartuntaa koko ajan, koska tiesin sen siirtävän leikkausta. Ja toki siinä terveydentilassa sairastuminen koronaan olisi voinut olla kohtalokastakin. 

Toipumisen tiellä huomaan itsessäni henkisen muutoksen. Ennen leikkausta, kasvain päässäni, minulla oli usein uhri olo. Kaikki vastoinkäymiset, kyseenalainen kohtelu yms., sai kyyneleet silmiini ja tunsin olevani hyvin heikoilla, uhri. Nyt, kun olen jo vahvemmilla, tätä oloa, tunnetta ei tule. Tunnen olevani vahvempi ja minulla on vahva usko ja luotto siihen, että jaksan ja selviän. Pystyn ottamaan pienet vastoinkäymiset ja haasteet vastaan paremmin kuin sairaana ollessani. Tunnen nyt ottavani haasteet vastaan normaalina ihmisenä.

Työelämään palaaminen siintelee  mielessäni. Se pelottaa ja jännittää, vaikka innokkaana odotan työntekijäksi palaamista. En osaa arvioida jaksamistani etukäteen. En voi luottaa jaksamiseeni, koska en ennen ole ollut sairauden vuoksi näin pitkää aikaa poissa työelämästä. Toki olen ollut äitiyslomilla ja hoitovapailla ja palannut niiden jälkeen töihin. Kaikki on silloin sujunut ongelmitta. Nyt tilanne on hieman toinen. Pelkään sitä, etten jaksa, pysy työelämän rattaissa ja vauhdissa mukana. Onneksi saan aloittaa kevyesti, omassa työpaikassani "ylimääräisenä" työntekijänä. Minun ei heti tarvitse olla kaikkivoipa ja vastuullinen. Saan rauhassa tutustua ja opetella, tunnustella työelämää. Ja onhan tässä vielä aikaa toipua ja kuntoutua, kerätä voimia enne töihin paluuta.

Näyttää ja tuntuu siltä, että olen toipunut Cushingin taudista. Nyt vaivaavien niveljäykkyyden- ja kipujen syitä tutkitaan edelleen. Ilmeisesti minulla ei kuitenkaan ole reumaa. Kävin reumatologin  vastaanotolla ja sitä edeltävästi verikokeissa ja röntgenkuvissa. Minulla meni vastaanotolla yli tunti. Olin todella tarkan tutukimuksen kohteena. Vastailin kysymyksiin, keekoilin alusvaatteisillani eri asennoissa, venyin ja vanuin, niveleni ultrattiin ja niitä syynättiin ja tunnusteltiin. Täytyy sanoa, että lääkäri todella paneutui asiaani. Hän oli tulostanut enodokrinologian ja neurologian tekstini ja luki niitä ääneen ja teki tarkentavia kysymyksiä, hän katsoi koneelta verikoetuloksiani viimeisen parin vuoden ajalta. Mietti ja pähki. Tuli tunne, että mitään kiveä ei jätetä kääntämättä. Kun mitään varmaa selitystä ei oireilleni tuntunut löytyvän, uskaltauduin kertomaan kokemukseni siitä, kun  potilas joutuu itse vaatimaan lisätukimuksia ja löytää diagnoosinsa ja lopulta todentuukin, että kyse onkin vakavasta sairaudesta. En haluais kokea sitä uudelleen. Lääkäri määrää uusia verikokeita. Uraattiarvo on ollut koholla. Se viittaa kihtiin. Sen pitäisi olla toistuvasti koholla, jotta diagnoosi varmentuisi. Minulla uraattiarvoa ei ole koskaan ennen mitattu, joten  ei voida tietää millaiset arvot ovat olleet aikaisemmin.

On toki vielä vaihtoehto, että niveloireiluni johtuu elimistöni läpikäymästä "kortisolihässäkästä". Kortisolin perkule on kyllä ollut vaikuttamassa minuun kovin monessa kohdassa. Vieläkään en siltä ole kokonaan turvassa. Toivon, että jonakin päivänä voin unohtaa koko hormonin eikä se näyttele aktiivisesti mitään erityistä roolia elämässäni. Tilanteen normalisoitumiseen mennee vielä aikansa.

Neurologian puolelta ei ole kuulunut mitään. Odotan edelleen tietoa KYS:stä, mitä he aikovat suhteeni tehdä. Sen pystyn näkemään kantapalvelusta, että lähetteeni on vastaanotettu. Ksshp on laittanut lähetteen KYS:iin kiireellisyysluokassa 8-30 päivää, KYS:n on määritellyt kiireellisyysluokaksi yli 30 päivää. Mikähän lienee takaraja? Itse tietysti haluaisn saada asiaaan selvyyden mahdollisimman pian. Ainakin sen tiedon, tehdäänkö minulle DSA-tutkimus vai jätetäänkö aivoverenvuotoni etiologia selvittämättä. Jos minulla olisi oireita, tilanne olisi toinen. Odottaisin tuota tietoa kuin kuuta nousevaa ja soittelisin lähetteeni perään. Nyt olen malttanut odottaa rauhassa. Toki pidän tärkeänä syyn tutkimista. Neuroradiologi kirjoitti lausunnossaan, ettei HUS:ssa tehtyjen kuvausten perusteella voida poissulkea pientä  AVM:ää eli aivoverisuonten laskimoepämuodostumaa ja että DSA-tutkimusta suositellaan aivoverenvuodon etiologian selvittämiseksi. Onko minulla tälläinen synnynnäinen verisuonten häiriö? Ja, onko lisää aivoverenvuotoja odotettavissa? Miten voin itse niitä ehkäistä? Ja, jos tällainen vika minulla on, hoidetaanko sitä ja miten? Näihin kysymyksiin haluaisin mielelläni vastauksen. Epätietoisuudessa eläminen on ahdistavaa.

Näissä mietteissä ja tunnelmissa otan kevättä vastaan. Kaikkea olemista ja elämistä tuntuu määrittävän korona. Mitä voin tehdä ja mihin voin mennä saamatta tuota viheliäisyyttä? Rokotukset ovat viivästyneet. Minäkin, monen muun lailla odotan omaani. Rokotus ei autuaaksi tee, sen tiedän, mutta olisi se edes jonkinlainen suoja tuota näkymätöntä vihollista vastaan. En todellakaan tarvitsisi koronan tuomaa lisäharmia. Ei sitä toki tarvitse kukaan, mutta puhun nyt itsekkäästi omasta puolestani. Yritetään jaksaa tässä omituisessa ajassa. Kyllä nämä poikkeusolot joskus loppuvat ja voimme siirtyä normaalimpaan aikaan. Toivossa eläen.