Diipa Daapaa

Olemme saaneet aidon talven, ainakin jos kriteereinä pidetään lumen määrää ja pakkasen kireyttä. Metsälenkkeilyä harrastaessa saa tehdä tavallista enemmän töitä ja pukea päälleen ylimääräisiä kerroksia. Tämä sopii minulle. Kiloja on karissut sen verran, että vanhat vaatteet mahtuvat päälle, myös kerroksittain. Jaksan liikkua vaativissakin maastolosuhteissa kohtuullisesti ja palautuminen on lähellä normaalia. Enää ei tarvitse rankemmankaan lenkin jälkeen syöksyä sohvalle huilaamaan ja kopeloida kortisonipurkista lisäannoksia. Tämä kaikki kertoo minulle siitä, että kuntoutumiseni on edennyt. Olen voinut myös vähentää kipulääkitystäni.  Kannustin tähän tosin tuli hieman kuin pakon edessä. Minulle kuhahti jo marraskuussa ihottuma. Ensin ryhelmään peittyi decoltee. Kutisi kuin mikä, raapiminen oli suurta nautintoa. Lopulta punoittavassa, kutisevassa ihottumassa olivat korvantaukset, yläselkä ja käsivarret. Lääkäri arveli ihottuman johtuvan jostain syömästäni lääkkeestä. Mistähän niistä? On viisitoista vaihtoehtoa. Yhden sain heti poistaa epäiltyjen listalta. Nimittäin kortisonin. Siitä ei ihottuma lääkärin mukaan voi johtua. Onhan sen syöminen minulle tällä hetkellä elinehto. No, oli miten oli, minun on etsittävä aiheuttajaa  eliminaatioperiaatteella. Ensimmäisenä ja todennäiköisimpänä vaihtoehtona on tulehduskipulääke. Yksi rohto vaihdettiin toiseen, mutta muutosta ei juurikaan tapahtunut. Tarpeeksi kauan eli toista kuukautta kokeilua riitti. Vajaa viikko sitten lopetin tulehduskipulääkkeet kokonaan. Nyt kärvistelen kivuissa, koska syötäväksi jäänyt paracetamoli ei maksimiannoksellakaan vie kipuja. Ihottuma puolestaan on alkanut hellittää. Onko syypää ihottumaan löytynyt? Yritän pärjätä ilman tulehduskipulääkettä reumapoklinikan lääkärin vastaanottoon asti. Tai onhan siinä välissä vielä HUS:in keikkakin. Osaisivatkohan siellä hoitaa kipeää, jäykkää ja ihottumaan taipuvaista ihmistä?

Olen ottanut sen asenteen, että kivuttomaksi en hetkeen tule ja, että minun on totuttava sietämään kohtuullinen määrä kipua. Niin kauan kuin lumihangessa pystyn tarpomaan ei liene hätää. Itse asiassa olen pehmeällä alustalla liikkuessani melko kivuton. Pahin paikka minulle kipujen näkökulmasta ovat kauppakeskukset. Kovaa pintaa riittää tarvottavaksi ja kauppakierroksen loppupäässä jalat saattavat huutaa hoosiannaa. Joskus on täytynyt jopa istahtaa kesken kauppareissun ja antaa klappien levätä. Summa summarun, kivun kanssa on opittava elämään.  Haasteellista siitä tekee se, että raajani ja koko kroppani ovat jäykät. Jumppaan ja venyttelen päivittäin lenkkeilyn lisäksi. Liikunta auttaa kipuihin, mutta kropan jäykkyys tekee siitä kivuliasta ja hankalaa. Sitkeästi  yritän pitää runnellun tuntuisen kroppani liikkeessä. Hampaasi irvessä on sinun kroppaasi huollettava. Ei tämä toki koko totuus ole. Kireys antaa vähitellen myöten ja harjoituksen edetessä kroppa tuntuu vetreämmältä. Mutta, mutta. Pitkäaikaista vastetta kehonhuollosta  ei ole. Se on erikoista ja huolestuttavaakin. Jospa reumapoliknikalta löytyisi vastaus siihen, miksi näin on?  

Muistelen välillä tekemääni matkaa. Mitä kaikkea olenkaan sen varrella kokenut ja kohdannut! Onhan se aikamoinen tarina. Itse sen välillä unohdan. Miltä vieraasta ihmisestä tuntuu kuulla tarinani?  Kävin keskustelemassa työterveyspsykologin kanssa, koska loppuvuodesta minusta alkoi tuntua, että haluan keskustella kokemuksestani  jonkun ulkopuolisen kanssa. Huoli taloudellisesta tilanteesta painoi kaiken muun painolastin lisäksi. Ehdin kertoa kokemukseni pikakelauksella tunnissa. Psykologi oli silmin nähden ihmeissään ja järkyttynytkin. Välillä minusta tuntui, ettei hän aivan uskonut minua. Mutta mitäpä syytä minulla olisi mennä asioista valehtelemaan tai niitä keksimään? Totuus on usein  tarua ihmeellisempää. Se, ettei koko matka ole minulla aktiivisesti joka hetki mielessä, on myös suoja. Minä joudun elämään  kaiken kokemani kanssa ja suunta on eteen päin. En halua jäädä lillumaan menneisiin. En ainakaan negatiivisessä mielessä.  Yritän ottaa opikseni tästä kaikesta ja kääntää kokemukseni vahvuudekseni. Päällimmäisenä on kiitollisuus ja helpotus. Selvisin hengissä.

Sain psykologilta tehtävän : tee joka päivä jotain josta nautit. Yksi teko riittää. Ajattelin ensin, että

 se on helppoa. Tunnollisena ihmisenä päätin heti seuraavana päivänä toimia ohjeen mukaan. Eipä se ollutkaan niin yksinkertaista. Mitä hyvä teko itselle voisi olla? Näillä resursseilla? Mielestäni teen joka päivä monta nautintoa tuottavaa asiaa. Ulkoilen koirien kanssa metsässä, kirjoitan, luen, keitän päiväkahvit ja nautin ne omassa rauhassani.  Ne ovat esimerkkejä tärkeistä päivärutiineista, joista nautin. Sen pitäisi siis olla jotain spesiaalia. Lakkasin kynteni kullanvärisellä kynsilakalla. En keksinyt muuta. Se oli ensimmäinen ajatuksella itselle tehty, hyvää mieltä tuottava teko. Jostain se on aloitettava. 

Ps. Taloudellinen huoli on helpottanut. Kiitokset työnantajalle ripeästä toiminnasta (vihon)viimeisen liitteen suhteen. Kolmikantaa ei tarvittu asian etenemiseksi. Työttömyyskassa myönsi minulle ansiosidonnaisen päivärahan. Kuntoutustukihakemukseni päätös on valitusprosessissa.  Sain uuden arvion sen kestosta: 6-9 kuukautta. Olen jo (toivottavasti) takaisin työelämässä ennen sitä. Hitaat ovat byrokratian rattaat.