Varojen hankintaa ja lomailua

En malta odottaa kirjepostia vaan kirjaudun sisään eläkevakuutusyhtiön verkkopalveluun. Ihminen on malttamaton, kun on kyse omista etuuksista. Minun tapauksessani kyse on toimeentulostani työhön kykenemättömyyteni aikana. Voi kiinnostaa muitakin samassa tilanteessa olevia.  Pitkältä tuntuvan odottelun jälkeen tyly teksti rävähtää ruutuun. "Olet hakenut työeläkelakien mukaista työkytvyttömyyseläkettä. Olemme tutkineet hakemuksesi ja katsomme, ettei sinulla ole oikeutta tähän eläkkeeseen, koska sen saamisen edellytykset eivät täyty." Korvissa tuuttaa, näkö sumenee. Yritän saada selvää lopputekstistä, mutten kykene siihen. En pysty keskittymään. Olen odottanut päätöstä kuin kuuta nousevaa. Oikeastaan jännittänyt vain sitä, paljonko työkyvyttömyyseläkettä/kuntoutustukea tulen saamaan. Nyt sen tiedän; tasan nolla euroa.

Jouduin hakemaan työkyvyttömyyseläkettä, koska Kelan maksaman sairauspäivärahan enimmäismäärä, 300 päivää tuli täyteen marraskuun lopussa ja sairauslomani jatkuu. Minua hoitavat lääkärit, endokrinologi ja oma työterveylääkärini ovat sitä mieltä, että kykenen töihin aikaisintaan ensi kesän korvalla ja silloinkin alkuun osapäiväisesti. Eläkevakuutusyhtiön ja Kelan lääkärit, jotka eivät ole minua, eivätkä varmaan sairauttanikaan koskaan kohdanneet tietävät ilmeisesti paremmin. "Toimenpiteen jälkeen toipumisaikaa tarvitaan arvion mukaan 2-3 kuukautta." , tavaan Varman minulle lähettämästä kirjelmästä. Olenko huono toipuja, kun en kyennyt tähän? Koen pelkoa. Minun siis olisi pitänyt toipua työkykyiseksi 2-3:ssa kuukaudessa. Onko jotain vialla, kun niin ei käynytkään? Vai, olenko yksinkertaisesti niin surkea, etten onnistunut tässäkään? Kokeiliko eläkeyhtiö hylsyllään onneaan? Kyllä se eukko kummasti paranee ja lähtee töihin, kun viedään siltä tulonlähde. Olen vihainen. Miten kukaan voi potilasta näkemättä ja sairautta tuntematta tietää, missä ajassa toipuminen tapahtuu? Arvion ilmoille heittäminen on kaiken lisäksi vastuutonta. Lyödyn lyömistä. Sairaudesta toipuvalle ihmiselle paineita tuottava ja jopa toipumista lamauttava teko. Rauhoitan itseäni, hoen, ettei minulla ole hätää, on tapahtunut varmaan jokin erehdys, kyllä kaikki selviää. Minun on vain löydettävä jostain voimaa alkaa taas taistella. Olen melko nopeasti toimintakykyinen. Alan näpytellä eläkevakuutusyhtiöön ja Kelaan kirjelmää. En säästele sanojani. Sormet ja mieli iskevät kipinää. Toivon sen välittyvän viestin saajille.

Saan purettua mieltäni viesteihin ja kysyttyä mieltäni askarruttavia asioita. Olen silti levoton ja hädissäni. Ei tämän pitänyt mennä näin. Ennustan paperisotaa ja juoksemista luukulta luukulle. Töitä teettää toimeentulo- toipilaanakin. Soitan työterveyslääkärilleni. Hänkin ihmettelee saamaani hylkäävää päätöstä ja pyytää minua tulemaan vastaanotolleen - "ihmettelemään yhdessä". Minulla on jo aikaisemmin sovittu aika parin viikon päähän, mutta Pirre on sitä mieltä, että minun on tultava hänen pakeilleen jo aikaisemmin. Olen tästä toisaalta helpottunut- onhan asioihin mahdollista saada jotakin tolkkua jo piahkoin. Toisaalta ihmettelen Pirren tietämättömyyttä ja epävarmuutta. Kyllä työterveyslääkärin pitäisi tietää nämä asiat. Tarjoudun lukemaan Pirrelle puhelimessa eläkeyhtiöltä saamaani päätöksen. Mutta Pirre haluaa välttämättä "ihmetellä yhdessä", livenä. 

Raahaudun maanantaina Pirren vastaanotolle. Kaivan laukustani saatanalliset säkeet. Pirre tavaa päätöstä. Pahoittelee hakemukseni hylkäämistä. Pirre sanoo, ettei osaa sen parempaa lausuntoa kirjoittaa kuin on kirjoittanut. Minä ihmettelen ääneen, miten on mahdollista, että hakemukseni koskien vain yhtä kuukautta, joulukuuta, on voitu hylätä. Olen toimittanut hakemukseni liitteenä eläkeyhtiölle HUS:in lääkärin kirjoittaman B-lausunnon, joka on voimassa vuoden loppuun. Pirre on lähettänyt oman arvonsa työkykyisyydestäni samaan firmaan. Millä minun pitäsi elää joulukuu, kun oikeuteni Kelan maksamaan sairauspäivärahaan loppuu 30.11.2020? Ja millä minun pitäisi elää siihen asti, kunnes kykenen töihin?

Olen saanut eläkeyhtiöltä vastauksen viestiini. Siinä minua on kehoitettu lähettämään heille uusi B-lausunto sen saatuani ja luvattu, että he käsittelevät hakemukseni uudelleen. Pirre myös kehoittaa minua tekemään niin. Hän ei osaa auttaa minua enempää. Pirre jatkaa päätöksen lukemista ja yrittää selittää minulle lukemaansa. Eläkeyhtiö on heittänyt minulle haasteen ja tarjoaa minulle porkkanaa. Se on myöntänyt minulle ammatillisen kuntoutuksen. Pirren mukaan se tarkoittaa omalla työpaikallani tapahtuvaa työkokeilua, joka voidaan aloitaa yhdestä tunnista per päivä. Ajaisin siis työpaikallani 45 kilometriä, pyörisin siellä tunnin ja ajaisin takaisin 45 kilometriä. Ei kuulosta missään mielessä kovin järkevältä. Ja lisäksi en ole siinä kunnossa, että voisin lähteä aamutuimaan yhtään mihinkään edes yhdeksi tunniksi. En edes hengailemaan. Ehkäpä eläkeyhtiön lääkäri tietää paremmin. Minun näkökulmastani tarjous on hyvä. Se vain on ennenaikainen. Pirre kehoittaa minua puhumaan asiasta parin päivän päästä olevalla kontrollikäynnilläni endokrinologin luona. Siellä asiantuntija toipumistani vasta arvioi. Mielessäni häivähtää häpeäntunne. Olenko mennyt asioiden edelle ja hätiköinyt?  Lähden Pirren vastaanotolta hiukan toiveikkaampana pois kuin olin sinne mennessäni. Pirre onnistui ainakin yhdessä tehtävässä, rauhoittamaan minua. 

Olen matkalla endokrinologin vastaanotolle. Olen edeltävästi käynyt pään MRI-kuvauksessa ja verikokeissa. Eläkeyhtiön kuntoutusyhteyshenkilö soittaa minulle matkan aikana. Onneksi mies on vapaalla töistään ja on pystynyt lähtemään kuskiksi, joten voin huoletta lörpötellä puhelimessa. Kerron olevani ihmeissäni kielteisestä kuntoutustukipäätöksestä ja sanon olevani juuri menossa lääkärin vastaanotolle ja aikovani laittaa uuden B-lausunnon heille heti, kun saan sen käsiini. Yhteyshenkilö vastaa, että mikäli toimitan B-lausunnon ennen valitusajan päättymistä, hakemukseni käsitellään uudelleen ilman uutta hakemusta. Hurraan mielessäni ja sanon, että en jaksa lähteä valitusprosessiin, haluan vain että hakemukseni käsitellään uudelleen. Sanon myös, että ymmärrän olevani ennakkotapaus. Sairauteni on kovin harvinainen, hoitoopääsyni viivästymisen johdosta tautini ehti pahentua ja ehdin saada lisäsairauksia ja toipumisenikin kaiken tämän vuoksi kestää kauan. Kysyn saamastani ammatillisen kuntoutuksen myönteisestä ennakkopäätöksestä. Saan tietää, että minimituntimäärä työssäololle on  20 tuntia eli neljä tuntia per päivä. Eläkeyhtiön tarjoama porkkana lipuu yhä kauemmas ulottuviltani. Miten pystyisin olemaan työpaikalla neljä tuntia, kun en vielä kykene Pirren maalailemaan yhteen tuntiin päivässä? Korvaus, jonka eläkeyhtiö minulle ammatillisesta kuntoutuksesta maksaisi on kyllä kohtuullinen. En vain kykene vielä tarttumaan porkkanaan. Toipúmiseni on vielä kesken.

Lähden könkkäämään sairaalan pääovia kohti. Mies lähtee omille asioilleen lääkärikäyntini ajaksi. Hän on tarjoutunut tulemaan tukihenkilöksi mukaani, mutta olen sanonut pärjääväni yksin. Sotkisi vielä koko homman varomattomilla kommenteillaan. Saavun odotushuoneeseen. Tarkistan vielä lapusta, että olen oikeassa odotusaulassa. Kyllä. Riisun takkini naulakkoon ja istuudun tuolille. Muillakin potilailla näyttää olevan maskit kasvoillaan. Yksi maskiton pakenee kauemmaksi tullessani aulaan. Ihan oikein. Maskiton väistäköön maskillista. Hän on suojassa. Minä en. 

Ehdin istahtaa sen verran, että jalkani ehtivät jäykistyä. Ylösnouseminen ja käveleminen kutsun esittäjän luo käy kankeasti ja tämä huomaa sen. " Jalat eivät taida vieläkään olla kunnossa ?". "No, eivätpä ole." "MRI ei voisi paremmalta näyttää." Toimenpide on siis mennyt nappiin. Kaikki on pääkopassa normaalisti. Käsienristimisen paikka. Olen tehnyt työtä sairaanhoitajan tarkkuudella ja olen merkinnyt päivittäiset verenpainearvoni siististi ylös paperille. Olen myös tehnyt listan oireistani, johon olen merkinnyt, onko oire pahentunut vai helpottunut,  onko se uusi,  ilmaantunut leikkauksen jälkeen. Ojennnan asiakirjan lääkärille. Saan luvan oitis lopettaa verenpainelääkitykseni. Jes. Yksi etappi saavutettu. I'm happy. Muu ei sitten menekään yhtä hyvin. Minulla on oireita, jotka eivät täysin selity pelkällä kortisolin vajaatuotannolla. Edelleenkään aivolisäke-lisämunuaisakselini ei toimi ja joudun syömään kortisonia purkista. Lisäksi verikokeiden perusteella lääkäri tekee huomion, että kilpirauhaseni ei toimi oikein. Sille on tapahtunut jotain leikkauksessa. Thyroxinannosta on lisättävä. Lääkäri haluaa nähdä kipuilevat ja jäykistelevät jalkani. Hän tutkii ja kääntelee polveni ja nilkkani, koputtelee jalkapohjani. Kyselee kivuista, niiden laadusta, ilmenemisestä ja sijainnista.  

Käydään läpi muuta oireistoani, ruokahaluttomuutta, univaikeuksia, palelua, heikotusta, pitkittyneitä PMS-oireita, kaulaan ja decolteen alueelle ilmestynyttä ihottumaa, koko kropan, erityisesti jalkojen kipua ja jäykkyyttä. Riittäähän näitä. Minusta alkaa kuulostaa siltä, että vain valitan. Sanon, että olen toki kiitollinen ja iloinen siitä, että toimenpide onnistui ja leikkaus meni meni hyvin, mutta valitettavasti toipuminen ei ole sujunut niin kuin olin odottanut. Lääkäri sanoo ymmärtävänsä tämän. Hän lohduttelee sanoen, että varmasti olen töissä vuoden sisällä, en välttämättä kokoaikaisena työtekijänä, mutta ainakin osa-aikaisesti. En tiedä mitä ajatella tuosta. Lääkäri kirjoittaa minulle lähetteen reumatautien poliklinikalle ja sairauslomaa huhtikuun loppuun. Kontrollilaboratoriokokeet ja vastaanottoaika kolmen kuukauden päästä. Nämä kortit minulle nyt jaettiin, ja niillä minun tulee pelaaman.

 Olen jäänyt lääkärin mieleen, vaikka olemme nähneet kasvokkain lähes vuosi sitten. Sitä useammin toki olemme olleet puhelinyhteydessä. Se on sitä etähoitoa. Lopuksi lääkäri sanoo, ettei unohda iltaa, jolloin tapasimme. Hän löysi silloin, samana iltana, yksityisvastaanotollaan kaksi harvinaista,  Cushingin ja Akromagalian. Tätä voisi jo kutsua lottovoitoksi. Tai tuplavoitoksi. 

Olen huojentunut siitä, että nyt minulla on B-lausunnon suoma mahdollisuus toipua rauhassa. Kunhan vain eläkeyhtiö tai Kela myöntäsi minulle taloudellisen mahdollisuuden siihen. Päätän ottaa lomaa tästä kaikesta. Olen tehnyt nyt voitavani asian eteen. Yritän unohtaa huolet viikoksi. Luulen olevani sen tarpeessa.

Olemme jo kuukausia sitten päättäneet, että toipumiseni ollessa hyvässä vauhdissa, lähdemme perheen kera Lappiin. En toki ole siinä kunnossa kuin etukäteen luulin joulukuun alussa olevani, mutta lähden kuitenkin luottavaisin mielin matkaan. Tunnen, että minun on päästävä vaihtamaan maisemaa. Olen tehnyt itseni kanssa hiljaisen sopimuksen, etten ota lomatekemisistä paineita. Teen mitä jaksan, pystyn ja mieli tekee. Koronan, kunnon ja kukkaron asettamien raamien sisällä, tietty.

Toisten mennessä rinteeseen, otan sauvat ja lähden kävelemään tai hiihdän. Mikä ilonaihe ja onnistuminen, kun sauvailu suksien kera onnistui. Pääsin mäen päälle ja sieltä alas. Huomasin olevani jopa rohkeampi laskija kuin aikaisemmin. Kun on pudonnut kuiluun ja päässyt sieltä ylös eivät suuremmatkaan alamäet pelota. Todisteeksi huomasin erään kokeneen hiihtäjän tulevan saman mäen alas auraamalla. Ja minä tyttö vain sujuttelin tulemaan mäen alas ilman jarruja. Kaatumatta. Totuuden nimessä; kaatuminen tapasi hiihtikokelaan kerran hiihtolenkin aikana. Se oli tasaisella ja johtui välineistä.

Kotona lenkillä yritän juosta. Saan yhtäkkiä idea juosta metsälenkiltä palatessamme kotitien pätkän, noin sata metriä. En tiedä, voiko etenemistäni kutsua juoksuksi. Tuntuu siltä, että jalkani painaisivat tonnin. Jalkateräni eivät nouse maasta kovinkaan korkealle. Muu kroppa tuntuu  etenevän nopeammin kun jalkani. Aivan kuin ne jäisivät jälkeen. Pystyn kuitenkin etenemään maaliin eli kotiovelle. Uusi urheilulaji on syntynyt. Se ei ole juoksua eikä pikakävelyä. Olkoon se jäykkähölkkää.