Parempi vuosi ja mieli (joka vanhoja muistaa, sitä tikulla silmään)

 Joulu tuli ja meni. Tänä vuonna en oikein löytänyt joulumieltä. Kaikki ulkoiset puitteet olivat samanlaiset kuin edellisinäkin vuosina - lukuunottamatta joulukahvia, jonka olin unohtanut ostaa. Heräsin tähän puutteeseen liian myöhään, kaikki ostokset tehneenä, jouluviikon ollessa jo pitkällä. Meiltä ei lähdetä kauppaan 15:sta kilometrin päähän yhden kahvipaketin tähden, ei edes joulukahvin. Yhtä siis puuttui tänä vuonna. Omana pienenä jouluperinteenäni on ollut juoda joulukahvia, suklaalla, kardemummalla, neilikalla tai niiden sekoituksella höystettyä kahvia parin viikon ajan joulua odotellessa. Kahvin mausta on tullut mukava jouluinen tunnelma ja mieli. Toki kaiken muun jouluisen lisänä. Nyt kävi siis toisin; puuttui joulukahvi -ja mieli. 

En toki ole niin yksinkertainen, että luulisin pelkän maustekahvin puuttumisen vaikuttaneen joulumielen hukkassa oloon. Vaikka pienilläkin asioilla on merkityksensä. Jälleen kerran päädyn työn ja työyhteisön merkitykseen ihmisen elämässä ja joulumielen saavuttamisessa. Vuosikaudet on työporukassa keskusteltu jouluvalmisteluista, joulusuunnitelmista. Sama asiakkaiden kanssa. Jutustelua siitä, miten kukanenkin aikoo joulunsa viettää, missä ja kenen kanssa? Mikä toisi joulumielen, kun asiat eivät ole parhaalla mahdollisella tolalla? Jouluinen musiikki? Sulattaisiko paatuneimmankin sydämen tonttulakki päässä tarjottu joulumakeinen? Tai yhteinen jouluaskartelu? Kahvi joulutortun kera? Kaikki tämä on ollut minulta pois tänä vuonna. Oma joulumieleni on aikaisemmin rakentunut myös kaikesta tästä.  

Tänä vuonna minulla on ollut erilailla aikaa kodin jouluiseen asuun saattamisessa ja muissa jouluvalmisteluissa kuin aikaisemmin. Jaksamisen kanssa tosin on ollut toisin. On pitänyt jakaa joulun tekeminen usealle päivälle ja viikolle, levähdettävä välillä touhuilun lomassa. Kaikki on käynyt hitaanlaisesti. Tänä vuonna ehdin antaumuksella tutustua joulukoristelaatikon salattuun maailmaan. Tein  yhdessä tämän terapiamatkan yhdessä kuopukseni kanssa. Löysimme monta ihanaa lasten askartelemaa joulukoristetta ja piirrosta. Jo unohduksissa ollutta. Välillä piti arvuutella, kenen tekemä taideteos oli kyseessä. Onneksi useimmassa oli nimi. Harmittavasti tekovuosi oli monesta teoksesta jäänyt uupumaan. Arvuuttelun varaan useasti jäi minkä ikäinen taitelija oli ollu teosta väkertäessään. Monta iloista hetkeä ja mukavaa muistoa saivat aikaan nuo ihanat, hellyyttävät, itsetehdyt jouluiset koristeet. Hauska, yhteinen jouluinen puuha. Suosittelen lämpimästi jokaiselle joulu (ja pääsiäis ym.)koristeiden läpikäymistä ainakin kymmenen vuoden välein. Roskiin meneviäkin löytyi joukosta jonkin verran.

Metsästä valikoimme etukäteen kuusen, jonka tunnelmallisesti kävimme porukalla illanhämyssä hakemassa. Kuusen koristelu on lasten homma. He saavat tehdä kuusesta haluamansa näköisen. Latvatähden asettaminen on minun työni. Tänä vuonna kiipesin keittiöjakkaralle vapisevin jaloin, mutta onnistuin tähden kiinnityksessä putoamatta. Joulukuusen kynttilöitä ei löytynyt koristeiden joukosta. Muistelinkin niiden menneen rikki viime vuonna ja laitetun roskiin. Siispä laitoimme kuuseen valot  sattumoisin ylimääräiseksi jääneestä lednauhasta. Ihan hyvin asiansa ajaa sekin. Kynttilän malliset valot ovat kuitenkin ne oikeanlaiset. Täytynee suunnata joulun jälkeiseen alennusmyyntiin ne hankkimaan. 

Ruokapuolella osakseni jäi vain lihojen ja joulujuomien hankinta. Olin jo hyvissä ajoin ja perinteen mukaan tilannut tuottajalta suoraan joululihat kinkkua lukuunottamatta. Imelletyn perunalaatikon ja joulukakun niin ikään tilasin perinteisesti etukäteen. Punaviinin, hieman fiinimmän joulun kunnaksi, mies toi valintani mukaan työmatkaltaan naapurimaan puolelta. Onhan siellä viina ja viinikin halvempaa kuin kotimaassa.  Näillä eväillä oli hyvä lähteä viettämään joulua mummolaan. Perinteisesti. Itse ruuan valmistamiseen minun ei ole tarvinnut osallistua. Mestarikokki, äitini, valmisti- taas kerran monet herkut. Ja niitä syötiin ähkyyn asti. Minun kohdallani tämä meni hieman erilailla kuin ennen. Sairauteni on vienyt ruokahaluni. Ajoittain kärsin jopa pahoinvoinnista. Silloin ei jouluherkut eikä muutkaan liiemmälti maistu. Toisaalta joulun tienoilla ihan hyvä juttu. Syönyt silti olen ja hengissä pysyn ja vähän enemmänkin. 

Puitteet joulullemme ovat olleet mitä parhaimmat. En voi valittaa. Tämä vuosi vain ollut erilainen. Sitä se on ollut varmasti meille kaikille. Jokaiselle maapallon asukille. Minun vuottani on koronan lisäksi varjostanut sairaus. Tuo kummallinen möykky, joka ikäänkuin säteillee erilaisia haasteita ja hankaluuksia ympärilleen vaikuttaen minuun ja lähimpiini suuresti. Sekä hyvässä että pahassa. Hyvässä, siinä mielessä, että se on lähentänyt meitä. Olemme oppineet puhumaan avoimmemmin keskenämme. Meillä on ollut enemmän aikaa toisillemme. Olemme oppineet ja nähneet toisistamme eri puolia.  Olemme oppineet hyväksymään erilaisuutta toisissa ja arvostamaan enemmän toisiamme. Sairaus on kehittänyt meidän yhteishenkeämme. Tästä huolimatta en voi suositella sairastamista kenellekään. Mainitsemani asiat voi oppia helpommallakin. Ehkä minä tarvitsin ja tarvitsen edelleen tämän kovan koulun. Kovapäinen ei meinaa oppia.

Joulumielen kuten muukin mielen matalaksi sairaus on saanut. Ajoittain vaivaava ahdistus ja fyysinen kipu vievät ilon elämästä. Pelko ja epävarmuus siitä, tuleeko minusta kalua ikinä, seuraavat minua uskollisesti. Toisena päivänä menee paremmin, toisena huonommin. Itsehoidan itseäni ahkerasti, liikun ja venyttelen, joogan. Silti kroppani on raskas, kipeä ja jäykkä. Liikkuminen on vaivalloista. Olen väsynyt ja huonovointinen. Välillä jopa näköalaton. Minulle on ilmeisesti puhjennut uusi sairaus. Pääsen tutkimuksiin vasta kahden kuukauden päästä. Miten jaksan tämän väliajan? Ja tulosten odottamisen? Oikean hoidon löytymisen? Olenko jälleen alkupisteessä, saatana? 

Huolta ja murhetta tuottaa myös taloudellinen epävarmuus. Eläkeyhtiö hylkäsi kuntoutustukihakemukseni toistamiseen. Näin, vaikka toimitin uuden B-lausunnon. Tein päätöksestä valituksen. Se käsiteltäneen hamassa tulevaisuudessa ja vastausta siihen joutunen odottamaan pitkään. Millä ostan leipää perheelle alku vuoden? Lienee monen samassa tilanteessa olevan mietos. Byrokratian rattaat ovat hitaat, mutta ihmiset kulut juoksevat tilanteesta riippumatta. Tätä juoksua hidastaakseni olen (taas) joutunut lakki kourassa olemaan yhteydessä pankkiin ja anelemaan lyhennysvapaita kuukausia talolainalleni. Tätä vauhtia en varmaan saa koskaan lainaani maksettua. Onneksi velat eivät periydy lapsille. Tai onhan siinä sekin vaihtoehto, että talo menee ns. vasaran alle. Sairas äiti lapsineen joutuu taivas alle. Näitä ajatuksia, kun pöyrittelee, ei mieli ainakaan kohene.  Alhainen mieli taas jouduttaa ajatuksia negatiiviseen suuntaan yhä kiihtyvässä tahdissa. Olen jälleen tietynlaisessa oravanpyörässä ajatuksineni. 

Tiedän etten ole ainoa. Valitettavasti. Tiedän myös sen, että olen onnekas. Minulla on puoliso, jolla on töitä. Minulla on lähiomaisia, jotka voivat auttaa myös taloudellisesti. Minulla on jaksamista ja tajua hoitaa asioita enemmän kuin jollain muulla. Siksi selviän. Olenhan selvinnyt tähänkin asti. Olen sitkeää ja lujaa tekoa. Kaikista vastoinkäymisistä huolimatta olen taipuvainen iloluontoisuuteen. Saan voimaa höpötyksistä ja kuljailusta. Olen oppinut pyytämään ja ottamaan apua vastaan. Luojalle kiitos siitä.  Onneksi voin nähdä valon pilkahduksia. Niistä saan pontta jaksaa eteenpäin.  

Tänään vuoden 2020 viimeisenä päivänä laitan työttömyyspäivärahahakemuksen menemään ammattiliittoni työttömyyskassaan. Tänään on ensimmäinen päivä, kun voin sen tehdä. Kaikki mahdolliset liitteet (toivottavasti) olen toimittanut sinne jo aikaisemmin. Olen työnhakijana te-toimistossa ja se on tehnyt ja lähettänyt minusta lausunnon työttömyyskassalle. Ilman tätä kiemuraa työttömyyskassa ei maksa minulle senttiäkään. Nyt vain odottelemaan päätöstä, paljonko maksavat vai maksavatko mitään?  Eikä kana ole vielä kynitty eläkeyhtiönkään kanssa. Sain hoitavan lääkärinikin sisuuntumaan eläkeyhtiön ymmärtämöttömyydestä ja hän lupasi kirjoittaa yhteistyössä kanssani uuden B-lausunnon. Näppäimet siis sauhutkoot edelleen. On tässä tavalliselle Manniselle ihmettelemistä ja jännitystä kerrakseen. Kirstun pohja häämöttää jo, rautaa on taottava. 

Kaikesta huolimatta ja juuri siitä syystä toivon sinulle, lukijani ja minulle, tavalliselle Manniselle, kaikkea hyvää vuoteen 2021! Olkoon se mahdottaman paljon parempi vuosi kuin edeltäjänsä.