Back to basics

 Saan vieraita työpaikalta. Tai eivät he vieraita ole. He ovat ystäviä. Minua jännittää etukäteen. On niin tärkeää, että he tulevat. Olen siivonnut ja laittanut tarjottavaa. Avustettuna tosin. Myrskyää ja sähköt katkeilevat välillä. Kiitän onneani, että olen älynnyt keittää kahvia termospulloon, kun sähköt hetkeksi palasivat. Olen sytytellyt kynttilöitä ympäriinsä, että näkisimme edes jotakin. Ja tuovathan ne tunnelmaakin näkemisen lisäksi. Otsalamppu on kätevä myös sisätiloissa, vessan valona suorastaan mainio. Kun odotetut saapuvat, mieleni tekisi kovin paljon halata heitä. Koronan takia en uskalla. Juuri, kun olen oppinut halaamaan, siitä on tullut kiellettyä. Ilman halaamistakin löydämme heti yhteisen sävelen. Se ei ole kadonnut mihinkään välimatkasta ja pitkästä erosta huolimatta. Puhumme kuin ennen vanhaan - ennen Cushingia, joka tuli väliimme.

Muut ovat hienotunteisesti väistyneet, että saamme rupatella rauhassa. Mies on työreissulla, lapset ovat harrastuksissa ja uimahallissa mummon kanssa. Paikalla olemme siis vain me; valitut ja koirat. Ei ylimääräisiä korvia eikä silmiä. Skoolaamme skumpalla; meille. Kuohuviini on lempialkoholijuomani. Huomatkaa tärkeä etuliite. Ettei tulisi väärää kuvaa. Nyt, jos koskaan on aihetta kuohuviinille. Tilanteessa on juhlavuutta. Tunnen alkoholin vaikutuksen ennen lasin pohjan näkymistä. Opiaatti buustaa alkoholia. Päässä tuntuu tokkuraiselta, mutta onneksi puhe luistaa, ajatus kulkee ja jalat pitävät. Tämä toki on vain oma arvioni. Täytynee kysyä seuralaisteni mielipidettä, kun kohtaamme jälleen.

 Yksi ei ole päässyt paikalle. Hän istuu pöntöllä kotonaan. Hän soittaa eli on siis etänä paikalla ja voimme kaikki kaiuttimen välityksellä kuulla toisemme. Tätä se on yhteishenki. Kaveria ei jätetä- pöntölläkään. Puhumme päivänpolttavista- myös työasioista. Minut päivitään auliisti ajantasalle siitä, missä työpaikalla mennään nyt. Minulla on myös sananen sanottavanani. Kaikki ei kuulosta hyvälle. Yksi ja toinen on lähtenyt, vaihtanut paikkaa, äänestänyt jaloillaan, siirtynyt toiseen työpisteeseen tai jopa organisaatioon. Alkuperäisestä työryhmästämme on jäljellä enää rippeet. Tulen surulliseksi. Tulen vihaiseksi. Kuulemani perusteella minua arveluttaa tulenko henkisesti jaksamaan työssäni, kun sinne joskus  toivuttuani palaan. Vanhasta hyvästä, siitä, että töihin menemistä odotti, odotti uuden työpäivän alkamista ja työkavereiden tapaamista ja haasteiden kohtaamista yhdessä heidän kanssaan, ei ole enää kuin muisto jäljellä. 

Olen pahoillani työkavereitteni puolesta. He tekevät raskasta työtä suurella sydämellä haastavien asiakkaiden parissa. Kauempaa tarkastellassani pystyn näkemään työn vaativuuden ja haastavuuden. Työssä ollessani en osannut tai pystynyt sitä ajattelemaan. Rattaiden piti pyöriä.  Yhteishenki ja työtoveruus auttoivat jaksamaan. Ne olivat avainasemassa. Miten he jaksavat työpäivästä toiseen nyt? 

Toki puhumme kaikesta muustakin. Höpöttelemme entiseen malliin. Se tekee mieleni kevyeksi. Koen edelleen kuuluvani joukkoon, vaikka en olekaan fyysisesti läsnä työpaikalla. Kiitos, ystävät, tästä( kin).

Kaikki hyvä loppuu aikanaan- niin myös ystävien vierailu toipilaan luona.  Haikein mielin saatan vieraani matkaan. Heti, kun auton perävalot häviävät näkyvistä, minulle tulee ikävä. Mietin tapaamistamme pitkään.  He toivat mukanaan jotain entistä, jota kaipaan. Työtoveruutta, ystävyyttä. He toivat tuulahduksen työelämästä, jossa vielä joskus tulen olemaan mukana. Yhtenä toisten joukossa. Ihmisellä on tarve kuulua johonkin, tuntea me-henkeä ja kokea olevansa hyödyllinen ja tärkeä. Minulle tulee huono olo. Ahdistaa. Olen tuskainen. Ystävät heiluttivat nenäni edessä jotain hyvää, herkkua, mutta veivät sen mukanaan pois. Olen surullinen siitä, että sitä, mitä kaipaan ei enää ole. Luulen, etten pysty olemaan työpaikassa, jossa työntekijää ei arvosteta, kuunnella aidosti eikä yhteisöllisyydellä ole sijaa. Mutta minulla ei ole muuta. Minun on ainakin yritettävä jossain vaiheessa palata raadolliselta kuulostavaan työelämään. Se pelottaa nyt, näissä voimissa. 

Vierivä kivi ei sammaloidu - eikä niin tee liikkeessä pysyvä toipilaskaan. Minun on jälleen lähdettävä käymään keskussairaalassa. Rutiinitarkastus, kontrolli, mikä lienee. Kesäisen episodin jäljiltä, minun on mentävä naistentautien poliklinikalle. Olen lähtenyt liikkeelle myöhässä. Sairaalan parkkihallissa paikkaa etsiessä menee yllättävän kauan ja matkaan hallista sairaalalle minulla menee tavallista pulliaista enemmän aikaa. Kortisolin riuduttamat raajani ovat tiukilla yrittäessäni edetä vauhdikkaasti ylämäkeä. Mutta pääsen kuitenkin perille. Ehdin laittaa takkini naulakkoon ja istua hetkeksi odotustilaan ennen kuin kuulen kutsun. Olen kuuliaisesti verhoutunut maskiin ja hölvännyt käsidesiä kahdesti sairaalaan tullessani ennen lääkärin eteen astumista. 

Lääkäri on ystävällinen ja kysyy leikkauksestani. Se on mennyt kaikin puolin hyvin, mutta toipuminen tuntuu kestävän. Olen väsynyt, kipeä ja jäykkä, matkustan tunteiden vuoristoradassa, välillä yllättää pahoinvointi. Muuten kaikki on hyvin. Käydään asiaan. Housut pois ja tutkittavaksi. Ultrataan kohtua. Siellä näkyy edelleen kasvannainen. Ilmeisesti se on kalkkeutunut myooma. Siinä ei ole verisuonitusta, jonka syöpäkasvain tarvitsisi. Se ei ole juurikaan kasvanut viime kerrasta ja on niin pieni, ettei sen pitäsi aiheuttaa oireita. Myönnän, että mielessäni on enemmän ollut ylä- kuin alapään asiat. Joten en ole huomannut kasvaimen aiheuttaneen mitään oireita. Lääkäri soittaa erikoislääkärin paikalle tihrustamaan kuvaa. Ei ehkä ole elämän tähtihetkiä rellottaa tutkimuspöydällä jalat levällään ympärillään joukko ihmisiä arssiloimassa alapääni asioita. Kahden lääkärin lisäksi huoneessa on myös hoitaja ja sairaanhoitaja-opiskelija. Olen aktiivinen tutkimukseeni osallistuja. Kerron mielipiteitäni ja kyselen. Pisteet erikoislääkärille, joka huoneeseen tulleessaan ei tuijottanut pelkästään alapäätäni vaan kävi myös yläpääni vieressä esittäytymässä.

Lääkäri ottaa sisuksistani näytepaloja. Varoittaa sen sattuvan, mutta sanoo, ettei puudutusta kannata laittaa, koska puudutteen pistäminen sattuisi ainakin yhtä paljon. En tunne oikeastaan mitään. Varaudun kipuun, mutta sitä ei tule. Ehkä minulla on riittävät kipulääkkeet jo valmiiksi veressäni. Joudun olemaan makuullani aika tovin ja kun saan vihdoin nousta istumaan, tulee huono olo. Sanon tästä ääneen ja kehoitan paikalla olevaa henkilökuntaa olemaan säikähtämättä. Sanon minulla olevan lompakossani kortisolivajeen hätäohjeen ja kerron, että olen saanut ohjeen mennä heti päivystykseen, mikäli alan oksentaa, minulla on kuumetta tai voimakasta heikotusta. Hoitaja pyytää minua riisumaan maskin, jotta saisin vapaammin hengitettyä. Teen sen ilomielin. Maski ahdistaa ja ilman sitä on selkeästi helpompi hengittää. Lääkäri kysyy, mitä minulle päivystyksessä tehdään. Vastaan, että minulle laitetaan kortisonitiputus. Hoitaja tuo minulle vettä ja avaa ikkunan. Sanon, ettei minua tarvitse lähteä kyöräämään päivystykseen, tunnen, että selviän tästä omin avuin. Hetkisen sängyn laidalla huilattuani olen valmis siirtymään vessaan. Lääkäri ja hoitaja kehoittavat ottamaan siteen vessan hyllystä. Verta tulee kuulemma sen verran. Nappaan tuolilta alushousuni ja könkkäröin vessaan. Lääkäri huikkaa perääni, etten laittaisi ovea lukkoon, jotta he pääsisivät tarvittaessa auttamaan. Vedän housut jalkaani ja asettelen siteen paikalleen. Vilkaisen peiliin. Ihan ok. Voin palata toisten katseiden alle. Lääkäri kysyy vointiani. Kerron, että alkaa jo helpottaa. Mieleeni tulee, pitäisikö minun ottaa ylimääräinen kortisoniannos. Päätän pärjätä ilman.  

Lääkäri käy läpi tutkimuksessa havaitut asiat. Myomaa ei hänen mielestään  tarvitse seurata. Hän aikoo kuitenkin kysyä asiasta vielä kolmannenkin lääkärin mielipiteen. Näytteiden tulokset tulevat kolmen viikon päästä, jolloin lääkäri soittaa minulle, jos niissä on jotain poikeavaa. Näkisin tulokset niiden valmistuttua näppärästi myös kanta-palvelussa.  Lääkäri ja hoitaja ovat sitä mieltä, että minun on syytä jäädä lepäämään ja kuulostelemaan vointiani, koska minulla on 45:n kilometrin ajomatka kotiin. Hoitaja on huolehtivainen ja ohjaa minut käytävälle, sermillä suojatun sängyn luo. Hän kehoittaa minua ottamaan kengät jalastani ja käymään pitkäkseen ja lähtee hakemaan minulle peittoa. Huolenpito tuntuu hyvälle. Hoitaja kysyy haluaisinko limsaa tai mehua. Kieltäydyn. Vesi on parasta. 

Kotvasen pötköteltyäni tunnen olevani niin voimissani, että voin lähteä kotiin. Hoitaja on kieltänyt minua lähtemästä ilmoittamatta ja on kehoittanut koputtamaan kanslian oveen, kun olen lähdössä. Laitan kengät jalkaani kaikessa rauhassa kuulostellen vointiani. Pysyn pystyssä. Enää ei huimaa eikä okseta. Kävelen odotustilaan hakemaan takkiani. Pystynaulakko on täynnä takkeja. Minun täytyy hetki etsiä omaani. Vihdoin löydän mustan ulsterini. Puen sen päälleni ja lähden kansliaan ilmoittamaan lähdöstäni. Koputan lasioveen ja astun sisälle kansliaan. Ihmettelen hajua, tupakan ja jonkin epämääräisen sekoitusta. Ajattelen mielessäni, että ehkä hoitaja on käynyt äsken tupakalla. Esitän asiani ja kerron olevani sen verran voimissani, että voin poistua sairaalasta. Heilautan kättä ovella hyvästiksi. Kävelen poliklinikan käytävää pitkin kohti ovia. Matkalla muistan hanskat. Ne ovat aina hukassa. Olenko hukannut ne nytkin? Ne eivät ole takin takuissa, jonne muistelin ne laittaneeni. Kiroan mielessäni. Taasko olen onnistunut hukkaamaan mustat nahkahansikkaani. Pysähdyn käytävän varrella olevaan syvennykseen ja lasken käsilaukkuni siinä olevalle tuolille. Nostelen laukusta tavaroitani tuolille. Ei hanskoja. Pettyneenä ja ärsyyntyneenä nostelen tavarat takaisin laukkuun. Päätän palata naulakolle, jospa hanskani olisivat pudonneet sinne. Mutta ei. Hanskoista ei näy odotustilassa jälkeäkään. Päätän lähteä alistuneena autolleni, yhä outo haju nenässäni. Jospa olinkin jättänyt hanskat autoon? Epäilen tätä vahvasti, mutta pientä toivonkipinää on silti syytä pitää yllä. Poistun poliklinikan tiloista sairaalan käytävälle. Käteni hakeutuu takin taskuun. Mitä ihmettä? Käteeni tarttuu aivan vieraannäköinen avainnippu. Voi, helvetti. Siinä samassa tajuan. Minulla on jonkun muun takki päälläni. Se selittää hajun. Pakene tai taistele. Päätän taistella. Palaan naulakolle odotustilaan häpeissäni, mutta samalla iloisena tästä uudesta mahdollisuudesta, että hanskani olisivatkin tallessa. Siellä istuu onnekseni vain kaksi asiakasta. Toinen puhuu puhelimessa, mutta toinen näyttäisi olevan tilanteen tasalla. Aloitan selityksen. Ei auta muu kuin olla rehellinen. Hävettää. " Nyt taisi käydä niin, että otin vahingossa jonkun muun takin."  Riisun vieraan takin yltäni ja ripustan sen naulakkoon ja alan vimmatusti etsiä omaani. " Mikähän näistä olisi paras?", veistelen. Vihdoin löydän sen ja kokeilen ensimmäisenä taskut. Sieltä löytyvät sekä tutut auton avaimet että hanskat. Thank God, voiko onnellisempaa ihmistä olla! Yritän näytellä rentoa ja sättiä itseäni moisesta toiminnasta. Saan ymmärtävän vastauksen: " Ei sitä ole kukaan ehtinyt kaivata, hyvä, että huomasit ennen ulos menoasi." "Niinpä.", vastaan ja pakenen paikalta vähin äänin. Askeleeni on ihmeellisen kevyt. Ulkona tulee surunhäivähdys. Eikö minusta ole enää tai vieläkään itsekseni tällaisille reissuille? Toisaalta tapahtuma huvittaa minua. Harvassa ovat sairaalareissut, joilta ei tarvitsisi lähteä syystä tai toisesta hieman häpeissään. Nauraisin varmaan ääneen, jos en olisi niin heikko. 

Suunniteltu joululahjan hankinta täytyy jättää toiseen kertaan. Nyt en ostoksille kykene. Ruokakaupassa on pakko kuitenkin kotiin mennessä poiketa. Kaupassa iskee pahoinvointi. Maski naamalla yritän selvitä kunnialla ulos kaupasta. Onneksi ostoksia ei ole paljon. Autoon päästyäni riisun maskin ja juon vettä. Huomaan, että edellisestä ruokailusta on liian kauan. Pitää syödä jotain. Minulla on aina salmiakkia laukussa mukanani. Se auttaa lähes vaivaan kuin vaivaan. Niin nytkin. Uskallan lähteä jatkamaan kotimatkaani.