Eläkeläinen vai ei?

 Työterveyslääkärini Pirre ottaa minut lempeästi vastaan. Hän nyökkää minulle jo kaukaa lähestyessään minua könkäten pitkin käytävää. Huonojalkaisuutta on ilmassa tiskin molemmin puolin. Pirre pyytää minua odottamaan  hetken, jotta hän ehtii "laittaa ylimääräiset pois" ja häipyy huoneensa uumeniin.  Jään odottamaan kuuliaisesti käytävän tuoliin. Kuulen Pirren kolistelevan huoneessaan. Liikuttelen jalkojani, että ne eivät ehtisi jäykistyä. Ennakoin näin tulevaa ylösnousemista, jotta se olisi mahdollisimman vaivaton ja kivuton. Paikallaan olo on jaloilleni ja koko kropalleni pahinta myrkkyä. Varsinkin jaloilleni riittää parinkymmentä minuuttia liikkumattomuutta, jonka jälkeen liikkeellelähtö on tuskallista ja jäykkää. Tramal ja Sirdalud, tuttavallisemmin Sirkkaliisa, eivät pysty vaivojani täysin poistamaan. Korkeintaan ne hieman lievittävät niitä. Millaista liikkumiseni olisi ilman lääkkeitä? Luultavasti olisin petitoipilas.

Pirre ilmestyy ovensuuhun ja pyytää minut ystävällisesti sisään. Pirre on varustautunut visiirillä, minä maskilla. Olemme valmiit kohtaamaan toisemme. Ponnistaudun ylös. Huoneeseen astuessani ihmettelen lähes oven viereen asetettua tuolia. Pirre kehoittaa minua tuttuun tapaansa laittamaan takin naulakkoon viitaten samalla kädellään takin paikan suuntaan. Pirre kuulee ihmetyksen äänessäni, kun kysyn tuolia osoittaen, että tämäkö on minun paikkani?  Pirre myöntää selitellen, että koronan vuoksi ja turvavälejä noudattaen joudumme istumaan erillämme toisistamme. Ihmettelen, miten esimerkiksi verenpaineen mittaus onnistuu etänä. Jossain vaiheessa lääkärin on lähestyttävä minua. Ehkä Pirre ei mittaa minulta verenpainetta kuten nykytrendi on. Ehkä hän luottaa minuun ja tyytyy vastaukseeni siitä, ovatko paineet olleet koholla? Minä olen saanut opin, että verenpaineenmittaus on yksi perusasia vastaanottokäynnillä, olipa potilas lähes millä asialla tahansa. Ajat muuttuvat ja monet asiat on sysätty potilaan omalle vastuulle. 

Yhteistyössä selvittelemme, miksi istumme vastatusten. Olen raahannut luuni Pirren vastaanotolle  eläkeyhtiö Varman kehoittamana. Niin, tähän on tultu. Olen 11.12.2020 mennessä ollut 300 päivää Kelan maksamalla sairauspäivärahalla. Kela maksaa minulle sairauspäivärahaa 30.11.2020 saakka. Sen jälkeen se tienesti loppuu ja siirryn mahdollisen työkyvyttömyyseläkkeen /kuntoutustuen piiriin. Minusta on kovaa vauhtia tulossa eläkeläinen rehevässä 40:n vuoden iässä. Enpä olisi uskonut.

Ettei asia olisi aivan näin yksinkertainen minun on täytynyt ja täytynee jatkossakin tehdä erinäisiä peliliikkeitä varmistaakseni toimeentuloni koko sairauslomani ajaksi. Koska tienestini ovat sairaanhoitajana olleeni niin suuret, Kela ei maksa minulle työkyvyttömyyseläkettä, vaan minun on anottava sitä Eläke Varmasta. Kuulettehan tekstini ironisen sävyn? Oli miten oli, minun on asioitava jatkossa eläkeyhtiön kanssa. HUS:in lääkärin kirjoittama B-lausunto eli sairauslomatodistus ei Eläke Varmalle riitänyt. Se vaatii lisäselvitystä työterveyslääkäriltä siitä, miten sairauttani on hoidettu ja miten sairauteni haittaa työssä selviytymistäni. Ensimäisessä kohdassa Pirre ei liene paras asiantuntija, mutta näin eläkeyhtiön lääkäri on kaikessa viisaudessaan päättänyt. Toiseen kohtaan  Pirrellä lienee paljonkin sanottavaa, joten tuumasta toimeen.

Pirre kyselee, miten minulla on mennyt leikkauksen jälkeen. Kerron kuulumiseni ja Pirre lukee koneelta loput ja täydentää kertomustani. Olen ottanut mukaani HUS:sta saamani epikriisin, siitä lääkärini tavailee loput tarpeelliset tiedot. Harmikseni en ole löytänyt B-lausuntoa mukaan otettavaksi, sitä Eläke Varmalle kelpaamatonta. Eikä se näy edes kanta-palvelussa. Täytyy pärjätä ilman sitä.

Pirre pyytää minua kuvailemaan työtehtäviäni sairaanhoitajana päihdelääketieteen poliklinikalla. Kerron Pirrelle, mitä työni on ollut ennen sairauslomalle jäämistäni. Nykyisestä työnkuvastani en tarkalleen tiedä. Olen kuullut työhöni tulleen muutoksia ja työnkuvani laajentuneen. Paljon uuden opettelua on edessä, kun aikanani sorvin äären palajan.

On kliinisen tutkimuksen aika. Ei venytyksiä, ei vanutuksia. Pirre komentaa minut ottamaan yläkropan liivejä myöten paljaaksi. Siinähän sitä venytystä tulee. Pahoittelen Pirrelle hitauttani. Tätä tämä on. Toimin kuin hidastetussa filmissä entiseen nähden.  Housut sentään saan pitää jalassa. Pirre komentaa minut seisomaan peilin eteen, selkä itseensä päin. Pirre hiippailee itse tutkimuspöydän taakse, huoneen toiseen laitaan. Hän huutelee sieltä minulle  käskyjä: taivuta oikealle, taivuta vasemmalle, nosta kädet ylös, kävele varpaillasi, käännä katse vasemmalle, käännä katse oikealle, käännä katse ylös. Kerron Pirrelle venytteleväni joka päivä ja joogaavanikin useita kertoja viikossa. Pirre sanoo huomaavansa sen. Saan kädet lattiaan seisoessani suorin jaloin. Ehkä minulla on tavallista pidemmät kädet? Kaikki nämä liikkeet sattuvat ja lihakset tuntuvat superjäykiltä. Onneksi ne eivät nyt kramppaa. Hammasta purren saan kaikki Pirren vaatimat liikkeet tehtyä. Välillä Pirre ehdottaa taukoa, mutta sanon jaksavani ilman paussia. Pirre pyytää minua istumaan tutkimuspöydän reunalle. Pirre vetää stetoskoopin esiin. Hänen on nyt on pakko lähestyä potilasta. Hän kuuntelee tarkasti keuhkot ja sydämen. Käyttää tehtäväänsä kunnolla aikaa. Kuulostaa kuulemma hyvältä. Jokin on sentään meikäläisessä kohdallaan.  

Saan luvan pukeutua ja teen sen hyvin mielelläni. En halua olla vähissä vaatteissa kenenkään katseen alla yhtään enempää kuin on pakollista. Olen mestari välttelemään peilikuvaani, vaikka nytkin seisoin peilin edessä jonkun tovin. En nähnyt kuvaani. En halunnut. En uskaltanut. Katsoin peiliin näkemättä siellä itseäni. Nyt se on todistettu, että se on mahdollista. Toki olisin voinut seisoa peilin edessä silmät suljettuina. Pirren vuoksi en kehdannut ja kaatumisen pelossa en uskaltanut. Ihminen on kumma olento.

Pirre alkaa maalailla minulle ja eläkeyhtiölle tulevaisuuttani. Minulla on HUS:in lääkärin kirjoittamaa sairauslomaan vuoden 2020 loppuun asti. Pirren mielestä minusta ei ole työelämään kuin aikaisintaan ensi kesän korvalla. Kerron Pirrelle, että minulla on joulukuussa aika MRI:hin ja endokrinologille  sekä Jyväskylässä että HUS:ssa. Minusta ollaan nykyään kiinnostuneita. Minusta suorastaan taistellaan. Sekä Ksshp että HUS haluavat minut potilaakseen. Olenhan harvinaisuus ja hyvää oppimateriaalia, veikkaan.  Tokkopa joku "tolokun" saa. Kyllä minulla aikaa on juosta tutkittavana.  Ja varaa- ainakin tämän vuoden puolella. Minulla on HUS:n  vapaakortti, joka oikeuttaa ilmaiseen hoitoon ja tutkimukseen poliklinikoilla kaikkialla Suomessa. Sairaala/vuodeosastohoidostakin peritään vain "nimellinen" maksu, kun vilautan tätä "VIP-korttiani". Kelan taksikortilla suhaan sujuvasti hoidosta ja tutkimuksesta toiseen maksutta.  Kyllä kelpaa toipua.

Pirre kertoo, että minä tarvitsen kuntoutusta ennen töihin paluuta. Hän sanoo hakevansa eläkeyhtiöltä minulle kuntoutusta valitsemassani kuntoutuslaitoksessa. Pirre kehoittaa minua ottamaan selvää, mikä olisi paras paikka "kaltaisilleni"? Onko HUS:in endokrinologialla jokin suositeltu kuntoutuspaikka? Mikäli ei, voin valita parhaaksi katsomani paikan. Jossain välissä Pirre muistaa kysyä, miltä tämä minusta kuulostaa. Päätän olla rehellinen. Vastaan, että Pirren eteeni loihtima kuva kuulostaa kauhealta. Olen toki tiennyt, että palautuminen/toipuminen vie kauan. Mielessäni olin kuvitellut, että palaisin töihin, ainakin osa-aikaisesti alkuvuodesta. En ollut tajunnut olevani niin huonokuntoinen. Palaan kotiin lääkärin vastaanotolta sairaampana kuin olin sinne mennessäni.  

Pirre lisää vettä myllyyn ja kehoittaa minua olemaan säikähtämättä, kun saan eläkeyhtiöltä ennakkopäätöksen  kuntoutuksesta. Pirren mukaan kuntoutuksen aika ei ole vielä. Minun on ensin toivuttuva tarpeeksi voidakseni mennä kuntoutukseen. Pirren mukaan minusta ei ole vielä edes kuntoutettavaksi saati töihin. Pirjo jatkaa kidutustaan. "Kuntoutusjaksojen jälkeen, joita on yleensä kolme viikon mittaista jaksoa, voidaan miettiä ammatillista kuntoutusta, joka tapahtuisi omalla työpaikallasi. Aloittaisit esimerkiksi olemalla tunnin töissä ja mikäli jaksat olla tunnin töissä, työaikaa voidaan lisätä tunti tunnilta ja mikäli et jaksa, tunteja voidaan vähentää". Katson Pirreä välillä  kuin mielipuolta. Ajoittain tuntuu kuin olisin unessa. Tuo ihminen ei voi olla tosissaan ja puhua minusta. Nipistän itseäni. Hereillä. Mutta onko vastapuoli järjissään? Tolkkuunnu, hyvä ihminen ja lakkaa suoltamasta moisia. Hengitän syvään ja keskityn. Kyllä. Tämä on totta. On katsottava totuutta silmiin, oltava kärsivällinen. Ja toivuttava.

Pirre haluaa nähdä minut käytyäni HUS:ssa joulukuussa. Sovitaan aika kuun puoleenväliin. Silloin tehdään seuraava suunnitelma. Pirre lupaa laittaa lausuntonsa suoraan eläkeyhtiöön. Minun ei tarvitse laittaa tikkua ristiin asian suhteen. Monessa muussa asiassa toki tarvitaan toipujan omaa ponnistelua. Minun on, Kelan ohjeen mukaan, haettava "varalta" oman ammattiliittoni työttömyyskassalta ansiosidonnaista päivärahaa toimeentuloni turvaksi. Siltä varalta, että eläkepäätös viivästyisi. Ansiosidonnaisen päivärahan saaminen puolestaan  edellyttää ilmoittautumista työnhakijaksi te-toimistoon. Vaikka minulla on vakituinen toimi ja työpaikka, mihin voin palata sairauslomani jälkeen. Niin. Jos on ihminen ihmeellinen otus, niin ovat lainsäätäjän lait ja niiden tulkinta myös ihmeellisiä. Saadakseen ansiosidonnaista päivärahaa, on toimitettava työttömyyskassaan jos jonkinmoista todistetta siitä, että on päivärahansa ansainnut. Rehellisen "yrittäjän" näkökulmasta vaikuttaa siltä, että työttömyyskassat ja muut korvausten myöntäjät toivoisivat jonkun hakijan luovuttavan ja jättävän hakuprosessin kesken. Minun kohdallani se on turha luulo. Jaksan hyppiä heidän pillinsä mukaan ja hommata kaikki tarvittavat todisteet, mitä he keksivät vaatia. Perheellisen on pakko yrittää.

 Tein työtä käskettyä. Olen nyt työnhakijana te-toimistossa, vaikka en pysty ottamaan työtä vastaan, vaikka sitä minulle tarjottaisiin. Jos kieltäydyn työstä, tuleeko karenssia? "Tässä otetaan huomioon terveydentilasi", vastaa te-toimiston chat-henkilö. Ei siis tarvitse pelätä tai odottaa työtarjouksia, tulkitsen vapaasti. Mutta työnhakijana täytyy olla. Eikö tuo ole huijaamista? Haen työtä vaikka en siihen kykene. Eikö nykyisellä työantajallani olisi sanottavaa siihen, jos ottaisin toisen työn vastaan sairauslomallani? Periaatteessahan minut pitäisi voida pestata, koska olen te-toimiston kirjoilla. Ja minun pitäisi voida ottaa työtä vastaan. Älkää siis tarjotko minulle töitä - ainakaan sairauslomani aikana. Olen te-toimiston listoilla vain leikilläni ja byrokratian pakottamana, en aio tulla töihin. Oikeasti. Hullu, hullu maailma.

Ajan kotiin Pirren vastaanotolta hieman surullisena ja hämmentyneenä. Mietin kuulemaani. Siinä on sulattelemista. Tiedän, ymmärrän ja tunnen, etten vielä selviäisi kahdeksan tunnin työpäivästä omassa työssäni. Ei minun vielä tarvitsekaan. Hyvä, kun selviän kotielämästä sen kaikkine haasteineen. Minulla on vielä kaksi kuukautta sairauslomaa. Ja Pirre ennusti lisää tulevan. Teen kaikkeni toipumiseni eteen. En pysty nopeuttamaan sitä. Oma kortisolin tuotantoni elpyminen antaa odottaa itseään. Sen tahtia ei voi kukaan ennustaa tai kiirehtiä. Aivolisäkkeeni ja lisämunuaisteni välinen yhteistyö on edelleen katkolla.   Matala kortisoli elimistössä ilmeisesti aiheuttaa kaikki nykyiset oireeni. Näin toivon eikä muuta ole todistettu. Kortisoli vaikuttaa niin moneen asiaan ihmisen elimistössä. Kysykää toki minulta tarkemmin, jos kiinnostaa. 

Olen edelleen kortisonikorvaushoidossa. Kuljen SOS-kortti mukanani joka paikkaan. Minulla on, aina kun mahdollista, "henkivartija" mukanani, missä liikunkin. Fyysiset voimani ovat heikot, tarvitsen toisten apua monissa sellaisissa asioissa, jotka ennen onnistuivat minulta itseltäni. Toisaalta olen huojentunut siitä, että minulla on aikaa ja mahdollisuus toipua ja kuntoutua. On toivoa, että kehitykseni potilas Mannisesta, toipilas Manninen- ja kuntoutuja Manninen- vaiheiden kautta käy jälleen hoitaja Manniseksi. Matka jatkuu.