Yhdessä eteenpäin

En halua olla taakaksi enkä vaivaksi. Sellaiselta välillä kuitenkin tuntuu. Olen enenevässä määrin joutunut ja uskaltautunut turvautumaan toisten apuun. Olen ollut aikaisemmin jopa ylpeä itsenäisyydestäni ja itseriittoisuudestani. Olen kokenut pärjääväni hyvin pitkälti yksin. Olen oppinut kokemuksieni myötä luottamaan vain itseeni. Oppinut pitämään ihmiset tietyn etäisyyden päässä. Olen kokenut ihmisarkuutta ja väsymystä ja pelkoa kontakteissa toisiin ihmisiin. Silloin on helpointa yrittää tulla toimeen yksin. Tiettyyn rajaan asti.

Vuosien terapian, henkisen kasvun ja elämänkokemuksen myötä olen rohkaistunut, minusta on tullut avoimempi. Edelleen tunnen ajoittain epävarmuutta sosiaalisissa tilanteissa. Olen ujo ihminen. Peitän sen hyvin ja ihmisten voi olla vaikea uskoa sitä, jos asia tulee puheeksi. Luulen, että se on tyypillistä monelle sosiaalista pelkoa potevalle henkilölle. Useimmat osaavat olla luontevasti vuorovaikutustilanteissa eikä heistä päälle päin huomaa jännittämistä tai epävarmuutta. Kontaktit vaativat heiltä kuitenkin paljon energiaa ja tilanteen jälkeen he voivat kokea itsensä "puolikuolleiksi". Tiedän, mistä puhun. Minulle käy usein niin. Onneksi nykyisin yhä harvemmin. Nyt sairastaessani säästän ja suojaan itseäni hyvällä omalla tunnolla ja jättäydyn pois sosiaalisista tilanteista, jotka koen itselleni rasitteiksi. Sairaana minulla on tähän hyvä syy. Myös korona tukee tätä syrjäytymistä. Koronan pelko lienee ymmärrettävä ja hyväksyttävä syy karttaa ihmisiä.

Tilanne on hieman eri työelämässä. Siellä on pakko kohdata ja olla lähellä ihmisiä, mikäli mielii hoitaa työnsä. Ammattiroolin taakse on helppo mennä. Varsinkin, jos omaa hieman näyttelijän lahjoja. Rooli tuo minulle varmuutta ja jaksamista. Luulen usein meneväni täydestä kuin väärä raha. Yksityiselämässä on toisin. Olen ilman statuksen tuomaa suojaa, en voi paeta roolin taakse. Minun on kohdattava maailma omana itsenäni. Näin ainakin suurimmalta osalta. Toki meillä ihmisillä on eri rooleja eri tilanteissa. Emme käyttäydy samalla tavalla kaikissa tilanteissa ja eri ihmisten seurassa. Se on luontaista meille. Ja inhimillistä. Se kuuluu ihmisenä olemiseen.

Henkisen kasvun myötä ja osin pakon sanelemana, olen oppinut pyytämään apua ja luovuttamaan lankoja toisille. Kivutonta tai luontevaa se ei minulle edelleenkään ole. Haluan tehdä itse ja olla tilanteiden tasalla. Tähän olen tottunut. Entisestä on vaikea päästää irti. Syyllisyys ja huono omatunto kalvavat. Pitäisikö sittenkin jaksaa itse? Mitä muut ajattelevat? Mitä kohta enää jaksan tehdä, jos nyt luovutan? Avun pyytäminen tuntuu minusta luovuttamiselta tai periksi antamiselta. En osaa päästää itseäni helpolla. Koen, että minun tulisi jaksaa. Tilanteessa kuin tilanteessa. Kunnossa missä hyvänsä. Näin kuiskii minulle vaativa minäni. Armollinen minäni vetoaa järjen ääneen. Ei itseään kannata vetää äärirajoille. Jokaisen vieterissä on pohja. Kukaan ei pärjää yksin. Avun pyytäminen, saaminen ja antaminen lähentävät ihmisiä, luovat uusia kontakteja ja tuovat mukanaan jotain hyvää.

Kuten todettu on sairastuminen tuonut elämääni kaiken kurjuuden ja tuskan ohella myös hyvää. Olen todennut tarvitsevani tätä matkaa kasvaakseni. Jokin tarkoitus tällä kaikella on oltava. Kovaa hintaa maksan tästä kaikesta edelleen ja maksaminen jatkuu vielä määräämättömän ajan. Velkaa en halua jäädä. Läheiset, ystävät, tutut ja tuntemattomat sekä vertaiset ovat olleet mahtava apu ja tuki. Yksin en olisi pärjännyt enkä selvinnyt. Tuskin kukaan olisi. Mutta mistä läheinen saa voimaa? Mikä auttaa häntä jaksamaan ja selviytymään? Sairaan tavoin häntäkin on kohdannut kriisi. Läheinen kokee samoja tunteita kuin sairastunut. Huolta, pelkoa, epätoivoa, surua, vihaa. Usein läheisen on itkettävä salassa, kätkettävä tunteensa, jottei rasittaisi sairastunutta. Samoin tekee tahollaan myös sairas. Pyysin muutamaa läheistäni laittamaan ajatuksiaan ylös siitä, mikä heitä on auttanut jaksamaan sairaan rinnalla. Kas, kummaa esiin tuli juuri samoja asioita, joiden olen kokenut itseäni auttavan sairauden keskellä. Toisen ihmisen, etenkin vertaisläheisen, kanssa aiheesta keskustelu, tuntojen purkaminen toiselle ovat asioita, jotka tukevat sairastuneen läheistä oman huolensa keskellä. Tiedon saaminen sairaudesta eli faktat auttavat sekä läheistä että itse sairastunutta ymmärtämään, mistä on kyse ja helpottavat oloa ja mieltä alun järkytyksen jälkeen. Tieto auttaa myös jäsentämään tilannetta, mikä osaltaan rauhoittaa mieltä ja auttaa pahimman kriisin yli. Myös rukoilu ja turvaaminen ylempiin voimiin on koettu lohduksi ja tärkeäksi asiaksi. On ollut lohdullista saada luottaa ja uskoa siihen, että meitä kannetaan. Minullakin on ollut usein asiaa " Rakkaalle, taivaalliselle Isälle", kuten yhteydenottoni yläilmoihin aina alkaa.

Minulle oma aika ja yksinolo on tärkeää. Se on vastapainoa sosiaaliselle kanssakäymiselle ja ihmisten parissa ololle. Työelämästä jo jonkin aikaa syrjässä olleena huomaan kaipaavani nykyisin vähemmän yksinoloa. Työni on ihmissuhdetyötä ja kontakteja eri ihmisiin voi päivän aikana olla kymmenittäin. Vuorovaikutustilanteet saattavat olla hyvin haastavia ja energiaa vieviä. Ei ole ihme, että kaltaseni ambivertti ihminen tarvitsee yksinäisyyttä ja omaa aikaa vastapainoksi tälle. Olen etsinyt uusia ilonaiheita ja sellaista tekemistä, joka antaa minulle voimaa ja auttaa jaksamaan. Yhdessä asioista keskustelu, hassuttelu, huumori, sairaudesta lomailu ovat ensiarvoisen tärkeitä oli kyseessä sitten sairas itse tai hänen läheisensä.

Mukava yhdessä tekeminen ja ajanviettäminen voimaannuttavat sekä läheistä että sairastunutta. Sairauden hetkittäinen unohtaminen on tärkeää. Ei elämä voi olla pelkää sairautta ja sen ympärillä pyörimistä. Se kävisi liian uuvuttavaksi jokaiselle. Sairauteni vaikuttaa hyvin laaja-alaisesti sekä minun että monen läheiseni elämään. Se on lähes koko ajan läsnä ja muistuttaa monin tavoin olemassa olostaan. Sitä on vaikea, mutta ei mahdotonta unohtaa edes hetkeksi. Ainakin sitä on mahdollista yrittää sysätä kauemmas. Koko ajan ei jaksa olla sairas tai sairaan läheinen. Välillä myös näistä rooleista on päästävä pois. Tämän vuoksi olen sairastumiseni alusta saakka pyrkinyt tekemään asioita mahdollisimman normaalisti sekä yksin että yhdessä toisten kanssa. Olen osallistunut eri asioihin ja rientoihin mahdollisuuksieni ja jaksamiseni mukaan. Positiivisen ajattelun tietoinen opettelu on ollut tärkeää. Negatiivisuudella ei voita mitään eikä sillä ole sijaa tässä leikissä. Jos sille antaa pikkusormen, se vie helposti mukanaan koko naisen.