Ristiinnaulitseminen ja ylösnousemus

Olen saanut tuomion. Tai ei se ole tuomio - se on pelastus. Sen eteen kannatti kärsiä. Käydä makuulle kidutusalustalle. Vuodattaa verta, hikeä ja kyyneleitä. Kaikkia näitä - kirjaimellisesti. Sinus Petrosuksen aikana otetut näytteet on analysoitu ja tulokset ovat valmistuneet ja potilas Manniselle tiedoksi saatettu. Tutkimuksessa todettiin hirmuiset ATCH-arvot ja sen avulla pystyttiin myös paikallistamaan syyllinen aivolisäkkeeni oikean puolen kallioviemäriin. Siellä ilmeisesti lymyilee adenooma, Pera Palleroisen saatanallinen kaveri ja kollega. Nämä kaverukset piiskaavat lisämunuaiseni tuottamaan ylimäärin kortisolia aiheuttaen Cushingin taudin ja potilas Manniselle suuren kärsimyksen. Potilaan ja hoitotahon yhteisponnistelujen tuloksena määrittyi hoitolinjaus. Peran ja kamunsa kohtaloksi koituu kirurgin peitsi. Thank God, olen vihdoin leikkausjonossa. Rasti seinään.

Jos en jo aikaisemmin ole maininnut, niin nyt lausun, että kovin hitaasti pyörivät terveydenhuollon rattaat. Ja niillä kieseillä on potilas Mannisen, monen muun potilaan lailla, alistuttava istumaan. Ei auta pollea hoputtaa. Yrittää toki voi. Ja sen potilas Manninen on tehnyt, monet kerrat laahustavan matkansa aikana. Raippa on heilahtanut useamman kerran malttamattoman potilaan kourassa. Ja tulee heilahtamaan vastaisuudessakin. Meilahden lääkäri arveli jonotusajaksi 3- 5 kuukautta. Touch down! Tätä en purematta niele. Minulla on suunnitelma. Aion ottaa jälleen kerran puhelimen kauniiseen käteeni ja ilmoittautua Töölön neurokirurgian jonohoitajalle peruutuspaikan vastaanottajaksi. Aina valmis kuten partiolainen. Soittakaa vaikka keskellä yötä.

Lääkärin lonkalta heittämä veikkaus jonotusajasta tuntuu kohtuuttomalta. Koen olevani väliinputoaja. Sairauteni hoito ei kuulu kiireettömästi hoidettaviin. Onhan kyseessä aktiivinen aivolisäkekasvain. Toisaalta kyse ei ole varsinaisesti kiireellisestäkään hoidosta. Kasvain ei ole pahanlaatuinen eli syöpää eikä se uhkaa näkökykyä. Pyörin siis kasvaimeni kanssa jossain välimaastossa, harmaalla alueella. Kuulumatta kumpaakaan kategoriaan. Jokaisen potilaan oman sairauden hoito on kiireellinen. Jokainen haluaa parantua mahdollisimman nopeasti ja päästä elämässä eteenpäin. Se on inhimillistä ja ymmärrettävää. Ja tervettä sinänsä. Joka tapauksessa potilas Mannisella on odotusta jälleen tiedossa määrittelemättömän ajan verran. Lähtö leikkuupöydälle tulee ennemmin tai myöhemmin. Toivon, että ennemmin.

Helteet ovat käyneet voimilleni. Elimistöni ei tahdo sietää korkeita lämpötiloja. Olo on ollut hankala ja heikko. Olotilani on syössyt minut välillä epätoivoon ja ahdistukseen. Miten kauan tämä kestää? Onko oloni koskaan enää normaali? Tätäkö loppuodotus on? Ja miten kestän sen? Olen kummastellut, miten lyhyessä ajassa ihmisen mieli alkaa pettää. Miten vähästä ihminen syöksyy epätoivoon ja kokee epävarmuutta selviämisestään. Siis minä. Minun ei tarvinnut kokea heikkoa oloa kovinkaan monta päivää, kun epätoivo jo valtasi mieleni. Kuinka selviäisin ja kykenisin olemaan tässä olotilassa?

Muutaman päivän olin kuin vesileili tyhjänä eteen päin raahautuva taivaltaja paahteisella aavikolla. Auringon kärventäessä hellittämättä. Suojaa ei näy. Vettä ei ole. Leili on tyhjä. Kurkussa on kaktus. Suu on rutikuiva. Huulet ovat halkeilleet. Iho on palanut. Silmissä sumeus. Sydän hakkaa. Päässä on tuska. Vapisuttaa. Heikottaa. Pimeys ja uni tulisivat armahduksena. Kumpa kaikelle tälle tulisi loppu. Oli se mikä tahansa. Mikä tahansa olisi parempi kuin tämä. Raakun pelastusta käheällä äänelläni. Viimeisillä voimillani.

Onnekseni suvantovaihe oli väliaikainen. Elimistöni alkoi, hitaasti tosin, sulattaa helettä. Ajan lisäksi se vaati tahdonvoimaa ja päättäväisyyttä. Suomalaista sisua. Eräänä yönä uni odotutti itseään. Heikotti. Ihoa kihelmöi. Tajunta tuntui kaikkoavan. Kuulostelin oloani. Uskaltaisinko könkkäröidä alakertaan mittaamaan verenpainetta. Mittari oli harmillisesti jäänyt keittiön pöydälle. Potilas Manninen sisuuntui. Suusta sihahti: " Saatana". Ei muuta kuin ylös ja alas. Mittari ei osoittanut hälyyttäviä lukemia, joten potilas Manninen löi nyrkkinsä pöytään ja karjahti" Minähän en tähän kuole". Eikä hän kuollut. Hörppäsi lasillisen vettä -
onneksi ei oltu aavikko- olosuhteissa. Könysi takaisin sänkyynsä ja päätti ; uni paras lääke on. Ja se auttoi. Eheyttävä, armahtava uni saapui.

Aamulla olo oli jo parempi. Unen aikana löytyivät siivet, joita ei tarvinnut pitää vakan alla. Perhosella on siivistä kauneimmat. Ja ne kantavat, auttavat eteenpäin. Ylösnousemus ja elämä.