Fit or fat or something else?
Olen ristiriitaisissa tunnelmissa. Sain HUS:in Töölön sairaalan neurokirurgian klinikalta kirjeen. "Sinut on asetettu toimenpidejonoon. Arvioitu jonotusaika 1-3 viikkoa." VIIKKOA! Olen jo kovin tottunut odottamaan määrättömiä aikoja ja asennoitunut siihen, että joudun odottamaan toimenpiteeseen pääsyä minulle väläytetyn 3-5 kuukauden ajan. Nytkö tämä hauskuus onkin loppusuoralla? Onko etsikkoaikani ohi? Kirjeen avattuani ja sen sisällön moneen kertaan tavattuani jään hetkeksi seisomaan hiljaisuuteen. Uskomatonta. Herkistyn. Kyyneleet nousevat silmiini. Ilonkyyneleet. Vihdoinkin. Mutta. Mutta. Potilas Manninen ei ole hyväuskoinen hölmö vaan liemissä keitetty piinkova potilas. Epäilemään kokemuksineen koulittu. Niinpä hän ei liikoja odota. Ei usko olevansa skalpellin alla kolmessa viikossa. Parempi niin, ettei tule pettymyksiä. Ainahan joku voi kiilata eteen. Joku kiireellisempi. Eikä minulla ole vielä leikkausajankohtaa mustana valkoisella. Ja vaikka olisikin, ainahan voi tulla peruutus - syystä tai toisesta. Nyt minut on kuitenkin luokiteltu sairauteni kanssa kiireellisyysluokaan 1. Mikä kiire nyt tuli? Puoleen vuoteen ei kellään ole ollut kiire. Paitsi potilas Mannisella. Nyt on muilla kiire ja potilas Manninen alkaa hannaamaan? Ehei. Ei potilas Mannisesta ole sellaiseen. Nyt mennään pelotta sitä kohti, mitä on odotettu. Tuli mitä tuli. Tällaiseksi en halua - enkä voi jäädä.
Millaiseksi? Millaiseksi tauti on minut muokannut? Sairaaksi ja raihnaiseksi. Kotiolijaksi. Vajaakuntoiseksi. Huonovointiseksi. Kipeäksi. Epävakaaksi. Puolipöljäksi. Helposti väsyväksi ja hengästyväksi. Huononäköiseksi. Vuotavasilmäiseksi. Kömpelöksi. Pöhöttyneeksi ja pulleaksi. Mustelmaiseksi. Juovaiseksi. Huonosti nahkoissaan viihtyväksi. Tästä pääsen luontevasti varsinaiseen aiheeseen. Päivän epistolaan ja trendiaiheeseen. Olenhan ajanhermolla. Aina.
Enemmittä alkuorgioitta siis päivän sanaan. Olkoon se vaikka, niin monen huulilla näinä päivinä helmeilevä, kehopositiivisuus. Näkökulmani tähän tosin on hieman erilainen kuin valtavirrassa. Ajattelin avata sitä, mitä tuntemuksia sairauden myötä muuttunut ulkonäkö saa sairaspoloisessa aikaan. Tämän lisäksi haluan tuoda esiin myös sitä, miten sairaana ja heikkona olo vaikuttaa potilaan henkiseen kanttiin ja sitä kautta koko elämiseen ja olemiseen. Kerron vain oman kokemukseni eikä tätä voi yleistää kaikkiin. Jokainen on yksilö ja kokee asiat omalla tavallaan. Tästä huolimatta toivon, että kokemuksistani olisi jollekin toiselle sairastavalle hyötyä, apua ja tukea. Toivottavasti myös sairastavan läheiset ja hoitoalan ihmiset voivat ammentaa tästä jotain omaan jaksamiseensa ja työhönsä. Ja toki myös potilas ja sh Manninen itse. Toivon keskustelua ja toivotan tervetulleeksi kommentit tänne blogin kommenttikentään tai fb-sivuilleni. Sana on vapaa!
Ulkonäkö on käyntikortti. Se näkyy kaikille. Nykyään puhutaan paljon kehopositiivisuudesta. On tärkeä hyväksyä itsensä sellaisena kuin on. Ihmisen on helpompi olla, kun tykkää itsestään karvoineen ja nahkoineen. Ja tämä taas - kuten päinvastainenkin- näkyy ulospäin. Kehopositiivisuus voidaan kapeimmillaan ymmärtää ylipainon puolustamisena. Entäs pulkannaru- tyypit? Vajaaraajaiset? Palovamman jälkiä kehossaan kantavat? Syystä tai toisesta nilkuttavat? Tai muutoin "täydellisestä" poikkeavat? Keskustelu tästä arasta ja tunteita herättävästä aiheesta alkoi teemalla "Jokainen keho on kaunis" ja valokeilassa olivat ylipainoiset, kilojensa kanssa kamppailevat ihmiset. Läskejä on helppo syyllistää ja syyttää. Ylipainoiset saavat monella foorumilla huutia. Kehopositiivisuus voidaan nähdä vastaiskuna fitnessbuumille ja treenattujen kroppien esittelylle somessa ja muualla. Vastakkainasettelu on valmis. Fitit ja fatit. Onneksi näkökulma on keskustelun ja ajan myötä laajentunut. Keskustelu, näkökulmien jakaminen asiasta kuin asiasta avartaa katsantokantoja ja maailmaa. Ymmärrystä ja avarakatseisuutta tarvitaan.
Ehkä kehopositiivisuutta pitäisi liputtaa enemmän ajatuksella "Jokainen keho on arvokas"? Arvokas, olipa se millainen tahansa. Ja ehkäpä näin jo onkin. Ihmiset ovat vähitellen alkaneet ajatella asiaa laajemmin kuin vain jaossa fitteihin ja fatteihin ja koko teema on saanut muita ulottovuuksia kuin ulkonäön. On toki kiva näyttää hyvältä. On hienoa, että ihminen on kyennyt laihduttamaan, jos tarvetta siihen on ollut. Olen jäsenenä fb- ryhmässä "Tavoitteena terveellisempi elämä". Ryhmän sivuilla näkee usein kuvia kiloja tai kymmeniä kiloja karistaneista ihmisistä ja voi lukea päivityksiä, joissa hehkutetaan laihtumista ja uutta uljasta ulkonäköä. Ihmiset ikään kuin asettavat itsensä ja vartalonsa arvioitaviksi. Aivan kuin arviointia kerjäten. Ja saamansa pitää. Kommenttia tulee tuutin täydeltä ja laidasta laitaan. Joku tajuaa vaatia kehorauhaa. Kyllä, kehorauhaa. Jokaisella on oikeus olla omassa kehossaan sellaisena kuin se on ja ilman muiden arviointia ja kommentointia. Kyllä. Mutta se kolikon toinen puoli. Kun kommentointia kerjää, niin sitä tulee. Sitä saa, mitä tilaa. Ja seuraukset voivat olla kurjat. Joka leikkiin lähtee, se leikin kestäköön.
Terveysnäkökulma tuntuu unohtuneen joillain ihmisillä tyystin. Se, että diabetes tai verenpainetauti parani kilojen lähtemisen myötä? Se, että jaksaa liikkua tai tehdä eri asioita aikaisempaa paremmin. Missä hehkutus, että rasva-arvot normalisoituivat ja kivut pakenivat. Toki näitäkin ilonaiheita saa lukea, mutta selvästi harvemmin kuin ulostuloja siitä, että kylläpä mä oon nyt fit, Luojan kiitos en halua enää olla fat. "Tavoitteena terveelliseempi elämä" - foorumilla törmää myös tarinoihin ja kuviin kuntosalihirmuista, jotka esittelevät treenattuja kroppiaan. Joistain kuvista näkee, ettei tuloksiin ole päästy pelkällä treenillä ja ruokavaliolla. Tervettäkö? Tiettyyn ulkonäköön ja/tai painoon pyritään hinnalla millä hyvänsä. Yleensä oman terveyden kustannuksella. Loppujen lopuksi kilot eivät välttämättä kerro ihmisen terveydestä juurikaan. Fit voi olla sairaampi kuin fat tai yhtä hyvin toisinpäin. Tärkeintä lienee, että ihmisellä on hyvä olla, hän viihtyy itsensä kanssa ja että hän kykenee tekemään niitä asioita, joita haluaa tehdä. Se kertonee terveydestä. Lääketieteellisen faktan lisäksi.
Nuo edellä mainitut kolme asiaa eivät tällä hetkellä toteudu kohdallani. Minä en olekaan terve. Enää. Näihin päiviin asti olen aina kokenut olevani terve. Minulla ei ole ollut perussairauksia, ei mainittavia tapaturmia. Toki pientä kremppaa on matkan varrella ollut, mutta ei mitään suurempia vaivoja koskaan. Olen päässyt helpolla. Tähän asti. Cushing on siitä kelju sairaus, että se pahimmillaan vaikuttaa hyvin kokonaisvaltaisesti ihmiseen. Cushing on salakavala tauti, se saattaa jäytää ihmistä vuosien ajan tehden tuhojaan ennen kuin se havaitaan. Se alkaa usein hyvin yleisillä oireilla, joiden aiheuttajasta ei päästä perille. Ihminen todetaan terveeksi tai luulosairaaksi, kun mitään oireita selittävää ei löydy. Cushing on kovin harvinainen sairaus, eivätkä lääkärit tule edes ajatelleeksi sen mahdollisuutta. Matkaani seuranneet tietävät, että olen saanut taistella itseni terveiden kirjoista pois. Se on ollut todellista taistelua. Diagnoosin etsimistä, lääkäreille todistelua. Sen olen oppinut, että potilaan ei kannata olla liian viisas. Siitä eivät lääkärit tykkää. Parasta on näytellä tietämätöntä, hieman poloista potilas parkaa tietyissä tilanteissa. Joskus on oltava tiukka ja vaativa ja kyseenalaistettava ja kiirehdittävä. Potilaasta on oltava moneksi. Valitettavasti. Näin ei pitäisi olla.
Sairastuminen on kriisi. Sitä se on ollut minullekin vaikka olin todella helpottunu ja onnellinen kun syy moninaisille oireilleni vihdoin löytyi. Kuten todettu, terveen on vaikea taipua sairaaksi. Siinä on monta mutkaa. On hyväksyttävä monta asiaa. On tehtävä surutyötä. Minä olen joutunut kohtaamaan itseni heikkona ja jaksamattomana. Se harmittaa, ahdistaa ja pelottaa. Kroppani on pettänyt minut. En voi luottaa siihen enää. Se ei toimi kuten terveenä. En osaa ennustaa sen liikkeitä ja vasteita kuten ennen. Tämä lisää epävarmuutta ja huolta tulevasta. Menenkö vielä huonompaan kuntoon? Kuinka sitten selviän? On surullista ja raastavaa, ettei kykene nauttimaan asioista kuten terveenä. Olen joutunut taipumaan siihen, etten jaksa kaikkea sitä, mitä haluaisin. Kipu ja huonovointisuus pitkittyessään ahdistavat ja aiheuttavat alakuloa ja epätoivoa. Huoli siitä, etten toivu nostaa ajoittain päätään. Mielialan vaihtelut ihmetyttävät itseäni ja varmasti myös lähelläni olevia. Tämä on "pollasairaus", sanoi lääkärikin.
Sitten se ulkomuotoasia. Se on oma kriisinsä. Tai sitä se on ollut minulle. Sairaus on vaikuttanut ulkonäkööni monin tavoin rapistavasti ja pöhöttävästi. Ei ole auttanut vaikka olen syönyt terveellisesti ja kohtuullisesti ja yrittänyt liikkua, minkä olen pystynyt. Paino vain nousee. Kiitos kortisolin. Kauhistus kenelle tahansa. Lääkityksen takia on pakko syödä, vaikkei varsinaisesti nälkä olisikaan. Toki ruuasta saa myös mielihyvää. Voisin halutessani vetää tiukkaa dieettiä. Sen osaan kyllä, mutta en viitsi lisätä sillä elimistöni stressiä ja kortisolia. Sehän varsin hölmöä olisi. Joka tapauksessa minun on vaikea hyväksyä sairauden myötä muuttunutta kroppaani. Se on vaikuttanut kokemukseeni itsestäni naisena. Minulle on tärkeää kokea itseni viehättäväksi ja toki toivon, että joku voisi ajatella minun olevan silmälle ilo. Ei kai kukaan halua näyttää toisten silmissä tarhapöllöltä? En minä ainakaan.
Välttelen peilejä. Kun katon kuvajaistani, en aina tunnista itseäni. En halua tunnistaa. Olkoon peilissä joku muu, en minä. Minä en näytä tuolta. Ja näytän kuitenkin. Toisinaan en haluaisi lähteä ihmisten ilmoille. Toisten katseltavaksi. En haluaisi kenenkään näkevän minua. Vähänkään pidempi katse jonkun tuntemattoman suunnalta saa aikaan negatiivisen ajatuskulun. Häpeän ulkomuotoani. Se ahdistaa. Haluaisin pukeutua burkhaan. Olla suojassa katseilta. Välillä koen oloni julkisilla paikoilla täysin luontevaksi ja mukavaksi enkä juurikaan mieti sitä, mitä muut ulkonäöstäni ajattelevat. Olen kutakuinkin tyytyväinen siihen, miltä näytän. Osaan olla itselleni armollinen. Sairaana näytän tältä ja se on ok. Hullu ei huomaa ja viisas ei välitä. Kykenen olemaan kehopositiivinen hetkittäin. Onneksi.
Terveys ja paraneminen on kuitenkin tärkeintä. Haluan saada entisen kuntoni takaisin. Haluan jaksaa tehdä asioita kuten ennen. Haluan päästä takaisin töihin. Haluan normaalin elämäni takaisin. Vasta tämän jälkeen tulee toive ulkoisesta palautumisesta tai entistä ehommaksi tulosta. Se on kuitenkin toissijaista. Mutta ei merkityksetöntä, se myönnettäköön ja sekin toive minulle sallittakoon. Olen taipunut olemaan mamma, mutta en ole hyväksynyt sitä. Se on kuin väliaikainen rooli, jonka haluan mielelläni purkaa ja jonka toivon purkautuvan. Haluan joskus vielä olla Hot Mama.
Millaiseksi? Millaiseksi tauti on minut muokannut? Sairaaksi ja raihnaiseksi. Kotiolijaksi. Vajaakuntoiseksi. Huonovointiseksi. Kipeäksi. Epävakaaksi. Puolipöljäksi. Helposti väsyväksi ja hengästyväksi. Huononäköiseksi. Vuotavasilmäiseksi. Kömpelöksi. Pöhöttyneeksi ja pulleaksi. Mustelmaiseksi. Juovaiseksi. Huonosti nahkoissaan viihtyväksi. Tästä pääsen luontevasti varsinaiseen aiheeseen. Päivän epistolaan ja trendiaiheeseen. Olenhan ajanhermolla. Aina.
Enemmittä alkuorgioitta siis päivän sanaan. Olkoon se vaikka, niin monen huulilla näinä päivinä helmeilevä, kehopositiivisuus. Näkökulmani tähän tosin on hieman erilainen kuin valtavirrassa. Ajattelin avata sitä, mitä tuntemuksia sairauden myötä muuttunut ulkonäkö saa sairaspoloisessa aikaan. Tämän lisäksi haluan tuoda esiin myös sitä, miten sairaana ja heikkona olo vaikuttaa potilaan henkiseen kanttiin ja sitä kautta koko elämiseen ja olemiseen. Kerron vain oman kokemukseni eikä tätä voi yleistää kaikkiin. Jokainen on yksilö ja kokee asiat omalla tavallaan. Tästä huolimatta toivon, että kokemuksistani olisi jollekin toiselle sairastavalle hyötyä, apua ja tukea. Toivottavasti myös sairastavan läheiset ja hoitoalan ihmiset voivat ammentaa tästä jotain omaan jaksamiseensa ja työhönsä. Ja toki myös potilas ja sh Manninen itse. Toivon keskustelua ja toivotan tervetulleeksi kommentit tänne blogin kommenttikentään tai fb-sivuilleni. Sana on vapaa!
Ulkonäkö on käyntikortti. Se näkyy kaikille. Nykyään puhutaan paljon kehopositiivisuudesta. On tärkeä hyväksyä itsensä sellaisena kuin on. Ihmisen on helpompi olla, kun tykkää itsestään karvoineen ja nahkoineen. Ja tämä taas - kuten päinvastainenkin- näkyy ulospäin. Kehopositiivisuus voidaan kapeimmillaan ymmärtää ylipainon puolustamisena. Entäs pulkannaru- tyypit? Vajaaraajaiset? Palovamman jälkiä kehossaan kantavat? Syystä tai toisesta nilkuttavat? Tai muutoin "täydellisestä" poikkeavat? Keskustelu tästä arasta ja tunteita herättävästä aiheesta alkoi teemalla "Jokainen keho on kaunis" ja valokeilassa olivat ylipainoiset, kilojensa kanssa kamppailevat ihmiset. Läskejä on helppo syyllistää ja syyttää. Ylipainoiset saavat monella foorumilla huutia. Kehopositiivisuus voidaan nähdä vastaiskuna fitnessbuumille ja treenattujen kroppien esittelylle somessa ja muualla. Vastakkainasettelu on valmis. Fitit ja fatit. Onneksi näkökulma on keskustelun ja ajan myötä laajentunut. Keskustelu, näkökulmien jakaminen asiasta kuin asiasta avartaa katsantokantoja ja maailmaa. Ymmärrystä ja avarakatseisuutta tarvitaan.
Ehkä kehopositiivisuutta pitäisi liputtaa enemmän ajatuksella "Jokainen keho on arvokas"? Arvokas, olipa se millainen tahansa. Ja ehkäpä näin jo onkin. Ihmiset ovat vähitellen alkaneet ajatella asiaa laajemmin kuin vain jaossa fitteihin ja fatteihin ja koko teema on saanut muita ulottovuuksia kuin ulkonäön. On toki kiva näyttää hyvältä. On hienoa, että ihminen on kyennyt laihduttamaan, jos tarvetta siihen on ollut. Olen jäsenenä fb- ryhmässä "Tavoitteena terveellisempi elämä". Ryhmän sivuilla näkee usein kuvia kiloja tai kymmeniä kiloja karistaneista ihmisistä ja voi lukea päivityksiä, joissa hehkutetaan laihtumista ja uutta uljasta ulkonäköä. Ihmiset ikään kuin asettavat itsensä ja vartalonsa arvioitaviksi. Aivan kuin arviointia kerjäten. Ja saamansa pitää. Kommenttia tulee tuutin täydeltä ja laidasta laitaan. Joku tajuaa vaatia kehorauhaa. Kyllä, kehorauhaa. Jokaisella on oikeus olla omassa kehossaan sellaisena kuin se on ja ilman muiden arviointia ja kommentointia. Kyllä. Mutta se kolikon toinen puoli. Kun kommentointia kerjää, niin sitä tulee. Sitä saa, mitä tilaa. Ja seuraukset voivat olla kurjat. Joka leikkiin lähtee, se leikin kestäköön.
Terveysnäkökulma tuntuu unohtuneen joillain ihmisillä tyystin. Se, että diabetes tai verenpainetauti parani kilojen lähtemisen myötä? Se, että jaksaa liikkua tai tehdä eri asioita aikaisempaa paremmin. Missä hehkutus, että rasva-arvot normalisoituivat ja kivut pakenivat. Toki näitäkin ilonaiheita saa lukea, mutta selvästi harvemmin kuin ulostuloja siitä, että kylläpä mä oon nyt fit, Luojan kiitos en halua enää olla fat. "Tavoitteena terveelliseempi elämä" - foorumilla törmää myös tarinoihin ja kuviin kuntosalihirmuista, jotka esittelevät treenattuja kroppiaan. Joistain kuvista näkee, ettei tuloksiin ole päästy pelkällä treenillä ja ruokavaliolla. Tervettäkö? Tiettyyn ulkonäköön ja/tai painoon pyritään hinnalla millä hyvänsä. Yleensä oman terveyden kustannuksella. Loppujen lopuksi kilot eivät välttämättä kerro ihmisen terveydestä juurikaan. Fit voi olla sairaampi kuin fat tai yhtä hyvin toisinpäin. Tärkeintä lienee, että ihmisellä on hyvä olla, hän viihtyy itsensä kanssa ja että hän kykenee tekemään niitä asioita, joita haluaa tehdä. Se kertonee terveydestä. Lääketieteellisen faktan lisäksi.
Nuo edellä mainitut kolme asiaa eivät tällä hetkellä toteudu kohdallani. Minä en olekaan terve. Enää. Näihin päiviin asti olen aina kokenut olevani terve. Minulla ei ole ollut perussairauksia, ei mainittavia tapaturmia. Toki pientä kremppaa on matkan varrella ollut, mutta ei mitään suurempia vaivoja koskaan. Olen päässyt helpolla. Tähän asti. Cushing on siitä kelju sairaus, että se pahimmillaan vaikuttaa hyvin kokonaisvaltaisesti ihmiseen. Cushing on salakavala tauti, se saattaa jäytää ihmistä vuosien ajan tehden tuhojaan ennen kuin se havaitaan. Se alkaa usein hyvin yleisillä oireilla, joiden aiheuttajasta ei päästä perille. Ihminen todetaan terveeksi tai luulosairaaksi, kun mitään oireita selittävää ei löydy. Cushing on kovin harvinainen sairaus, eivätkä lääkärit tule edes ajatelleeksi sen mahdollisuutta. Matkaani seuranneet tietävät, että olen saanut taistella itseni terveiden kirjoista pois. Se on ollut todellista taistelua. Diagnoosin etsimistä, lääkäreille todistelua. Sen olen oppinut, että potilaan ei kannata olla liian viisas. Siitä eivät lääkärit tykkää. Parasta on näytellä tietämätöntä, hieman poloista potilas parkaa tietyissä tilanteissa. Joskus on oltava tiukka ja vaativa ja kyseenalaistettava ja kiirehdittävä. Potilaasta on oltava moneksi. Valitettavasti. Näin ei pitäisi olla.
Sairastuminen on kriisi. Sitä se on ollut minullekin vaikka olin todella helpottunu ja onnellinen kun syy moninaisille oireilleni vihdoin löytyi. Kuten todettu, terveen on vaikea taipua sairaaksi. Siinä on monta mutkaa. On hyväksyttävä monta asiaa. On tehtävä surutyötä. Minä olen joutunut kohtaamaan itseni heikkona ja jaksamattomana. Se harmittaa, ahdistaa ja pelottaa. Kroppani on pettänyt minut. En voi luottaa siihen enää. Se ei toimi kuten terveenä. En osaa ennustaa sen liikkeitä ja vasteita kuten ennen. Tämä lisää epävarmuutta ja huolta tulevasta. Menenkö vielä huonompaan kuntoon? Kuinka sitten selviän? On surullista ja raastavaa, ettei kykene nauttimaan asioista kuten terveenä. Olen joutunut taipumaan siihen, etten jaksa kaikkea sitä, mitä haluaisin. Kipu ja huonovointisuus pitkittyessään ahdistavat ja aiheuttavat alakuloa ja epätoivoa. Huoli siitä, etten toivu nostaa ajoittain päätään. Mielialan vaihtelut ihmetyttävät itseäni ja varmasti myös lähelläni olevia. Tämä on "pollasairaus", sanoi lääkärikin.
Sitten se ulkomuotoasia. Se on oma kriisinsä. Tai sitä se on ollut minulle. Sairaus on vaikuttanut ulkonäkööni monin tavoin rapistavasti ja pöhöttävästi. Ei ole auttanut vaikka olen syönyt terveellisesti ja kohtuullisesti ja yrittänyt liikkua, minkä olen pystynyt. Paino vain nousee. Kiitos kortisolin. Kauhistus kenelle tahansa. Lääkityksen takia on pakko syödä, vaikkei varsinaisesti nälkä olisikaan. Toki ruuasta saa myös mielihyvää. Voisin halutessani vetää tiukkaa dieettiä. Sen osaan kyllä, mutta en viitsi lisätä sillä elimistöni stressiä ja kortisolia. Sehän varsin hölmöä olisi. Joka tapauksessa minun on vaikea hyväksyä sairauden myötä muuttunutta kroppaani. Se on vaikuttanut kokemukseeni itsestäni naisena. Minulle on tärkeää kokea itseni viehättäväksi ja toki toivon, että joku voisi ajatella minun olevan silmälle ilo. Ei kai kukaan halua näyttää toisten silmissä tarhapöllöltä? En minä ainakaan.
Välttelen peilejä. Kun katon kuvajaistani, en aina tunnista itseäni. En halua tunnistaa. Olkoon peilissä joku muu, en minä. Minä en näytä tuolta. Ja näytän kuitenkin. Toisinaan en haluaisi lähteä ihmisten ilmoille. Toisten katseltavaksi. En haluaisi kenenkään näkevän minua. Vähänkään pidempi katse jonkun tuntemattoman suunnalta saa aikaan negatiivisen ajatuskulun. Häpeän ulkomuotoani. Se ahdistaa. Haluaisin pukeutua burkhaan. Olla suojassa katseilta. Välillä koen oloni julkisilla paikoilla täysin luontevaksi ja mukavaksi enkä juurikaan mieti sitä, mitä muut ulkonäöstäni ajattelevat. Olen kutakuinkin tyytyväinen siihen, miltä näytän. Osaan olla itselleni armollinen. Sairaana näytän tältä ja se on ok. Hullu ei huomaa ja viisas ei välitä. Kykenen olemaan kehopositiivinen hetkittäin. Onneksi.
Terveys ja paraneminen on kuitenkin tärkeintä. Haluan saada entisen kuntoni takaisin. Haluan jaksaa tehdä asioita kuten ennen. Haluan päästä takaisin töihin. Haluan normaalin elämäni takaisin. Vasta tämän jälkeen tulee toive ulkoisesta palautumisesta tai entistä ehommaksi tulosta. Se on kuitenkin toissijaista. Mutta ei merkityksetöntä, se myönnettäköön ja sekin toive minulle sallittakoon. Olen taipunut olemaan mamma, mutta en ole hyväksynyt sitä. Se on kuin väliaikainen rooli, jonka haluan mielelläni purkaa ja jonka toivon purkautuvan. Haluan joskus vielä olla Hot Mama.
Mitä ajatuksia tämänkertainen teema sinussa herätti? Olisi mielenkiintoista vaihtaa ajatuksia tästä päivänpolttavasta aiheesta;)
VastaaPoistaKiitos, rakas <3
PoistaOlet kaunis juuri tuollaisena kuin olet ♥️
VastaaPoista