Mustaa ja valkoista

"Hei, hei, mitä kuuluu? Sä kysyt ja kaikki on ok. No hyvä sun on puhuu. Kun sä et tiedä miltä musta tuntuu." Apulantaa lainatakseni. No, mä tiedän, miltä musta tuntuu. Sen lisäksi musta on musta hyvä väri. Vaikkei väri olekaan. Viisaampien ja wikipedian mukaan se kuuluu värittömiin eli akromaattisiin sävyihin. Oli miten oli I like black, mut sometimes I need white too. Googlen kertoman mukaan valkoinen sisältää kaikkia valon aallonpituuksia eli käytännössä se sisältää kaikkia värejä. Tarvitsen valoa ja värejä ja niitä on näkyvissäni. Mustaa suosin vaatteissani, muutoin en sitä kohdalleni lisää kaipaa. Sain sitä tilaamatta.

Aloitan valosta ja väreistä. Vihdoin varjo kääntyi valoon. Ei ilman työtä, mutta kääntyi silti. Kaikki ei taaskaan mennyt niin kuin Strömsössä. Ylläri. Potilas Mannisen oli aktivoiduttava ja otettava kaukopuhelu Hälssinkiin, Meilahden sairaalaan. Ensin kuulen tutun tiedotteen. Sen sanoma lyhyesti ja ytimekkäästi on ; Korona-asioissa ei kannata soittaa tähän numeroon. Tämä tiedote karsinee jo osan soittajista alkumetreillä vai pitäisikö tässä kohtaa sanoa senteillä. Varan vakuudeksi tutuksi tullut naisääni sanoo: "Meillä on käytössä takaisinsoittopyyntö, nauhoitamme kaikki puhelut." Eli kettuilupuhelut eivät kannata. Jäät varmasti kiinni. Olen pitänyt tämän visusti mielessä. Sitten tutut näppäilyt. Olisiko 4112? Ne pitävät sisällään vastaukset kysymyksiin, millä kielellä palvelua halutaan, mihin erikoisalaan asia kuuluu, mitä asiaa puhelu koskee ja sitä, halutaanko takaisinsoitto suoritetuksi numeroon, josta soittaja soittaa vai johonkin muuhun numeroon.

Puhelu sihteeriltä tulee nopeasti. Vähän liian nopeasti. Jo tässä vaiheessa pitäisi osata varoa. Ampua turhat toiveet alas. Arvatenkin sihteeri ei osaa antaa vastausta kysymykseeni. Hän näkee kyllä, että asiani on hoidossa. Ja jopa sen, kuka sitä hoitaa. Minä en tee mitään nimellä. Minä haluan tietää ajan, milloin minulla on Sinus Petrosus- katetrisaatio. Minulle oli luvattu ilmoittaa se jo yli viikko sitten. Tähän asti olin pystynyt odottamaan. Mitään aikaa minulla ei siis vielä ole. Sihteeri lupaa laittaa minut sairaanhoitajan soittolistalle. "Tuskin tänään kukaan ehtii soittaa, mutta maanantaina sitten varmaan." Kiitos ja kuulemiin. Lisää jännitystä viikonloppuun. Voi hattu ja kettu.

Maanantaina, iltapäivällä puhelin soi. Olen apteekissa. Tuttu stadin sointi tavoittaa minut langan toisesta päästä. "Sopiiks sulle puhua nyt"? No, hitto sopiiko? Vaikka olisin pää pöntössä, minulle sopii kuulla, mitä soittajalla on sanottavana. " Sä olit kiirehtiny tät aikaa. No, mä sain tän järjestyyn 10.6". Korvissani humisee. Näin pian? Tää onnea on. " Kyl se varmaan se Töölön neurologikin pääsee sillon." Häh? No, toivotaan. Mieleeni hiipii varjo. Onko tässä vielä mahdollisuus, ettei toimenpide olekaan tuolloin? Sitä en kysy suoraan. Varmistan vain, että saan kutsun ja ohjeet kirjallisesti. Kysyn vielä milloin lopetan kortisolin tuontantoa salpaavan lääkityksen eli ystäväni Myrkyn. Saan ohjeeksi lopettaa lääkkeen ottamisen kahta viikkoa ennen toimenpidettä. Heittäydyn potilaaksi ja kysyn, milloin otan viimeisen annoksen. Sairaanhoitaja kuulostaa selaavan kalenteria. " Ens viikon tiistaina otat viel lääkkeen ja sit tauko." Selvä. Nyt minulla on etappi, jota odottaa. Olen onnellinen. Näen valoa ja värejä.

Entäs se musta? Siihen en haluaisi mennä. Muistella kokemaani pahaa. Enkä taantumistani. Ehkä olo kuitenkin helpottaa, kun saan purkaa asiaa. Mieleeni tulee erään humoristi-kyynikon määritelmä elämästä. "Elämä on kuin hanhen paska. Toiselta puolelta musta ja toiselta valkoinen." Eipä tainut tietää tuo suuri ajattelija valkoiseen kätkeytyvää salaisuutta väreistä, tuumin. Tai sitten tiesi. Olikin pelkkä humoristi.

Olen käynyt taas rutiiniverikokeissa. Kortisolia mitataan aamulla ja iltapäivällä. Lisäksi olen raahannut täyttämäni kusitokan laboratorioon mukanani. Siinä ja siinä, että kolmen litran tonkka riitti. Lieneekö viikko sitten aloittamani nesteenpoistolääkkeen ansiota? Kaikenlaista sitä tulee joutessaan pohdittua. Joka tapauksessa oli hilkulla, ettei tämäkään ihan putkeen mennyt. Minulla on aina ns. päivystyslähete laboratorioon eli minun ei tarvitse varata erikseen aikaa näytteenottoon. Nyt korona-aikana asiakkaalla on oltava varattu aika tai päivystyslähete. Muuten näytettä ei oteta. Jostain syystä sihteeri ei ollut laittanut tällä kertaa kokeitani päivystyslähetteenä. Vuoronumeroni rävähdettyä näyttötauluun astuin pahaa aavistamatta näytteenottohuoneeseen kusitonkkaani rintaani vasten puristaen. Näytteenottaja kysyy henkilöturvatunnukseni. Henkilöllisyyttä ei kuitenkaan tarvitse todistaa. Minua uskotaan. Tunnukseni näppäiltyään näytteenottaja pudottaa tuomionsa : " Sinulla ei ole päivystyslähetettä. Sinulla pitäisi olla varattu aika." Potilas Manninen ei tästä hätkähdä. Hän on ollut pahemmissakin paikoissa - useasti. Hän tyytyy päivittelemään tilannetta : " Onpa kumma. Minulla on ollut aina päivystyslähete. Joudun käymään täällä joka viikko tai kahden viikon välein. Nyt on varmaan sisätautipoliklinikan sihteerillä käynyt joku moka." Muuta ei tarvita. Yhteistyö sujuu. Näytteenottaja ottaa näytteen. Seuraava pommi onkin hankalampi. Heilutan tonkkaa kädessäni. " Minulla olisi vielä tämmöinenkin." On vain yksi pulma. Koneelta ei löydy pyyntöä kusitutkimuksesta. Taas potilas Mnnninen pääsee ihmettelemään. Näytteenottaja tuntuu tajuavan, ettei hullukaan kerää huvikseen kusta tonkkaan vuorokauden ajan ja suostuu ottamaan näytteeni vastaan. Luovutan sen kuin parhaankin aarteen. Tarjoudun soittamaan sisätautipoliklinikalle saadakseni lähetteen ja muutettua iltapäivän kokeet päivystyksenä otettaviksi. Tämä käy näytteenottajalle. Tapaamme jälleen iltapäivällä.

Lähden ulos ja jo matkalla autolle soitan. Sihteeri pahoittelee ja kertoo, että laboratoriojärjestelmä on uusittu ja lähetteissä on ollut viime aikoina ongelmia. Hän lupaa tehdä tarvittavat muutokset. Kaikki sujuu jouhevasti ja ystävällisessä hengessä. Kuten sisätautipoliklinikan kanssa yleensä. Pisteet heille. Sairaanhoitaja soittaa vielä ja varmistaa, ettei hänen tarvitse olla yhteydessä laboratorioon. Riittää, kun pyynnöt näkyvät laboratoriojärjestelmässä. Puhelun aikana minulle selviää, että sairaanhoitaja on joutunut näpyttelemään koneelle vuorokausikusitutkimuspyynnön. Sihteerin valtuudet eivät ole siihen riittäneet. Ihmettelen mielessäni byrokratiaa.

Keskiviikkona on sovittu soittoaika sisätautipoliklinikan endokrinologille verikoetuloksista sekä nilkan magneettikuvauksesta. Lääkäri soittaa aamutuimaan. Nilkassa on murtuma. Joudun lähtemään heti Joutsan tk:hon päivystykseen röntgenkuvaukseen. Endokrinologi on konsultoinut radiologia ja kirurgia ja he ovat sitä mieltä, että jalka pitää kuvata myös ylempää. Lääkäri selittää minulle, että mikäli magneettikuvassa todettu nilkan murtuma ei ole stabiili,voi olla, että murtuma on myös pohjeluussa. Kortisolit tuntuvat olevan nyt sivuseikka. Murtama-asia täytyy selvittää tämän päivän aikana. Lääkäri sanoo seuraavansa potilastietojärjestelmästä, milloin kuvat ovat valmiit. Lopussa lääkäri vielä mainitsee kortisoleista. Kysyy, onko HUS:sista kuulunut mitään. Ilokseni voin kertoa, että olen saanut ajan. Kun kysyn, mitä minulla on odotettavissa, kun olen tänään lopettanut Myrkyn. Lääkäri hiljenee. Vastaa vältellen. Tulkitsen sen niin, ettei hän halua lisätä stressiäni. Ja kortisolia. Totta kai olen nähnyt verikoetulokseni kanta.fi:stä. Kortisoliarvoni eivät ole hirveästi madaltuneet eivätkä ihannearvoissa. Niistä lääkäri ei sano mitään. Puhuu vain kahden viikon takaisesta vuorokausikusituloksesta, joka on hyvä lääkärin mielestä. Ei potilas Mannista tarvitse suojella. Kyllä hän kestää ja tietää. On ottanut selvää. Taipuu ennen kuin katkeaa.

Ei auta. Pikaisesti aamupuuro naamaan ja matkaan kohti Joutsaa. Olen soittanut terveysasemalle etukäteen kuten ohjeistettu on. Ilmoittautuessani terveysasemalla räjähdän. Sairaanhoitajan asenne ärsyttää. Itken ja valitan. Annan palautetta. Puran kokemaani vääryyttä. Mietin ääneen, retorisesti, mitähän hallaa olen itselleni tehnyt lenkkeillessäni pitkin metsiä siinä luulossa, ettei nilkassani ole murtumaa. Näin on Joutsan lääkäri minulle sanonut ja kirjannut tulkintansa röntgenkuvista myös kanta.fi:hin. Hän määräsi minulle vain lisää kipulääkettä. Vaikka tiesi perustautini aiheuttavan luunmurtumia ilman traumaa. Hän näki nilkkani turvotuksen ja mustuuden. Kuunteli kuvailuni kivusta ja jalkaterän vääntymisestä virheasentoon liikkuessani. Kuunteli, muttei kuullut? Ei välittänyt? Ei uskonut? Luotti kykyynsä tulkita röntgenkuvia? Ilman radiologin konsultaatiota. Kipulääkkeen lisäksi en saanut muuta hoitoa tai itsehoito-ohjeita. En lastaa jalkaani. En ohjetta pitää jalkaa levossa ja koholla. En ohjetta käyttää tukisukkia ja hoitaa turvotusta kylmällä. Potilas pois silmistä ja mielestä. " Soitan huomenna tai ylihuomenna, jos kuvissa näkyy murtuma." Kotiin vain, koska lääkäri ei usko, että nilkassa olisi murtuma. Ei siis ohjetta jäädä odottamaan kuvauksen tuloksia. Lenkille vaan kipulääkkeen turvin. Mielestäni olen saanut huonoa hoitoa.

Tästä annan palautetta sairaanhoitajalle ilmoittautuessani terveysasemalla ja uskaltaudun kysymään retorisen kysymyksen. En odota vastausta, mutta saan sen. " Sitä minä en tiedä." Tympääntyneellä äänellä ja pilkallisen, ehkäpä kyynistyneenkin hymyn kera. Ei minkäänlaista pahoittelua tai muuta empatian osoitusta. Se riittää. Tiuskaisen : " Etpä niin." " Minäkin olen sairaanhoitaja, tiedän nämä jutut." Kysyn konsultoiko terveyaseman lääkäri kuvista radiologia? Hoitaja vastaa ihmetystä äänessään :" En osaa sanoa. Se on lääkärin asia." Tähän potilas Manninen sanoo kiukkuisesti: " En luota siihen, että täällä lääkäri osaa tulkita röntgenkuvat.Tähän asti olen ollut kiltti. Nyt en enää jaksa." Hiljaisuus. Sanon meneväni odottamaan kuvausta aulaan ja lähden huoneesta. Liika kortisoli saa äkkipikaiseksi. Hitto. Minä olen potilas. Terveysaseman kauhu. Yhtä pian kuin kiihdyn, myös lepyn. Istuuduttuani röntgenhuoneen lähettyville koen itseni rauhalliseksi ja tyyneksi. Ehkäpä paineiden purku helpotti oloa?

Röntgenhoitaja on iloinen ja ystävällinen. Hän pahoittelee, että olen joutunut odottamaan. Tämä lepyttää minut lopullisesti. Röntgenhoitajan ohjeen mukaan jään kuvauksen jälkeen odottamaan lääkärin luo pääsyä. Kuvat ovat heti nähtävillä. Odotan tunnin. Tunti hyvää aikaa seurata terveysaseman elämää. Teen samoja havaintoja kuin viime kerralla täällä istuessani. Ihmiset eivät noudata koronan vuoksi laadittuja ohjeita. Kenenkään en näe käyttävän käsidesiä. Onneksi tuolit käytävän varrella on aseteltu harvakseltaan.Turvaväli toteutuu. Eräs pappa yskii hirveästi käytävällä. Kaksi, kolme ensimmäistä rohisevaa yskäisyä vapaasti ilmaan. Seuraavat- kuin viiveellä muistaessaan- oikeaoppisesti hihaan. Tämä toistuu monen monta kertaa. Niin monta, että potilas Manninen harkitsee toimiston oveen koputtamista ja sairaanhoitajan hakemista paikalle ohjeistamaan öykkäriä oikeaoppiseen toimintaan. Lisäksi tämä ohjeiden uhmaaja käveleskelee pitkin käytävää infektiopuolelle ja takaisin. Vaikka sermissä roikkuu selkein, isoin kirjaimin kirjoitettu lappu "Pääsy kielletty". Sen sijaan, että hakisi hoitajan hätiin, potilas Manninen äännähtää mielenosoituksellisesti " Voi hyvä ihme", kerää kamansa ja siirtyy istumaan niin kauas kapina-papasta kuin luvallisesti käytävällä pääsee. Siihen loppuu ukon yskintä ja lääkäri pyytää hänet huoneeseensa.

Vihdoin myös potilas Manninen pääsee lääkärin pakeille. Lääkärin kanssa jutustelu sujuu. Päätän olla vastaanottavainen ja avoin. Kerron hieman tarinaani. Lääkäri kyselee ja osoittaa kiinnostusta ja myötätuntoa. Hetken keskustelemme kuin saman alan ihmiset ikään. Se on hyvä kokemus. Hän katsoo uusia, säärestä otettuja röntgenkuvia. Ei näe niissä murtumaa. En itsekään usko siihen. Sääressä ei ole oireita. Tiedän, että keskussairaalan lääkäri katsoo vielä kuvat ja konsultoi radiologia, olkoon terveysaseman lääkärin tulkinta mikä hyvänsä. Hoito-ohjeet ovat tulleet keskussairaalasta kirurgilta. Niitä tk-lääkäri nyt tavaa. Myöntää, ettei ymmärrä kaikkea. Pahoittelee, ettei vanhempi kollega ole paikalla. Häneltä ei voi kysyä. On poikkeuksellisesti lomalla. Korona-aikaan? Ihmettelen. Lääkäri päättää konsultoida hoitajia. Hän tekee näin ja sieltä tieto löytyy. Terveysasemalla on keskussairaalan kirurgin suosittamaa aircastkipsiä. Lääkäri lähtee saattamaan potilas Mannista fysioterapeutin pakeille. Hän neuvoo, näyttää ja ohjeistaa. Saan hyvää palvelua. Olen huojentunut, kun saan jalkaani tuen/kipsin, jonka saan tarvittaessa pois ja jonka kanssa voin ajaa autoa ja liikkua jonkin verran. Ja liikkuahan minun pitää, jottei laskimotukos yllätä.

Jälleen on yksi työntäyteinen päivä potilas Mannisella takana. Siltä tuntuu, kun pääsen kotiin. Syön ja pötkähdän päivälevolle. Tätä se sairaan elämä on. Mustaa ja valkoista. Kuin hanhen paska.