Koronan varjossa

Sairashuoneelta päivää. Koen olevani onnellisessa asemassa asuessani maalla. Täällä on lääniä temmeltää törmäämättä kehenkään. Täällä saa kaasutella sekä ylä- alapäästä ketään häiritsemättä. Täällä uskaltaa köhiä - oikeaoppisesti hihaan tietenkin. Olen kuullut kaupunkiin sidotuilta ahdistunutta tilitystä siitä, kuinka seinät kaatuvat päälle pienessä kaupunkiasunnossa. Jos lähdet ulos,törmäät johonkuhun toiseen yhtä ahdistuneeseen. Painajainen. Ymmärrän ahdistuksen täysin. Minulta olisi viimeinenkin järki luultavasti häipynyt tämän parin kuukauden aikana, jos asuisin kaupunkiolosuhteissa. Luultavasti kiertäisin ympyrää kämpässäni ahdistuneen villipedon lailla, viimeinenkin pilke silmistä sammuneena. Välillä tekisin väsyneitä hyökkäyksiä olevaista tai olematonta kohti. Menisin sanalla sanoen sekaisin. Kaikkien kannalta hyvä, että potilas Manninen on maaseudun asukki. Täällä saa rauhassa rellestää tai olla rellestämättä. Maalla on mukavaa ja turvallista.

Kuten rivien välistä voi lukea korona-aika ei ole liiemmälti hetkauttanut potilas Mannisen sielua. Kotona viihtyvänä en ole kokenut suurta kriisiä, vaikka elämä on melko rajoittunutta. Ainut, mikä mieltä kaihertaa on tuleva kesä. Miten sitä perheen kera vietetään? Päästäänkö perinteiselle kesälomareissulle? Jos "paikat" aukeavat, uskallanko lähteä kotioloista mihinkään? Korona vaanii joka mutkassa. Lapsille on tietysti kova pettymys, jos kesä täytyy viettää kotona. Enkä minäkään niin erakko ole, ettei jossain tekisi mieli käydä tuulettumassa. Mitään suunnitelmia ei oikein voi nyt tehdä. Odotellaan. Katsellaan. Mietitään. Tartutaan hetkeen ja tarjoukseen, kun sellainen osuu kohdalle. Potilas Manniselle tarjotaan taas oppimiseen paikkaa. Carpe Diem. Tartu hetkeen, toimi hetken mielijohteeśta. Luovu suunnitelmallisuudesta. Anna palaa. Toimi luontosi vastaisesti. Se voi avata uusia ovia. Poikkeamat rutiineissa voivat saada päässäsi olevan lampun syttymään, uusia synapseja syntymään. Kuulin päämisnisterin sanovan televisiossa, että mikään ei ole enää entisellään korona jälkeen. Eipä niin. Ei koronan eikä Cushingin.

Kuvittelin olevani kesällä jo terve tai ainakin toipumassa. Suunnittelin olevani jo töissä ja pitäväni normaalisti kesäloman. Ehkä tekeväni perheen kanssa reissun tilanteen mahdollistamissa puitteissa. Ei, ei se mene alkuunkaan näin. Olen edelleen sairas. Olen edelleen riskiryhmäläinen koronan suhteen. Jokaista liikahtamista on harkittava. Onko välttämätöntä lähteä? Jos on, miten minimoin riskit? Höydyt ja haitat on punnittava. Se, että minulla on aikaa, saan tehdä asioita rauhassa, on ollut ihanaa, vapauttavaa ja mieltä keventävää. Olen päässyt hyppäämään pois oravanpyörästä. Toki kovaa hintaa maksan tästä ilosta. Sairaana ei ole häävi olla. Toisaalta olen päässyt sukeltamaan uuteen maailmaan potilaana. Päässyt tiskin toiselle puolelle. Se on ollut avartavaa ja olen ottanut sen oppimiskokemuksena. Olen repinyt kaiken ilon irti ollessani potilaana eri terveydenhuollon yksiköissä. Olen päässyt aitiopaikalta - kenenkään liiemmälti häiritsemättä - tarkkailemaan ammattilaisten työskentelyä, potilaiden toimintaa, monenmoisia tilanteita sekä kuulemaan ihmisten tarinoita - tai pätkiä niistä. Monenlaista olen nähnyt, kuullut ja kokenut. Olen tämän myötä oppinut uutta, tullut iloiseksi, tullut surulliseksi, tullut vihaiseksi, ahdistunut, saanut hyvät naurut, valaistunut, saanut vahvistusta vanhalle tiedolle, saanut vertailupohjaa omalle työlleni ja omaan elämääni. Olen saanut paljon miettimisen ja pohtimisen aiheita. Olen oppinut kärsivällisyyttä ja olen oppinut odottamaan. Olen oppinut nöyrtymään, hyväksymään sen, että kaikkeen en voi itse vaikuttaa. Olen oppinut sietämään epävarmuutta, kipua ja epämukavaa oloa. Olen oppinut olemaan potilas.

Seikkailin potilaana Joutsan terveysasemalla. Korona ajelutti 35 km:n päähän, koska oma terveysasema Toivakassa on suljettu. Sain ajan samalle päivälle, vaikka asiani ei ole varsinaisesti päivystysasia. Olen kärsinyt samasta vaivasta jo pitkään, mutta nyt vaiva on pahentunut. Eli ei auta muu kuin lähteä syynättäväksi. Puhelimessa yllätyin positiivisesti siitä, kuinka mukavasti vuorovaikutus puhelimeen vastanneen sairaanhoitajan kanssa sujui. Olin valmistautunut selittämään ja perustelemaan, kertomaan kaiken juurta jaksain. Ei tarvinnut. Kerroin asiani tiivistetysti. Jotain hyötyä tässäkin tilanteessa oli sairaanhoitajan koulutuksesta. Osaan arvioida, mitä tietoja tarvitsee ja kannattaa kertoa. Summa summarum. Pidemmittä lätinöittä sain luvan lähteä ajelemaan kohti terveysasemaa. Sain tarkat ohjeet, mistä ovesta saan tulla sisään. Kun kerroin olevani riskiryhmäläinen, sairaanhoitaja muistutti pitämään välimatkaa muihin potilaisiin ja pesemään käsiä. Korona sanaa ei missään vaiheessa mainittu.

Potilaita oli paljon. Aikaa varatessani olin saanut tästä varoituksen. Ehkäpä pitkän vappuviikonlopun aikana sairaus oli iskenyt moniin? Könttyröin istumaan mahdollisimman kauas muista ja mahdollisimman lähelle lääkärin vastaanottohuonetta. Niin. Tätäkään asiaa ei ole aikaisemmin tarvinnut miettiä. Sairastaminen ja huonojalkaisuus opettavat. Nilkkani on kipeytynyt. Huolimatta opioidista ja maksimiannoksesta ibuprofeiiniä, en pysty kävelemään tuskitta. Kortisoli on heikentänyt luuni. Sen vaikutuksesta kylkiluuni ovat aikaisemmin murtuneet ilman tapaturmaa. Olisiko nilkalle käynyt samoin? Lenkkeilyn myötävaikutuksesta. Se ei selviä ilman röntgenkuvausta.

Nuori lääkäri ottaa minut vastaan. Hän ei varmaan koskaan ole kuullut Cushingin taudista, mutta ei myönnä asiaa. Huomaan tietokoneen näytöltä, että hän on tutustunut tapaukseeni. Paperini ovat auki. Siispä aion olla lyhyt ja ytimekäs puheissani. Olen odottamisen väsyttämä. Päiväuniaikani on mennyt istuessa ja tarkkaillessa lähiympäristön tapahtumia terveysaseman odotustilassa. Pääsin todistamaan monenmoisia tilanteita ja mielikuvitukseni loi loput. Ei ihme, että olen voipunut päästessäni lääkärin luo. Tutkittuaan jalkaani lääkäri ei usko, että siinä on murtuma. Mielessäni ajattelen, että eipä murtuneisiin luihin ole ennenkään uskottu. Mutta niin vain on ollut potilas Mannisen kylkiluissa murtumia - useita. Lääkäri kirjoittaa lähetteen röntgenkuvaukseen. Lisää opioidia kipuun. Tuplat. Ei sanaakaan mahdollisesta koukkuunjäämisestä. Ei yhden yhtä varoituksen sanaa. Onneksi potilas Manninen tietää. Matti Meikäläinen ei välttämättä tietäisi ja astuisi ansaan. Hoitovirhe, uusi riippuvainen ja asiakas päihdehuoltoon? Ei työt tekevältä lopu.

Lähden nilkuttamaan kohti seuraavaa etappia. Nilkka kuvataan. Helppo nakki. Lääkäri on luvannut katsoa kuvat huomenna tai ylihuomenna ja kirjata tuloksen niin, että näen sen kanta.fi palvelusta. Nykyaikaa? Mielestäni kuvat olisi pitänyt katsoa heti ja tehdä hoitosuunnitelma niiden perusteella. Pahimmassa tapauksessa tulos juoksuttaa minut uudestaan terveysasemalle. Lääkäri ei varmaan osannut ajatella tätä. Ja potilas Manninen oli liian väsynyt neuvomaan. Siispä kuvauksesta vapauduttuani lähdin vähin äänin apteekin kautta kotiin. Illalla on edessä vielä lenkkeily koirien kanssa. Oli nilkassa murtuma tai ei. Opioidit turruttavat kivun. Tervettä menoa.

Taistelu koronaa vastaan ei ole aukotonta. Tämän sain jälleen huomata terveysasemalla asioidessani. Seinillä on jos jonkinlaista ohjetta. " Yski oikein"- plakaatteja on joka mutkassa. Käsidesiä on tarjolla yllin kyllin. On erikseen sisäänkäynti hengitystieoireisille ja ei-oireisille. Joutsan terveysasemalla tosin päädytään saman käytävän varrelle odottamaan jatkokäsittelyä oli oireita tai ei. Käytävä on puolittain "katkaistu" sermillä. Sermiin on kiinnitetty lappu, jossa lukee: "Läpikulku kielletty." Henkilökunta kuitenkin ramppaa edestakaisin "infektiopuolen" ja "tavallisen puolen" välillä. Eräs, arvioni mukaan reilusti kahdeksaakymmentä käyvä, ikäänsä selvästi nuorekkaalla pukeutumisellaan peittelevä, vaimonsa saattajana oleva mieshenkilö suuntaa surutta kulkunsa infektiopuolelle kieltokyltistä huolimatta. Kännykkä soi ja minnekäs sitä muualle mennä rauhassa puhumaan kuin koronakäytävälle. Huokaisen syvään tämän nähdessäni. Virheeni tajutessani hätkähdän. Nythän nimenomaan pitäisi olla hengittämättä ja paeta paikalta. Kohta tuo kaikkia ohjeita uhmaava, jo ikänsä puolesta riskiryhmäläinen palaa takaisin terveiden puolelle korona muassaan. Onneksi minun ei tarvitse jäädä todistamaan koronan levittäjän paluuta vaan pääsen pakenemaan röntgenhuoneen suojiin. Kerrankin ajoitus osui nappiin.

Turvavälejä ei välitetä tai muisteta noudattaa. Ihmisillä on ikävä toistensa luo. Yksin ei ole kiva olla. Kaksi miestä kohtaavat terveysaseman käytävällä. Ikämiehiä, ikätovereita. Tulkintani mukaan he ovat ennestään tuntemattomia toislleen. Ikätoveruus ja ympäristö yhdistävät. Muuta ei tarvita. Miehet alkavat jutella toistensa kanssa. Normaalioloissa hyväksyttävää jopa toivottavaa. Vaikka ihan vertaistuen ja mielenterveyden näkökulmasta. Seuraan miesten keskustelua. Koronaa ei mainita missään vaiheessa. Keskustelukumppaneiden välimatka on noin puoli metriä. Enimmäkseen keskustelu tuntuu pyörivän terveysasioiden ympärillä. Saan tietää, millä asioilla kumpikin ovat liikkeellä. Huvitun heidän keskustelustaan kaikkine nyansseineen. Ihmiset osaavat olla tietämättään hauskoja. Hullulla on jälleen halvat huvit. Peitän hymyni, tukahdutan nauruni. Istun tuolilla kuin en kuulisi enkä näkisi mitään, olen kuin en olisikaan. Kuin kärpäsenä katossa. Tiedän huijaavani itseäni. Yhtälailla itse olen tarjottimella, toisten tarkkailtavana kuten muutkin. Mutta ketäpä kiinnostaisi eristäytynyt, yksinäinen susi? Mikälie sairas, kun jaksaa vain istua, odottaa ja nuokkua?

Suojavaatetusta tai maskia en näe kenelläkään. Käsidesiä henkilökunta näyttää käyttävän kiitettävästi. Potilaat eivät niinkään. Potilas Manninen ei kieltäydy tarjoilusta. Päinvastoin, hän käy käsidesin kimppuun, innokkaana kuin sika limppuun. Tuttua puuhaa - niin kodissa kuin puutarhassa. Mielestäni potilaita/ asiakkaita, jokaista joka asioi terveydenhuollon palveluissa, pitäisi henkilökunnan toimesta muistuttaa käsidesin käytöstä, turvaväleistä ja oikeasta yskimistekniikasta jne. Pelkät kirjalliset ohjeet seinillä eivät riitä. Ymmärrän, että henkilökuntaa turhauttaa toistaa päivänselviä asioita. Kaikille ohjeet eivät ole päivänselviä. Kaikki eivät jaksa/viitsi/tajua lukea ohjeita, saati toimia niiden mukaan. Luulen, että ihmiset noudattaisivat ohjeita tunnollisemmin, ottaisivat ne vakavammin, mikäli niistä muistutettaisiin suusanallisesti. Vai tarvitaanko ns.koronavartijoita, jotka valvovat, että kansalaiset noudattavat meidän kaikkien suojaksi laadittuja ohjeita? Ei taitaisi olla pahitteeksi.

Näen lasiovessa lappusen, jossa lukee : "Vuodeosastolla vierailut sovittava erikseen." Eikö vierailut olekaan ehdottomasti kielletty? Haloo! Eikö juuri tätä asiaa ole painotettu? Pysykää poissa vanhusten luota. Toki voihan osastolla olla hoidettavana nuorempaakin väkeä. Oletettavasti suurin osa potilasta on kuitenkin vanhusikäisiä. Ja kyseessä ovat tässä tapauksessa ihmiset, jotka tarvitsevat syystä tai toisesta vuodeosastohoitoa. Maalaisjärjellä ajateltuna voisi kuvitella juuri tämän ryhmän olevan haavoittuva ja koronalle altis. Ja kuitenkin vielä annetaan tämän bongaamani lappusen mukaan mahdollisuus vierailuun näiden henkilöiden luona. Ei käy minun järkeeni. Mutta annapa olla. Kun koronasta päästään, niin vanhukset unohtuvat vuodeosastoille ja hoivakotien nurkkiin. Kukaan ei käy katsomassa heitä päiviin, viikkoihin tai kuukausiin. Mutta, kun rajoitetaan tai jopa kielletään, niin kylläpä lappaa sukulaista ja kummin kaimaa ovista ja ikkunoista puolustuskyvytöntä mummoa ja pappaa ilahduttamaan. Hyökkäykseen. Koronaa vastaan. Yhdessä ja erikseen. Päätän raporttini täältä tähän.