Ylpeyteni on mullakin, sitä loukata voit tietenkin
Eristäytyneisyys jatkuu. Pysähtyneisyyden aika. Kaikki tuntuu olevan jäässä. "Kaikk' on hiljaa mun ympärilläin". Olen tullut tämän kanssa melko hyvin toimeen. Olen koti-ihminen ja viihdyn omien seinieni sisällä omine mietteineni ja touhuineni. Hitaasti mutta varmasti. Tekemistä ja ajateltavaa on riittänyt kiitettävästi. Toivon jatkossakin puuhaa piisaavan. Ennustan pitkää koronakevättä. Kun jaksaminen on kortilla, menohalut ovat karsiutuneet entisestään. Ei siis suurta koronakriisiä Kivenavan raihnaisella emännällä. Se, ettei ole edes mahdollisuutta käydä juuri missään, niin halutessaan, aiheuttaa - myönnettäköön - joskus lievää ahdistusta. Toisaalta pelottaa lähteä pakollisille menoille - lähinnä kauppaan ja apteekkiin, vaaniihan korona jokaisen kulman takana. Ja riskiryhmäläisenä sitä pitäsi osata varoa viimeiseen asti. Helppoa se ei ole. Tuntuu kaveri olevan helposti tarttuvaa, sitkeää ja tappavaakin sorttia.
Omassa erityistilanteessani olen törmännyt selkeisiin epäkohtiin koronan leviämisen ehkäisyssä ja riskiryhmien suojaamisessa. Puoliso tekee matkatyötä, osittain myös Suomen rajojen ulkopuolella. Kun hän palaa Suomeen tuleeko automaattisesti kahden viikon karanteeni? Kuten kuulemme asian esimerkiksi uutisten välityksellä olevan. Ehei, työnantaja voi määrätä kotikaranteenin, jos työntekijällä on flunssan oireita. Hienoa, kotiin tartuttamaan taudin heikentämää puolisoa ja muita perheenjäseniä. Eikö silloin juuri pitäsi olla mahdollisimman kaukana? Mutta, jos olet terveiden kirjoissa eli sinulla ei ole oireita, voit vapaasti tulla kotiin ja tietämättäsi olla viruksen kantaja ja tartuttaa perheenjäsenesi? Onko tässä nyt jotain mitä en ymmärrä? Kysyimme sekä KELA:sta että työterveyshuollosta puolison oikeudesta jäädä kotiin tartuntatautipäivärahan turvin. Ei käy. Minulla, riskiryhmään kuuluvalla henkilöllä pitäisi todistetusti olla korona tai vakava epäily siitä, jotta puoliso voisi jäädä kotiin päivärahalla/palkalla. Eli ei muuta kuin uudelle ulkomaankeikalle koronaa ja rahaa hankkimaan? Joku tässä ei mene aivan oikein, mutta ilmeisesti viisaammmat tietävät paremmin.Työterveyshuollosta tuli oikein kirjalliset ohjeet huolehtia hygieniasta ja pitää välimatkaa muihin perheenjäseniin. Varmalla pohjalla mennään. Ei tartu korona, ei millään. Hieno homma. Tuntuu, ettei kukaan suojele riskiryhmäläistä. Aukkoja koronan torjunassa näyttää olevan. Inhimillistä toki. Mahdollinen hinta tosin hirvittää.
Vaikka korona on melko pitkälti sekoittanut koko maailman, on se tuonut mukanaan myös hyviä asioita. Olemme palanneet perusasioiden äärelle. Oppineet arvostamaan toisiamme hiukan enemmän. Olemme huomanneet tarvitsevamme toisiamme. Meistä on tullut inhimillisempiä. Koronan kanssa painiminen on saanut aikaan yhteisöllisyyttä ja nostanut pehmeitä arvoja esiin. Moni ennen valittamisen arvoinen asia on menettänyt merkityksensä ja moni oikeasti tärkeä seikka on saanut ihmiset miettimään asiota uudesta näkökulmasta ja kivunnut ylös ihmisten arvoasteikossa. Arvostus muita ammattiryhmiä kohtaan on noussut. Olemme huomanneet, että toinenkin tekee tontillaan jotain arvokasta. Haluan lähestyä tätä asiaa oman ammattiryhmäni - sairaanhoitajien näkökulmasta. Toki voisin puhua jonkin toisenkin ammattiryhmän puolesta, mutta se ei liene minun hommani. Ja kukapa se kissan hännän nostaisi, jollei kissa itse?
En kuulu etulinjaan. Joutomies ja kotiinkomennettu kun olen. Ammattiylpeyteni on tästä huolimatta minullakin ja haluan puolustaa kollegoitani. Heitä, jotka taistelevat puolestamme. Tekevät työt. Yksi kaikkien ja kaikki yhden puolesta. Me hoitoalan ihmiset olemme - sattuneesta syystä ja ansaitusti - keskiössä koronamyrskyn riehuessa. Halusimme tai emme. Monenlaista on kriisin edetessä kuultu ja nähty. Vetoomuksia puolesta ja vastaan. Kehuja ja haukkuja. Tsemppausta. Selkään taputtelua. Normimeininkiä. Hädän hetkellä. Siihenhän me olemme tottuneet. Ei mitään uutta länsirintamalla.
Ei aivan. Selkeitä ylilyöntejä on heitetty ilmoille. Vaatimuksia olla sairastumatta. Olisi oltava valmis hoitamaan toisia 24/7 altistaen itsensä koronalle. Naurettavalla palkalla työn vaativuuteen, vastuuseen ja koulutustasoon nähden. Helposti vedotaan siihen, että itsehän olemme alamme valinneet. Totta. Entäs, jos kukaan meistä ei olisi valinnut? Kuka ihmisiä hoitaisi? Kuka huolehtisi? Vastaisi kutsuun yön pimeinä tunteina? Pitäsi kädestä? Olisi roskakorina? Toimisi tuhannessa roolissa. Lähellä. Etänä. Aina, kun tarvitaan.
Ai niin. Vielä on ässä hihassa. Kutsumusammatti. Vieläkö joku uskaltaa sanoa sitä ääneen? Peruskoulun jälkeen lukio-opinnot tai vähintään kolmivuotinen opistoasteen koulutus sekä 3,5-4 vuoden ammattikorkeakoulututkinto. Velvoite pitää ammattitaitoa yllä jatkuvasti esimerkiksi kouluttautumalla lisää koko työuran ajan. Kuten missä tahansa muussakin ammatissa. Työ on vaativaa, vastuullista ja monipuolista. Hyvin erilaista eri erikoistumisaloilla ja eri yksiköissä. Miksi puhutaan kutsumusammatista? Siksikö, koska tuskinpa kukaan meistä valitsi tätä alaa palkkauksen vuoksi? Vanha perinne? Voisiko syy alan valintaan olla innostus ja halu työskennellä ihmisten parissa? Kiinnostus sairauksia ja niiden hoitoa kohtaan? Motiivi alan valintaan lienee kullakin alan ammattilaisella yksilöllinen. Minulla se oli tylsä. Kodinperintö. En osannut - tai uskaltanut valita toisin. Koin alan turvalliseksi ja tutuksi. Ajattelin tietäväni siitä paljon jo ennen opintoja. Siis helppo valinta. Enkä voi sanoa, etten koskaan olisi katunut. Lukija hyvä. Älä käsitä väärin. Ei tämä työ ole pelkkää itkua ja hammasten kiristystä. Se on myös ruusuilla tanssimista. Ja kaikkea siltä väliltä. Jokaisessa työssä- myös hoitoalalla on hyvät ja huonot puolensa. Eihän töitä muuten jaksaisi tehdä. Hullukaan. Minä voin sanoa tykkääväni työstäni. Useinmiten.
Koronapaniikin keskellä me sisaret/veljet hennot, valkoiset emme ole jääneet huomiotta emmekä kylmiksi. Keväiset sopimusneuvottelut palkkavaatimuksineen muineen ovat olleet otsikoissa. Tosin ne nyt viime viikkoina ovat jääneet koronapuhurin jalkoihin. Pinnan alla kuhisee. Teroitamme peitsiämme. Joka kerran, kun näitä neuvotteluja käydään, tulee tunne, ettemme saisi vaatia mitään, emme ole palkkaamme ansainneet. Meiltä kyllä vaaditaan kaikenlaista. Kuten olemme tässäkin ajassa kuulleet. Eräs hyväkäs kehtasi jopa ehdottaa hoitohenkilöstön tietoista ja tavoitteellista sairastuttamista koronaan, jotta saisimme immuniteetin omaavia ammattilaisia hoitamaan sairaita. Käsittämätöntä. Ihmisarvoa alentavaa.
Millaisia yliolentoja meidän hoitoalan ihmisten oletetaan olevan? Kaikkeen pitäsi taipua. Kaikki pitäisi kestää. Pelkät juhlapuheet ja myötätuntoinen arvostaminen ei enää riitä. Sillä ei osteta perheelle ruokaa. Ei makseta vuokraa tai lyhennetä asuntolainaa. Sillä ei yksinkertaisesti elä. Osa arvostamista on myös palkkaus. Meiltä loppuu kohta hoitajat, jos ei hommaan tule muutosta. Mutta ehkäpä meitä ei tarvita? Toki ainahan meistä löytyy niitä, jotka ovat valmiita työskentelemään puoli-ilmaiseksi. Valitettavasti. Itse me olemme- ainakin osittain kuoppammme kaivaneet. Emme osaa itsekään tarpeeksi arvostaa itseämme. Meitä on pantu halvalla. On osattu vedota oikeisiin asioihin. Kutsumusammatti. Kirosana. Olemme olleet vuosikymmenet lampaita, suostuneet kaikenlaisiin vaatimuksiin. Olemme olleet liian kilttejä. Suostuneet joustamaan, venymään. Äärirajoille. Nyt on aika kiristää ruuvia. Lisätä volyymia. Hoitoalalle epätyypillisesti. Jospa korona ja sen mukanaan nostattama myrsky olisi avannut rahakirstujen päällä istujien ja päättäjien silmät? Onko tässä keväässä mahdollisuutemme?
Mitä teille muille hyvät kollegat on luvattu? Mikä saa meidät toistuvasti suostumaan nimellispalkkaan vaativissa tehtävissä, joustamaan, olemaan sylkykuppina, juoksemaan kieli vyön alla, sairastumaan työtaakan alla? Sata neitsyttä? Kuten Isisin itsemurhapommittajille? Paratiisissa nähdään? Sekä hoitajat että hoidettavat?
Omassa erityistilanteessani olen törmännyt selkeisiin epäkohtiin koronan leviämisen ehkäisyssä ja riskiryhmien suojaamisessa. Puoliso tekee matkatyötä, osittain myös Suomen rajojen ulkopuolella. Kun hän palaa Suomeen tuleeko automaattisesti kahden viikon karanteeni? Kuten kuulemme asian esimerkiksi uutisten välityksellä olevan. Ehei, työnantaja voi määrätä kotikaranteenin, jos työntekijällä on flunssan oireita. Hienoa, kotiin tartuttamaan taudin heikentämää puolisoa ja muita perheenjäseniä. Eikö silloin juuri pitäsi olla mahdollisimman kaukana? Mutta, jos olet terveiden kirjoissa eli sinulla ei ole oireita, voit vapaasti tulla kotiin ja tietämättäsi olla viruksen kantaja ja tartuttaa perheenjäsenesi? Onko tässä nyt jotain mitä en ymmärrä? Kysyimme sekä KELA:sta että työterveyshuollosta puolison oikeudesta jäädä kotiin tartuntatautipäivärahan turvin. Ei käy. Minulla, riskiryhmään kuuluvalla henkilöllä pitäisi todistetusti olla korona tai vakava epäily siitä, jotta puoliso voisi jäädä kotiin päivärahalla/palkalla. Eli ei muuta kuin uudelle ulkomaankeikalle koronaa ja rahaa hankkimaan? Joku tässä ei mene aivan oikein, mutta ilmeisesti viisaammmat tietävät paremmin.Työterveyshuollosta tuli oikein kirjalliset ohjeet huolehtia hygieniasta ja pitää välimatkaa muihin perheenjäseniin. Varmalla pohjalla mennään. Ei tartu korona, ei millään. Hieno homma. Tuntuu, ettei kukaan suojele riskiryhmäläistä. Aukkoja koronan torjunassa näyttää olevan. Inhimillistä toki. Mahdollinen hinta tosin hirvittää.
Vaikka korona on melko pitkälti sekoittanut koko maailman, on se tuonut mukanaan myös hyviä asioita. Olemme palanneet perusasioiden äärelle. Oppineet arvostamaan toisiamme hiukan enemmän. Olemme huomanneet tarvitsevamme toisiamme. Meistä on tullut inhimillisempiä. Koronan kanssa painiminen on saanut aikaan yhteisöllisyyttä ja nostanut pehmeitä arvoja esiin. Moni ennen valittamisen arvoinen asia on menettänyt merkityksensä ja moni oikeasti tärkeä seikka on saanut ihmiset miettimään asiota uudesta näkökulmasta ja kivunnut ylös ihmisten arvoasteikossa. Arvostus muita ammattiryhmiä kohtaan on noussut. Olemme huomanneet, että toinenkin tekee tontillaan jotain arvokasta. Haluan lähestyä tätä asiaa oman ammattiryhmäni - sairaanhoitajien näkökulmasta. Toki voisin puhua jonkin toisenkin ammattiryhmän puolesta, mutta se ei liene minun hommani. Ja kukapa se kissan hännän nostaisi, jollei kissa itse?
En kuulu etulinjaan. Joutomies ja kotiinkomennettu kun olen. Ammattiylpeyteni on tästä huolimatta minullakin ja haluan puolustaa kollegoitani. Heitä, jotka taistelevat puolestamme. Tekevät työt. Yksi kaikkien ja kaikki yhden puolesta. Me hoitoalan ihmiset olemme - sattuneesta syystä ja ansaitusti - keskiössä koronamyrskyn riehuessa. Halusimme tai emme. Monenlaista on kriisin edetessä kuultu ja nähty. Vetoomuksia puolesta ja vastaan. Kehuja ja haukkuja. Tsemppausta. Selkään taputtelua. Normimeininkiä. Hädän hetkellä. Siihenhän me olemme tottuneet. Ei mitään uutta länsirintamalla.
Ei aivan. Selkeitä ylilyöntejä on heitetty ilmoille. Vaatimuksia olla sairastumatta. Olisi oltava valmis hoitamaan toisia 24/7 altistaen itsensä koronalle. Naurettavalla palkalla työn vaativuuteen, vastuuseen ja koulutustasoon nähden. Helposti vedotaan siihen, että itsehän olemme alamme valinneet. Totta. Entäs, jos kukaan meistä ei olisi valinnut? Kuka ihmisiä hoitaisi? Kuka huolehtisi? Vastaisi kutsuun yön pimeinä tunteina? Pitäsi kädestä? Olisi roskakorina? Toimisi tuhannessa roolissa. Lähellä. Etänä. Aina, kun tarvitaan.
Ai niin. Vielä on ässä hihassa. Kutsumusammatti. Vieläkö joku uskaltaa sanoa sitä ääneen? Peruskoulun jälkeen lukio-opinnot tai vähintään kolmivuotinen opistoasteen koulutus sekä 3,5-4 vuoden ammattikorkeakoulututkinto. Velvoite pitää ammattitaitoa yllä jatkuvasti esimerkiksi kouluttautumalla lisää koko työuran ajan. Kuten missä tahansa muussakin ammatissa. Työ on vaativaa, vastuullista ja monipuolista. Hyvin erilaista eri erikoistumisaloilla ja eri yksiköissä. Miksi puhutaan kutsumusammatista? Siksikö, koska tuskinpa kukaan meistä valitsi tätä alaa palkkauksen vuoksi? Vanha perinne? Voisiko syy alan valintaan olla innostus ja halu työskennellä ihmisten parissa? Kiinnostus sairauksia ja niiden hoitoa kohtaan? Motiivi alan valintaan lienee kullakin alan ammattilaisella yksilöllinen. Minulla se oli tylsä. Kodinperintö. En osannut - tai uskaltanut valita toisin. Koin alan turvalliseksi ja tutuksi. Ajattelin tietäväni siitä paljon jo ennen opintoja. Siis helppo valinta. Enkä voi sanoa, etten koskaan olisi katunut. Lukija hyvä. Älä käsitä väärin. Ei tämä työ ole pelkkää itkua ja hammasten kiristystä. Se on myös ruusuilla tanssimista. Ja kaikkea siltä väliltä. Jokaisessa työssä- myös hoitoalalla on hyvät ja huonot puolensa. Eihän töitä muuten jaksaisi tehdä. Hullukaan. Minä voin sanoa tykkääväni työstäni. Useinmiten.
Koronapaniikin keskellä me sisaret/veljet hennot, valkoiset emme ole jääneet huomiotta emmekä kylmiksi. Keväiset sopimusneuvottelut palkkavaatimuksineen muineen ovat olleet otsikoissa. Tosin ne nyt viime viikkoina ovat jääneet koronapuhurin jalkoihin. Pinnan alla kuhisee. Teroitamme peitsiämme. Joka kerran, kun näitä neuvotteluja käydään, tulee tunne, ettemme saisi vaatia mitään, emme ole palkkaamme ansainneet. Meiltä kyllä vaaditaan kaikenlaista. Kuten olemme tässäkin ajassa kuulleet. Eräs hyväkäs kehtasi jopa ehdottaa hoitohenkilöstön tietoista ja tavoitteellista sairastuttamista koronaan, jotta saisimme immuniteetin omaavia ammattilaisia hoitamaan sairaita. Käsittämätöntä. Ihmisarvoa alentavaa.
Millaisia yliolentoja meidän hoitoalan ihmisten oletetaan olevan? Kaikkeen pitäsi taipua. Kaikki pitäisi kestää. Pelkät juhlapuheet ja myötätuntoinen arvostaminen ei enää riitä. Sillä ei osteta perheelle ruokaa. Ei makseta vuokraa tai lyhennetä asuntolainaa. Sillä ei yksinkertaisesti elä. Osa arvostamista on myös palkkaus. Meiltä loppuu kohta hoitajat, jos ei hommaan tule muutosta. Mutta ehkäpä meitä ei tarvita? Toki ainahan meistä löytyy niitä, jotka ovat valmiita työskentelemään puoli-ilmaiseksi. Valitettavasti. Itse me olemme- ainakin osittain kuoppammme kaivaneet. Emme osaa itsekään tarpeeksi arvostaa itseämme. Meitä on pantu halvalla. On osattu vedota oikeisiin asioihin. Kutsumusammatti. Kirosana. Olemme olleet vuosikymmenet lampaita, suostuneet kaikenlaisiin vaatimuksiin. Olemme olleet liian kilttejä. Suostuneet joustamaan, venymään. Äärirajoille. Nyt on aika kiristää ruuvia. Lisätä volyymia. Hoitoalalle epätyypillisesti. Jospa korona ja sen mukanaan nostattama myrsky olisi avannut rahakirstujen päällä istujien ja päättäjien silmät? Onko tässä keväässä mahdollisuutemme?
Mitä teille muille hyvät kollegat on luvattu? Mikä saa meidät toistuvasti suostumaan nimellispalkkaan vaativissa tehtävissä, joustamaan, olemaan sylkykuppina, juoksemaan kieli vyön alla, sairastumaan työtaakan alla? Sata neitsyttä? Kuten Isisin itsemurhapommittajille? Paratiisissa nähdään? Sekä hoitajat että hoidettavat?
Kommentit
Lähetä kommentti
Kaikki kommentit, palauteet, terveiset ym. ovat tervetulleita. Ole hyvä, anna kynäsi laulaa!